Kampaajan löytöä päänahasta seurasi vuosien ahdistus ja lopulta Eveliina, 23, kaljuuntui kokonaan: ”Pidin hiuksia naisellisuuden mittana”

Julkaistu:

Itsetunto
Nuorena kaljuuntunut Eveliina on opetellut rakastamaan uutta ulkonäköään.
Eräs kampaamokäynti on jäänyt 23-vuotiaan Eveliinan mieleen pysyvästi. Seinäjokelaisen Eveliinan ollessa 8-vuotias, kampaaja löysi nuoren tytön paksuista ja tummista kutreista yllättäen kaljun, peukalon kokoisen läntin.

Löydöt eivät jäänet tähän. Eveliinan päänahkaan alkoi ilmestyä kaljuja kohtia talviaikaan. Lääkärin tuomio oli selvä. Eveliinalle diagnosoitiin alopecia areata eli pälvikaljuus, joka on karvan kasvua estävä autoimmuunitauti.

– Nämä pienet kaljut kohdat eivät koskaan aiheuttaneet mitään ”paniikkia” tai esimerkiksi kiusaamiseksi tulemisen pelkona, enkä suoraan sanottuna koskaan ajatellutkaan, että pienien viattomien kaljujen kohtien jälkeen kaikki hiukseni saattaisivat lähteä.

Piilottelu alkoi

Alopecia oli Eveliinan nuoruudessa arvaamaton, sillä oireettomia vuosia saattoi olla välissä jopa kolme.

– Sairauden ehti unohtaa, ja uskoin hetkittäin, että se ei enää ikinä palaisi.

Tilanne paheni kuitenkin kunnolla vuonna 2016, jolloin Eveliina aloitti korkeakoulun. Läntit eivät lähteneet erilaisista lääkekokeiluista huolimatta pysyvästi. Tuolloin Eveliina koki ensimmäisen shokin ja ymmärryksen hiusten lähtemisestä.

Aluksi Eveliina yritti peittää kaljuja kohtia pitämällä hiuksiaan kiinni ja käyttämällä sävyttävää tyvispraytä.

– Julkisilla paikoilla kulkiessani ei ollut minuuttia, jolloin en olisi miettinyt hiuksiani ja mahdollisesti sieltä näkyviä kaljuja kohtia. Koulussa istuin aina mielelläni taaimmaisessa pöydässä ja kävin jokaisella tauolla vessassa katsomassa, onko hiukseni kammattu oikein peittämään kaljut. Joinain koulupäivinä lähdin kotiin kesken kaiken sen vuoksi.


Hiukset lähtivät kokonaan

Kesällä 2018 kaljut kohdat laajenivat jälleen reippaasti, ja samana syksynä Eveliina osti ensimmäisen pään päälle laitettavan hairtopperin.

Peruukkiin Eveliina turvautui ensimmäisen kerran saman vuoden lopulla. Hiukset oli hyvästeltävä.

Eveliina muistaa päivän hyvin tarkasti.

– Oli lauantai, joulukuun 22. päivä, ja olin hetki aikaisemmin saanut ensimmäisen kuituperuukkini. Olin ostanut halvan hiustenleikkuukoneen, sillä olin tehnyt päätöksen, että loputkin saavat lähteä, kun hiuksia oli jäljellä enää noin kolmasosa.

Eveliinan isosisko otti leikkuukoneen käteensä ja leikkasi pikkusiskonsa jäljellä olevat hiukset pois.

– Molemmat itkimme. Menin heti tämän jälkeen nukkumaan, enkä päästänyt ketään huoneeseeni. Päivät menivät peiliä tuijottaessa. En voinut uskoa, että sieltä katsoisi takaisin minä. Peruukki tuntui omituiselta, se puristi, kiristi, hinkkasi ja hiosti, Eveliina muistelee.

Itsetunto romahti

Hiusten hidas lähtö oli Eveliinalle vuosien ajan kova paikka, sillä kuten monilla naisilla, ne olivat iso osa hänen itsetuntoaan.

– Pidin niitä naisellisuuden mittana. Uskon, että hiusten todellisen merkityksen itsetunnolle ymmärtää vasta, kun ne vasten tahtoaan menettää. Noin vuosi sitten, taudin edetessä hurjaa vauhtia, myönnän miettineeni, että mitä jos menetän kaiken? Mitä sen jälkeen enää on? Miten ikinä uskallan käydä missään? Monesti illat vietin näiden ajatusten parissa ja ajattelin, että millä tästä voi selvitä?

Kun Eveliina nojasi kädellään päätään vasten, silmät kostuivat joka kerta sormien osuessa kaljuun.

– Muistan viikkoja, jolloin olen yöllä herännyt unestani siihen tunteeseen, että kodissani on joku. Ei se, että olisin tuntenut pelkoa siitä, kuka hän on ja mitä hän täällä tekee, vaan kysymys, miten saan peitettyä äkkiä omat kaljut kohtani.

Eveliina kosketteli vainoharhaisesti myös kulmakarvojaan ja ripsiään. Entä jos nekin tippuisivat?

– Muistan aina ajatelleeni, että maailmassa on paljon kamalaa, paljon kamalampaa kuin hiusten lähtö. Mutta sen ajattelu tuskin auttoi.


Peruukin kotiin jättäminen yksi parhaista päätöksistä

Hiukset olivat kuitenkin mennyttä, joten Eveliina tiesi, että hänen olisi päästävä surusta yli.

– Asian käsittelemistä helpotti paljon se, että heti seuraavana päivänä hiusten leikkaamisesta latasin kuvan Instagram-tililleni saatesanoin ”so here it goes”, eipä tässä mitään hävittävää kai ole.


Vaikka Eveliina alkoi alkuvuodesta pitää hiljalleen uudesta ilmeestään, hän halusi pitää peruukin tiukasti päässään. Sisimmässään hän kuitenkin tiesi, ettei haluaisi käyttää peruukkia loppuelämänsä ajan.

Lopulta kesäkuussa Eveliina päätti, että oli aika näyttäytyä ilman hiuksia. Niinpä hän marssi uuteen työpaikkaansa ilman peruukkia. Hän pitää päätöstä yhtenä elämänsä mahtavimmista.

– Päätin, että nyt tai ei koskaan. Tuntui uskomattoman hyvältä, siltä kuin kivi olisi tippunut sydämeltä. Kesän aikana on alkanut tuntua, että ”tämä on mua” ja osaan olla ylpeästi pää paljaana, vaikka saan katseita ja tuijotuksia osakseni päivittäin.

Uusi tyyli on myös kerännyt kehuja työpaikalla ja sen ulkopuolella.

– Paljon on kehuttu pääni muotoa ja eritoten sitä, miten itsevarmalta ja rohkealta näytän.


”Olen oppinut korostamaan hyviä puoliani”

Vaikka Eveliina omistaa edelleen peruukkeja, hän suosii niitä enimmäkseen ”viihdekäytössä”.

– Jos olen menossa viihteelle, en halua aiheuttaa hämmennystä. Ihmiset ovat niin kovin uteliasta sakkia, ja hieman alkoholia nauttineena estottomuus kysyä poistuu, joten peruukilla vältetään tämä ylimääräinen ”kysely”.

Eveliina myöntää, että hän ikävöi yhä kutrejaan, mutta kaipuu helpottaa onneksi kuukausi kuukaudelta.


– Olen oppinut korostamaan hyviä puoliani, ja pystyn ajattelemaan olevani kaunis.

Epävarmat ajatukset ovatkin nyt historiaa.

– Näin vuosi jälkeenpäin en saata uskoakaan, että olen näinkin sinut tilanteeni kanssa. Tunnen ylpeyttä ja rohkeutta. Aivan kuin olisin uusi ihminen, kokeneempana ja vahvempana kuin koskaan ennen!

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt