Kommentti: Sairaanhoitaja ehdotti kesken vastaanoton rintaimplantteja ja nauroin, vaikka teki mieli itkeä – lopulta marssin takaisin ja annoin palaa

Julkaistu:

Kun itsetuntonsa puolesta joutuu nyky-yhteiskunnassa taistelemaan päivittäin, asioiden on pakko muuttua, kirjoittaa toimittaja Wilma Ruohisto.
Muistan edelleen ensimmäisen kerran, kun olin epävarma siitä, miltä näytän. Olin kahdeksan­vuotias ja lähdössä partio­leirille. Rinkka piti punnita, jottei se olisi liian painava elopainoon nähden. Helpoiten se tapahtuisi punnitsemalla ensin lapsi ja sitten lapsi ja rinkka.

Olin kavereistani painavin. Se huomioitiin. Myös pisin, reilusti, oikeastaan pelkkää raajaa. Yksi veljistäni oli nuorena niin hoikka, että huulet sinersivät uimahallissa. Siitä vitsailtiin, sillä laihuuden kommentointi kuuluu yhteiskunnassamme ok-lokeroon. Veljeäni ei naurattanut. Laihuus oli hänelle kirosana. Itse toivoin, että joku olisi sanonut laihaksi.

IS:n tekemän kyselytutkimuksen mukaan liki puolet alle 20-vuotiaista kertoo murehtivansa omaa ulkonäköään vähintään kerran päivässä. Liki puolet nuorista ovat sitä mieltä, että heissä on vikaa. Suomessa on lähes miljoona 15–29-vuotiasta. Aika monta itseensä tyytymätöntä nuorta ihmistä.

THL:n nuorten aikuisten terveys ja psyykkinen hyvinvointi -tutkimuksen mukaan kuusi prosenttia 20–35-vuotiaista naisista on sairastanut joskus diagnosoidun syömishäiriön. Kuulun itse tähän kuuteen prosenttiin. Syömishäiriöliiton mukaan luku on vain murto-osa totuudesta, sillä suurin osa tapauksista jää diagnosoimatta.

Aika monta sairasta nuorta naista ja aika hirveä kasvamisen konsepti, jos minulta kysytään. Ja kaikesta tästä huolimatta meidän pitäisi olla sinut itsemme kanssa. Se on erityisesti nuorena hyvin vaikeaa, sillä keho on keskeneräinen ja minäkuva säröinen: palapeli, johon poimii puuttuvia osia muista.

Kävin hiljattain toimenpiteessä, joka vaati paidan ottamista pois. Sairaanhoitaja kysyi arkisesti, olenko koskaan harkinnut rintaimplantteja. Rintani ovat sen malliset, että sopisivat kuulemma hyvin. Vastasin hämmennyksissäni vitsillä, että kai joskus, hah, mitä muutakaan. Ei oikeasti naurattanut, itse asiassa itketti, mutta huumori on hyvä suojautumiskeino.

Olo oli jälleen kuin yläasteikäisellä. Illalla peiliin katsoessa huomasin virheitä, sellaisia, joita ei vielä ennen ollut. Näin helposti ulkonäköpaineita luodaan.

Palasin myöhemmin vastaanotolle, vaikka omien epävarmuuksien puolesta barrikadeille nouseminen on kenties hirveintä mitä tiedän itse ulkonäköahdistuksen jälkeen. Kerroin, kuinka puolihuolimaton kommentti voi kulkea matkassa eliniän. Nainen oli kanssani samaa mieltä. Hän oli pahoillaan, ollut ajattelematon. Oloni helpottui, ei anteeksipyynnöstä vaan siitä, että uskalsin kerrankin puolustaa kehoani.

 

Some on todellinen ongelma, mutta ovelammin epävarmuus ujuttautuu päähän oikeasta elämästä.

Sosiaalisen median tuomista ulkonäköpaineista puhutaan nykyään paljon, eikä syyttä. Riittämättömyys on Instagramissa, epäluonnollisissa filttereissä ja puhelimeen ladattavassa kuvankäsittelyohjelmassa. Mutta kyllä nuoret sen tietävät. He ovat usein paljon fiksumpia internetissä kuin me.

Some on todellinen ongelma, mutta ovelammin epävarmuus ujuttautuu päähän oikeasta elämästä. Ahdistus on naamioitu luotettaviin ihmisiin: kavereihin, vanhempiin, valmentajiin, huolimattomiin sairaanhoitajiin. Pahimmat kommentit tulevat sieltä, mistä niiden viimeisenä odottaisi. Siksi ne sattuvat eniten. Ne tekevät olosta yksinäisen ja epätäydellisen maailmassa, jossa on jo valmiiksi niin vähän omaa.

Jokainen luo oman minäkuvansa, mutta triggeri on ympäristössä. Siinä ajatuksessa, ettei mikään ikinä riitä. Ettei ole tarpeeksi, tai että on liikaa.

Olen aikaisemminkin puhunut ulkonäköpaineista, anoreksiasta ja siitä selviämisestä. Minulta kysytään jatkuvasti, kuinka syömishäiriöstä voisi parantua. Yhtä usein vastaan, että jos olisin keksinyt kaikille toimivan ratkaisun, kysyjä tietäisi siitä jo.

Siksi minulla ei ole tähänkään mitään kasaavaa loppuajatusta. Asioiden on pakko muuttua, mutta sillä välin voi muistaa tämän:

Kun elämä vaatimuksineen vyöryy, yli, ali, ympäri ja varsinkin suoraan päin, riittää, että vaan on. Sulkee päivän jälkeen silmät ja hengittää.

Minä selvisin tänäänkin.

Lue kaikki Oon hyvä näin -juttusarjan jutut täältä.