Akateemikko Vuokko Eskolin-Nurmesniemi: Kopiointi on säälittävää

Julkaistu:

Akateemikko Vuokko Nurmesniemi on 86-vuotiaana vielä täydessä työvireessä. Suomalaisen muodin pioneeri yritettiin uran alussa lytätä littanaksi, mutta hän ei lannistunut. Nykyään hän katselee rikossarjoja, koska niissä oikeus voittaa. Se on lohdullista.
Akateemikko Vuokko Eskolin-Nurmesniemeä harmittaa. Ihmiset eivät tiedä, että hän tekee yhä töitä.

– Monet ajattelevat, että eihän se enää mitään voi luoda. Mutta ei luomisvoima katoa ihmisen iän mukana, jos sitä on joskus ollut.


Vuokko Eskolin-Nurmesniemi oli Marimekon alkuvuosien merkittävin suunnittelija. Väljä ja klassinen marivaate syntyi hänen ideastaan.

Eskolin-Nurmesniemi suunnitteli Marimekolle 1950-luvulla monia edelleen tuotannossa olevia malleja: muun muassa Jokapoika-paitapuseron ja hauskan taskutakin, Iloisen takin. Jacqueline Kennedyn ostamat kuuluisat mekotkin olivat hänen suunnittelemiaan.


– Iloisen takin nimi oli oikeasti Kihlatasku, mutta Kylli-täti piti sitä televisiossa, ja tajusimme, että hänellä ei voinut olla Kihlataskua päällä.

– Nimi tuli siitä, että olin kihloissa Antin (Nurmesniemi) kanssa. Ajattelin, että Antti laittaisi taskuun piparin tai karkin tai rakkauskirjeen. Timanttikin olisi aika kiva.


VUOKKO Eskolin varttui Helsingissä. Isä oli autoilija, äiti kotiäiti.

– Meitä oli kolme lasta: Vuokko, Pirkko ja Veikko. Siinä oli suunnittelua jo, Vuokko nauraa.

Äiti kuoli Vuokon ollessa 14-vuotias.

Vuokko pyrki Ateneumiin ensimmäisen kerran jo 16-vuotiaana, mutta johtaja sanoi, että hän on liian nuori.

– Hän oli täysin oikeassa.

Seuraavana vuonna ovet aukesivat. Lukio jäi kesken.

Elettiin suomalaisen muotoilun kulta-aikaa. Koulusta oli valmistunut sellaisia nimiä kuin Tapio Wirkkala ja Kaj Franck. Vuotta alemmalla vuosikurssilla oli Oiva Toikka.

– Sanon aina, että olin ennen Oivaa se hullu keramiikassa. En ollut niin hullu kuin Oiva. Oiva oli mestari lapsesta asti.

Vuokko valmistui 1952 Taideteollisesta oppilaitoksesta keraamikoksi. Aluksi hän työskenteli Arabian taideosastolla ja sen jälkeen Nuutajärven lasitehtaalla.

Sen ajan suunnittelijakoulutuksessa tähdennettiin, että taiteilijan ei sovi puhua töistään eikä olla markkinointihenkinen. Ei saanut nostaa itseään esiin eikä sanoa, mitä on saanut aikaan. Ajateltiin, että siitä ylpistyy.

– Kun suunnittelin viisi ryijyä näyttelyyni Bostonissa, josta koko Amerikan-markkinointi lähti, joku sanoi, että jos putoat, ethän sä korkealta putoa. Hän tarkoitti sillä, että en ole mitään. Se oli hyvää opetusta nuorelle ihmiselle, että älä luule olevasi jotakin. Yritettiin ottaa luulot pois.

– Minuun oli iskostettu, että olin nuori eikä minulla ole vielä ajatuksia, vaikka olisi ollutkin.


OLYMPIAVUONNA 1952 Vuokko alkoi seurustella opiskelutoverinsa, sisustusarkkitehti Antti Nurmesniemen kanssa.

Antti oli tuolloin suunnittelemassa Etelärannan hotelli- ja ravintola Palacen sisustusta Helsingissä. Printexillä oli siellä yhden huoneen toimisto. He painoivat Marimekon kankaat.

– Antille sanottiin, että lähetä tänne se heilasi näyttämään töitään.

Ja Vuokko meni. Armi Ratia antoi kolme metriä Viola Gråstenin kangasta ja sanoi, että tee tuollainen kangas.

– Hän halusi, että kopioin!

Vuokko levittää kotinsa lattialle kaksi kangasta. Toinen on suomenruotsalaisen Viola Gråstenin suunnittelema Oomph. Kuvio on mosaiikkimainen sinisen eri sävyissä.

Toinen kangas, Tiibet, on minimalistinen ja täysin erilainen. Kaksivärisessä kankaassa on kapeita, kaukana toisistaan olevia raitoja.

– Tiibet oli minun vastaukseni Armille. Nämä kankaathan ovat kuin yö ja päivä!

Sen jälkeen Armi Ratia ei enää koskaan puuttunut Vuokon suunnitteluun. Vuokko sai tehdä kaiken niin kuin oli itse ajatellut.

– Tämän Tiibet-kankaan jälkeen kaikki alkoivat tehdä isoja pintoja.

Kopioiminen oli siihen aikaan hyvin yleistä.

 

Minä toin oman ajattelun Marimekkoon. Suunnittelija ei ole kopiokone. Hänen tulee kokeilla.

Tapio Wirkkala sanoi: pitää kaatua aina eteenpäin eikä taaksepäin.

– Jos itsellä ei ole intohimoa, pitää luovuttaa. Menee sitten sisäänostajaksi tai myyjäksi. Ei kannata ryhtyä suunnittelemaan, jos se on jo kertaalleen tehty.


ARMI Ratia vihasi tavanomaisuutta. Hän antoi Vuokolle vapaat kädet.

Vuokon suunnittelemat veistosmaiset vaatteet toivat esiin kankaiden selkeyden.

 

Kun aloitin urani, ompelijat laskostivat kankaan muotolaskosten avulla kureliivin ylle ja siluetti oli marilynmainen tiimalasi. Loin uudenlaisia siluetteja, jotka vapauttivat naiset kureliiveistään.

Sodan jälkeen maa oli autio ja tyhjä. Niin Vuokko aina kuvailee tuota aikaa. Ei ollut mitään. Takit käännettiin moneen kertaan, että niistä saatiin uudennäköisiä. Ei ollut kankaita. Piti itse kehittää.

– Ei ole muotia, on vain aika. Puhutaan muodista, mutta se on aikakausi, joka siinä puhuu. Aika synnyttää asian.

– Sodan jälkeen kreppipaperit painettiin verhoiksi. Kaikki piti tehdä alusta. Kun se on lähtökohta, se panee asiat vähän eri järjestykseen ihmisillä ja suunnittelijoilla.

Vuokkoa kiinnosti 50-luvulla myös naisen muuttuva asema. Naiset menivät tehtaisiin töihin ja ajoivat autoa.

– Halusin vaatteen, jossa ei olisi juuri ollenkaan saumoja ja joka mahdollisti naisen liikkumisen.

Vuonna 1958 Brysselin maailmannäyttelyssä amerikkalainen arkkitehti Ben Thompson ihastui Suomen paviljongissa Marimekon vaatteisiin. Hän kutsui yhtiön designtiimin Yhdysvaltoihin Bostonin seudulle 1959. Siellä pidettiin Suomi-designin ja Marimekon näyttelyt.

Amerikkalaisissa lehdissä kehuttiin Marimekkoa ja etenkin Vuokkoa.

”Vuokko Eskolin käyttää väriyhdistelmiä, jotka ovat pitkään olleet amerikkalaisnaisille tabuja: punaista, pinkkiä ja keltaista, oranssia, sinistä, kirkkaan vihreää ja purppuraa”. (Modern Living 26.6.1959)


AMERIKAN-matkan jälkeen Vuokko ja Antti Nurmesniemi muuttivat puoleksi vuodeksi Intiaan. Antti oli voittanut pohjoismaisen suunnittelun Lunning-palkinnon.

Lähtiessään Vuokko ilmoitti, ettei enää palaa Marimekkoon. Hän ei ole ikinä paljastanut, miksi hän lähti Marimekosta. Eikä paljasta vieläkään.

– Siihen en vastaa koskaan mitään. Se on oma asiani.

Kun Vuokko ja Antti palasivat Intiasta, Vuokko oli vähän yli 30-vuotias. Hän ei saanut töitä kolmeen vuoteen.

Vuonna 1964 hän perusti oman vaatemerkin Vuokko Oy:n. Parhaimmillaan Vuokolla oli 170 työntekijää.

Vuokon myymälä oli Pohjoisesplanadilla Helsingissä 46 vuotta. Nyt liiketilat ovat Korkeavuorenkadulla Helsingissä.

– Kyllähän minä olen tehnyt hirveästi töitä. Tikkitakki on klassikko, jota tehdään vieläkin. Niitä kävelee vastaan myös jonkin toisen firman tekemänä.

– Toiset sanovat, että kopioinnista pitää olla ylpeä, mutta minun mielestäni kopiointi on säälittävää. Siinä menee kaikkien aika hukkaan, kun voisi tehdä omankin.

Kun Vuokko lopetti Marimekolla, hän koki, että hänen pitää mennä eteenpäin. Hän ei halunnut nojata vanhaan.

 

Otin käyttöön vetoketjut, painonapit ja tarranauhat. Ne ovat kaikki tuntuvasti helpottaneet naisten elämää.

Vuokko muistaa, kuinka Helsingin Sanomat kirjoitti 1964, että hieno nainen ei koskaan käytä vetoketjua.

– Minut läntättiin ihan littanaksi.

Vuokko uskoo kestävään kehitykseen, ei kertakäyttömuotiin. Suunnittelijana hän työskentelee mieluummin jatkuvuuden kuin trendien parissa.

– Jokin voi muodostua trendiksi, mutta en pyri siihen.


KOTONA meren rannalla Helsingissä Vuokko viihtyy rönttövaatteissa, verkkareissa ja t-paidassa. Suurissa ikkunoissa ei ole verhoja vaan puiset sälekaihtimet.

– En voisi kuvitella, että kun työkseni katson kankaita, että tekisin samaa vielä vapaa-aikanakin.

Vuokko rentoutuu katsomalla luontoa tai tekemällä puutarhatöitä. Puutarhassa voi ajatella ihan omiaan.

– Puutarha on positiivinen asia. Välillä se lepää ja välillä punnertaa ylös. Nytkin sieltä on tulossa vaikka mitä.

Suuri 70-luvulla rakennettu ateljeetalo on Vuokon aviomiehen Antti Nurmesniemen suunnittelema –ja suomalaisen arkkitehtuurin ikoni. Ikimoderni talo on aina ollut sekä koti että studio. 12 vuotta sitten kuollut Antti Nurmesniemi oli yksi suomalaisen muotoilun suurimpia nimiä.


– Kaikkein tärkein asia elämässäni on, että olen tavannut Antti Nurmesniemen. Sen ohi ei mene työ eikä mikään. Hän oli erittäin hieno ihminen. Hän ei koskaan komentanut minua mihinkään ruotuun. Oli suurenmoista elää hänen kanssaan.

Yksityiselämästään Vuokko ei paljon halua puhua. Häneltä on pyydetty elämäkertaa 60-luvulta lähtien. Nyt hän on päättänyt, että on sen aika.

– Olen ajatellut, että joskus sitten, mutta nyt ei ole enää joskus. Kirja pitää tehdä nyt.

Elämäkerrassa tulee olemaan paljon myös taideteollisuuden historiaa. Vaikeille asioille Vuokko viittaa kintaalla. Vaikeudet kuuluvat hänen mielestään elämään.

– Vaikeat asiat pitää ajatella pois. En muistele niitä. Märehtimisestä ei kukaan saa mitään. Jos menee syövereihin, niin siinä uppoaa koko ihminen. Tapahtuneesta on vain jotenkin selvittävä.


NYKYÄÄN Vuokko katselee aika paljon televisiota, etenkin rikossarjoja. Niissä on oma sanomansa: oikeus voittaa. Se on hänen mielestään lohdullista.

Vuokko seuraa kiinnostuneena, mitä Suomessa tapahtuu. Hallituksen tilanne huolestuttaa.

– Eivätkö SAK:laiset ymmärrä, että robotit tulevat? Nyt kun niitä ukkoja ja akkoja istuu yötä päivää kokouksissa, niin mitä siitä tulee? Eihän missään firmassa toimita niin, että ollaan töissä yötä päivää. Kun näkee, että tilanne on näin vaikea, niin eikö se mene millään päähän, Vuokko ihmettelee.

Yksi asia eduskunnassa ilahduttaa. Erittäin monen ministerin ja kansanedustajan päällä voi nähdä suomalaista suunnittelua. Se on uutta politiikassa.

– Juuri nyt pitäisi kannustaa suomalaista suunnittelua. Kiitän tätä uutta parlamenttia siitä, että kannustetaan työntekoa. Se antaa ihmisille viestin, että minäkin voisin käyttää suomalaista.


VUOKKO Eskolin-Nurmesniemi haluaa, että kun hänestä aika jättää, niin Vuokko- vaatemerkki jatkuu.

– Totta kai. Sehän on firma. Se on tehnyt ison työn.

2007 Vuokko Eskolin-Nurmesniemelle myönnettiin taiteen akateemikon arvonimi. Kuultuaan arvonimestä hän kysyi, mitä se häneltä edellyttää.

– Minulle sanottiin, että ei mitään. Olen kaiken jo elämälläni näyttänyt.

– Haluaisin, että minut muistetaan suomalaisena Vuokkona. En osaa ajatella liian juhlavasti. Ihmiset muistavat ja ihmiset unohtavat, mutta on paljon ihmisiä, jotka eivät ole unohtaneet.

Kuka?

Vuokko Eskolin-Nurmesniemi
  • Ikä: 86
  • Ammatti: Tekstiilitaiteilija. Valmistui Taideteollisesta oppilaitoksesta keraamikoksi 1952. Marimekon suunnittelija 1953–1960. On suunnitellut muun muassa Marimekon Jokapoika-paidan. Perusti Vuokko Oy:n 1964. Taiteen akateemikko.
  • Perhe: Leski. Ei lapsia.
  • Plus: Ei internet-yhteyttä kotona.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt