Tamperelaisessa jääkiekossa puhalsivat 1950-luvun alussa muutoksen tuulet.
Tammerfors Bollklubben oli voittanut kolme perättäistä Suomen mestaruutta, mutta joukkueen taru oli kuitenkin loppumassa: ruotsinkielisessä seurassa ymmärrettiin, että pysyminen kiekkoilun kehityksessä edellytti parempaa kontaktia suomenkieliseen valtaväestöön.
Tämä juttu on julkaistu Urheilulehden numerossa 11/2020. Lehdessä on joka viikko vastaavia pitkiä artikkeleita. Tilausohjeet löydät täältä.
Vuonna 1955 TBK:n jääkiekkojaosto eriytyi omaksi seurakseen, jonka nimeksi tuli Tappara.
Pian tämän jälkeen tuoreessa seurassa vaikuttanut Pentti Mäkisalo otti yhteyttä nuoreen Kimmo Kaivantoon. Hän oli Ateneumista valmistunut nuori taiteilijanalku, joka sai tuolloin elantonsa mainostoimistojen monenkirjavista töistä.
Tappara tarjosi Kaivannolle pestiä, josta hän ei kostuisi penniäkään.
Tuoreelle urheiluseuralle tulisi suunnitella tunnus.
Jutun lopussa suomalaisia tunnuksia arvioivat graafinen suunnittelija, kuvittaja ja vuoden graafikko 2013 Kasper Strömman sekä Suomen Heraldisen seuran Hopealeijona-lehden päätoimittaja ja heraldikko Hannu Hillo.
Olympiakomitean vuonna 2018 julkaiseman seuratutkimuksen mukaan Suomessa on perustettu aikojen saatossa noin 30 000 urheilu- tai liikuntaseuraa.
Ensimmäinen oli porilainen Segelföreningen i Björneborg, joka syntyi jo vuonna 1856 – ja joka porskuttaa yhä elinvoimaisena purjehdusseurana. Muualla Euroopassa elettiin jo 1800-luvulla kansalais- ja yhdystoiminnan heräämisen ajanjaksoa, mutta Suomeen suuntaus tuli kuitenkin hieman myöhemmin. Seurojen syntyä hillitsi venäläisten vallanpitäjien kielteinen suhtautuminen kaikenlaisiin yhdistymishankkeisiin, sillä niiden pelättiin ruokkivan itsenäistymispyrkimyksiä.
Segelföreningen i Björneborg.
Suomessa oli 1900-luvun alussa jo satoja urheiluseuroja, mutta vasta helmikuun manifestista 1899 alkanut ensimmäisen sortokauden päättyminen vuoden 1905 suurlakkoon hellitti Venäjän otetta Suomen suuriruhtinaskunnasta.
Vapaammassa ilmapiirissä ja yhdistymisvimmassa uusia seuroja alkoi syntyä Suomeen kuin sieniä sateella. Urheiluliikkeen alkuaikoina suosittuja seuranimiä olivat kansallisromanttiset ja ihanteelliset johdannaiset kuten Ahkera, Akilles, Kaleva, Kataja, Ponnistus, Pyrintö, Reipas, Riento, Sampo, Veikot ja Veljet.
»Ensiksi valittiin tavallisesti nimi, mutta seuratunnus eli nykykielellä logo seurasi usein heti perässä. Se oli selvää, että tuore urheiluseura tarvitsi aina myös tunnuksensa», kertoo suomalaisten urheiluseurojen seuratunnuksia harrastava Pekka Jyrkiäinen.
»Tämä taas pohjautuu historiaan. Liput ja muut joukko-osastotunnukset ovat aina olleet tärkeä osa erilaisten ryhmien yhteenkuuluvuutta. Niiden perässä on marssittu vaikka kuolemaan asti. Tunnukset ovat olleet hyviä yhdistäviä tekijöitä, minkä takia ne ovat tulleet niin luontaiseksi osaksi myös urheiluseuroja.»
Viime vuosisadan alussa tunnusten ja värien merkitys oli seuroille jopa suurempi kuin nykypäivänä. Myös seuralippujen merkitys oli suuri ja niitä käytettiin paljon paikallisissa, maakunnallisissa ja valtakunnallisissa urheilujuhlissa.
Liikuntatieteellisessä Seurassa työskentelevän historiantutkija Jouko Kokkosen mukaan seuran asua, värejä ja tunnusta pidettiin jopa pyhinä.
»Seuraotteluissa oman lipun taakse ryhmittyneet urheilijat marssivat oman tunnuksensa koristamissa yhtenäisissä asuissa kilpakentälle. Viime vuosisadan alussa käytössä olivat myös metalliset pienoismerkit, joita käytettiin rintapielessä osoittamaan seurajäsenyyttä. Ennen sisällissotaa helsinkiläiset porvari- ja työläisurheiluseurojen jäsenet hakivat jo asemia ja liikkuivat seuramerkit rintamuksessa», Kokkonen selventää.
Tunnus saattoi olla olennainen osa seuraa, mutta niiden suunnittelussa ja toteutuksessa käytettiin harvoin ulkopuolista osaamista. Pekka Jyrkiäisen kokemusten mukaan tunnuksen saattoi usein suunnitella seuran johtoryhmästä se tai ne, joilla oli jonkinlaista visuaalista silmää. Graafikkoja ja taiteilijoita käytettiin apuna harvoin, jos sellaista ei sattunut seuraväen lähipiiriin kuulumaan.
Ehkei ulkopuoliselle avulle aina ollut tarvettakaan, sillä vanhimpien urheiluseurojen ensimmäiset tunnukset olivat usein pelkistettyjä ja yksinkertaisia tunnuksia, joissa toistui muutama yhteneväisyys.
»Tunnus oli usein pallonmuotoinen ja keskellä saattoi olla seuran nimen lyhennys, perustamisvuosi ja yllättävän usein myös käsipaino. Myös monia vanhempia seuratunnuksia koristavat olympialaisista tutut oliivipuunlehdistä tehdyt laakeriseppeleet. Ne liitettiin osaksi olympialaisia, joka taas liitettiin osaksi urheilua, minkä takia ne päätyivät myös monen suomalaisen urheiluseuran tunnukseen», Jyrkiäinen avaa.
Valtaosa ensimmäisistä suomalaisseuroista oli yleis- tai pursiseuroja, joten yleinen urheilun, sisukkuuden, reippauden ja liikunnan korostus oli tunnuksille myös perusteltua. Seuratunnukset monipuolistuivat vasta sen jälkeen, kun Suomeen alkoi syntyä erikoisseuroja.
Vuonna 1907 perustetun jalkapallon erikoisseuran HJK:n tunnus on tästä esimerkki. Diplomi-insinööri Osmo Korvenkankaan suunnittelema tunnus muodostui seuran perustamisvuodesta, jalkapallosta sekä kukkafiguurista, jonka tarkoitus on tuoda merkkiin jotain kiihkeän urheilumaailman ulkopuoleltakin.
»Erikoisseurat nostivat tunnukseen usein sen oman lajinsa jollain tavalla. Mallia otettiin nimien ja tunnusten kanssa myös maailmalta ja välillä naapurikylistäkin. Karjalassa oli sellainen urheiluseura kuin Räisälän Pamaus. Naapuripitäjään perustettiin Pyhäjärven Kaiku», Jyrkiäinen kertaa.
»Mutta vaikka tunnukset monipuolistuivat, niin hyvin pelkistettyinä ne pidettiin vielä tulevinakin vuosikymmeninä. Apuna ei vielä ollut teknisiä laitteita, joten tunnukset piti pystyä toteuttamaan käsityönä.»
Tapparan logosta tuli lopulta taiteilija Kimmo Kaivannon tunnetuin työ.
Taiteilija Kimmo Kaivanto ei ollut urheilumies.
Tapparan pyyntöön Kaivanto halusi kuitenkin tarttua, sillä hän ymmärsi työn haasteet ja mahdollisuudet: pitäisi luoda merkki, joka kestäisi ajanhampaan läpi vuosikymmenten.
Nuori taiteilijanalku alkoi tutkia hyvin tarkkaan, millainen ase tappara on. Sitten hän alkoi syventyä jääkiekkoon lajina, joka jo tuolloin miellettiin kovaksi, aggressiiviseksi ja vauhdikkaaksi urheilumuodoksi. Lopulta hän halusi huomioida myös Tapparan edeltäjän eli TBK:n värit ja historian, jotka kulkeutuisivat logon kautta myös jälkipolville.
Kaivanto alkoi tehdä erilaisia versioita Tapparan tunnuksista, joissa aggressiivisuus, TBK:n perintö ja tappara yhdistyisivät. Hän piti urheiluseurojen merkkejä yleisesti sekavina ja graafisesti epäselvinä, kun taas keskiaikaiset väriratkaisut ja heraldiikka miellyttivät nuorta taiteilijaa.
Tappara-logoja syntyi kymmeniä, mutta ne eivät ikinä päätyneet muiden kuin taiteilijan itsensä nähtäville. Kesällä 1955 Kaivanto tarjosi kaikista suunnittelemistaan versioista vain yhtä Tapparan seuraväelle.
Sitä samaa, joka tamperelaisilla on aina ollut sellaisenaan käytössä – ja joka on koko Suomen tuntema.
Tapparan tunnuksessa keskeisessä osassa on oranssinen sotakirves eli voimakas tappara, joka Kaivannon visoissa kuvasi tapparalaista jääkiekkoa, joka tarkoitti ennen kaikkea hyökkäystä, voimaa ja aggressiivisuutta. Tapparan taustalla oleva tummansininen kilpi muistutti puolustamisen tärkeydestä, joka sekin on osa lajia. Tunnuksen neljä pientä valkoista ympyrää ovat kiekkoja, koska kyseessä on jääkiekkoseuran logo.
Niin syntyi legendaarinen Tappara-logo, jonka ansiosta tamperelaisseura tunnetaan myös »kirvesrintoina».
Kaivanto näki tunnuksessa viittauksen historiaan, rinnastuksen keskiajasta nykyaikaan. Merkin, jossa korostui värien merkitys signaalina.
Tapparan kilpi on yksi Suomen tunnetuimmista seuravaakunoista.
Ennen kaikkea Kaivanto koki tehneensä tunnuksen, jonka tiukka heraldinen ilme kestäisi aikaa.
Heraldiikalla tarkoitetaan vaakunatiedettä, -taidetta, -oppia ja -oikeutta.
Varsinainen heraldiikka syntyi Euroopassa 1100-luvulla ristiretkien tarpeisiin ja sitä sovitettiin feodaalijärjestelmän puitteisiin: ritarit käyttivät vaakunoita tunnuksinaan kilvissä. Siksi oli tärkeää, että tunnukset erottuivat taistelun tiimellyksessä nopeasti ja helposti. Heraldiikan tavoitteena on, että heraldinen tunnus olisi selkeä ja yksinkertainen.
Vanhan nyrkkisäännön mukaan vaakunan pitää olla tunnistettavissa nuolenkantaman eli 200 metrin päästä.
Eurooppalaisessa urheilussa monien tunnettujen seurojen tunnukset ovat vahvan heraldisia. Seuravaakunoiden historia yltää usein itse jalkapallon ulkopuolelle, ja monet joukkueet ovat syntyneet jonkin alueen tai yhteisön ympärille. Esimerkiksi Valioliigassa monen joukkueen logo on muunnos seurojen kotikaupunkien tai kaupunginosien vaakunoista.
Kun suomalaisseura hakee menestystä jalkapallon eurokentillä, niin kahden yhtä vanhan seuran tunnukset voivatkin olla kuin eri maailmasta: Toisella joukkueella on tunnuksenaan jalkapallon ja vuosiluvun sisältämä logo, kun taas kilpakumppani kantaa paidassaan vahvan heraldista tunnusta, joka voisi olla yhtä lailla saksalaisen aatelissuvun vaakuna kuin jalkapalloseuran logokin.
»Lähtökohdat eli sosiaalinen perusta ovat olleet aivan erilaiset, kun seurojen tunnuksia on suunniteltu maailmalla tai sitten meillä. Euroopassa kaupungistuminen ja urheilun ammattimaistuminen ovat olleet 1900-luvun alkuvuosikymmeninä jo hyvin pitkällä, mutta myös heraldinen perinne on ollut toista luokkaa kuin Suomessa», kertoo Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen.
Suomalainen urheiluseuratoiminta oli aina 1930-luvulle asti vahvasti kiinnittynyt muuhun järjestötoimintaan. Se on myös määritellyt seurojen tunnuksia ja värejä: hajanaisessa maassa, pienten kylien tai kaupunginosien seuroissa ei ole otettu mallia paikkakuntien vaakunoista, vaikka sellaisiakin olisi ollut tarjolla.
»Oli porvariseurojen tunnukset, jotka olivat vahvasti kansallishenkisiä ja -mielisiä. Duunaripuolen seuroilla sen sijaan näkyivät hyvin vahvasti työväenliikkeen tavoitteet tunnuksissa ja edustusasujen väreissä. Myös maakuntien omat värit ovat voineet olla esillä, mutta muuten lähtökohta seurojen tunnusten luomiselle on ollut hyvin erilainen kuin suurissa eurooppalaiskaupungeissa.»
Urheilun ammattimaistuminen ja TUL:n sekä SVUL:n välisen kilvoittelun taantuminen alkoivat kuitenkin muuttaa suomalaisia seuratunnuksia, joita alettiin kutsua myös logoiksi. Samalla kaupungistuminen kiihtyi ja kaupunkien nuori väestö alkoi löytää joukkuelajit yhä vahvemmin. Urheilussa – varsinkin jääkiekossa – alettiin ymmärtää, mikä voima urheiluseuroilla voi olla.
Seurojen nimet muuttuivat arkisemmiksi. Englanninkieliset seuranimet alkoivat yleistyä 1980-luvun lopulla. Seuroista alettiin tietoisesti tehdä tunnistettavia tuotteita. Logoja ei enää nikkaroitu kasaan seura- ja nuorisotalojen kahvihuoneissa vapaaehtoisvoimin, vaan toteutuksista vastasivat yhä useammin ammattilaiset.
Kimmo Kaivanto suunnitteli Tapparan logon vuonna 1955. Taiteilija Rauno Bromsin luomus on Ilveksen tunnus vuodelta 1962. Ässien patalogo on taiteilija Vesa Antikaisen käsialaa vuodelta 1967. Samana vuonna taiteilija Jorma Hinkka suunnitteli Jokerien narrilogon.
Jokerit (suunnittelija Jorma Hinkka, 1967), Ässät (Vesa Antikainen, 1967) ja Ilves (Rauno Broms, 1962).
Noin kymmenen vuoden ajanjakson aikana suomalaiseen urheiluun syntyi tukku uusia seuratunnuksia, joista tuli sittemmin koko Suomen tuntemia merkkejä.
Se ei ole sattumaa, että monet tunnetuimmista tunnuksista ovat juuri kiekkoseurojen logoja. Seurat ovat osanneet myös brändätä, markkinoida ja tehdä toimintaansa tunnetuksi. Vuonna 2017 toteutetun SponsorOptimizer-tutkimuskokonaisuuden mukaan viisi tunnetuinta suomalaista urheiluseurabrändiä olivat Jokerit, Tappara, Kärpät, HIFK ja Ässät.
»Jokerit on hyvä esimerkki siitä, millainen murros järjestökentällä tapahtui. Seuran edeltäjä Töölön Vesa oli vielä puhdas duunariseura, mutta Aimo Mäkisen johdolla Jokereista alettiin hyvin tietoisesti tehdä tuotetta. Tunnistettavan ja mieleenpainuvan logon merkityshän on siinä tehtävässä hyvin merkittävä», Itkonen kertoo.
Vuodet, vuosikymmenet ja jopa vuosisadat vaihtuvat. Pelaajia, valmentajia ja kannattajia tulee ja menee.
Yksi kuitenkin yleensä pysyy: seura ja sen logo.
Logo on seuran symboli, ja toimiessaan se myös tiivistää seuran identiteetin. Logo on se, mihin kannattajat sukupolvesta toiseen kokevat yhteenkuuluvuutta. Seuran logo on se, mihin pikkulapsi kiinnittää huomionsa, kun hän menee ensimmäistä kertaa elämässään urheilutapahtumaan. Logojen käyttö on myös laajentunut, sillä urheilijoiden lisäksi tunnuksia voivat käyttää kannattajat.
Logo on yhä pyhä ja urheiluseuralle kaikki kaikessa.
Silti sitä on sekä Suomessa että maailmalla vaihdettu kuin paitaa. Logosta kun on myös ollut urheilun kaupallistuttua tuotemerkki, jolloin kannattajien äänet eivät ole aina setelitukkojen alta kuuluneet.
Suomessa yhtiöitettyyn Football Club -maailmaan siirryttiin 1990-luvulla, jolloin monen eri seuran nimiin ja tunnukseen tuli FC-kirjainpari. Jäähallien puolella erilaiset hahmot valtasivat kotimaiset kaukalot, kun muun muassa Lukon, HIFK:n ja KalPan tunnukseen ilmestyi hurjasti irvistäviä eläimiä.
Jopa Jokerien tunnus – jonka The Hockey News valitsi vuonna 1997 maailman parhaaksi seuratunnukseksi – vaihtui vaatejätti Niken suunnittelemaan vauhdikkaampaan narrilogoon.
Tulivat ja menivät: Juonikas kettu sai lähteä raumalaisfanien toiveesta. HIFK:n vanhemman polven kannattajat eivät innostuneet »Big Red Cats» -teemasta. Jokeritkin palasivat harharetkeltään.
»Kaupalliset intressit ovat varmasti logovaihtojen taustalla. Tietyllä tapaa logot ovat myös aikansa kuvia, kun 1990-luvulla logoihin alkoi ilmestyä selkeästi vauhtia, viivoja ja kolmiulotteisuutta. Olikohan taustalla se, että tietotekniikka mahdollisti näiden efektien lisäämisen, niin se sitten myös tehtiin», naurahtaa Pekka Jyrkiäinen.
Hyvin harvoin radikaalit logovaihdokset kuitenkaan onnistuvat. Sen sijaan ne aiheuttavat kahnauksia seurojen kannattajien kanssa niin meillä kuin maailmalla.
Espanjan liigassa pelaavan Atlético Madridin kannattajat keräsivät 20 000 nimeä vetoomukseen, jossa seurajohtoa vaadittiin palauttamaan seuran edellinen logo edes osaan joukkueen edustusasuista. Raumalla Lukon kannattajat ja raumalaiset vaativat yksissä äänin perinteisen lehväslogon palauttamista ja kettuhahmon poistamista Lukon pelipaidasta.
Atlético Madridin kannattajat eivät voittaneet, vaan uusi logo on yhä madridilaisten pelipaidassa. Raumalla Lukko palasi perinteiseen asuunsa muutaman vuoden harharetken jälkeen – kuten tekivät myös HIFK, Jokerit, KalPa ja HPK.
»Eihän vanha logo välttämättä aina parempi ole, mutta mieleeni ei tule kovin montaa sellaista muutosta, jossa logoa on uudistettu huomattavasti ja se olisi tehty onnistuneesti. Niitä tapauksia sen sijaan on paljon, jossa perinteistä logoa on vuosien aikana fiksattu pienillä muutoksilla säilyttäen ja kunnioittaen alkuperäistä tunnusta, jolloin on saatu hyviä tuloksia», Jyrkiäinen miettii.
Atlético Madridin logo vuodelta 1947 koki muutoksen vuonna 2017.
Mikä sitten tekee hyvä seuratunnuksesta hyvän tai huonon?
Graafikot ja heraldikot arvioivat tunnuksia omien kriteereidensä mukaan, mutta tunnetuimpia seuratunnuksia yhdistävät ainakin yksinkertaisuus, selkeät värit ja omaperäisyys. Kaikista heikoimpia leimaavat useat elementit, sekavuus ja graafinen sotkuisuus.
Toisaalta noidenkaan arvojen perusteella ei aina voi määritellä seuratunnuksen onnistuneisuutta.
»Makuasioistahan on tietyllä tavalla kyse. Aika on hyvä mittari. Jos tunnusta ei ole tarvinnut vaihtaa vuosikymmenten kuluessa, silloinhan se on toimiva», Jyrkiäinen sanoo.
»Suomessa on todella kirjava joukko erilaisia logoja, joista näkee, että ne on tehty hyvin erilaisista lähtökohdista. Tunnuksenhan pitää olla ennen kaikkea sellainen, että seurayhteisö sen hyväksyy ja kokee omakseen. Jos se on merkityksellinen seuraihmisille, niin se on onnistunut», Hannu Itkonen pyörittelee.
Tällä hetkellä suuntaus näyttää olevan se, että merkityksellisyyttä haetaan ennen kaikkea historiasta.
Moni suomalaisseura on taas ottanut käyttöönsä viime vuosisadalta lähtöisin olevia ensimmäisiä logojaan. Vuosituhannen alun vauhdikkaat fontit, kirjavat värit ja moderni kolmiulotteisuus vaikuttavat väistyvän takavasemmalle. Itkosen mukaan jälkimodernissa ajassa on runsaasti pyrkimystä »palata menneeseen». Tällöin kaivetaan esiin vanhoja kulttuurituotteita.
»Kyse on urheilun kulttuuristamisesta uudella tavalla, jota tervehdin tutkijana ilolla. Varsinkin ulkomailla seurat nostavat historiaansa komealla tavalla esiin ja kertovat sankaritarinoita aiemmista pelaajistaan.»
»Tällä tavalla seurasta ja logosta tehdään yhteisöilleen merkityksellisempiä», Itkonen kertaa.
Kimmo Kaivannosta tuli lopulta tunnettu taidemaalari, taidegraafikko ja yksi Suomen johtavista kuvanveistäjistä. Kaivanto oli sukupolvensa suuria taiteilijoita, jonka töissä ekologiset ja yhteiskunnalliset teemat saivat selkeän visuaalisen ilmaisun.
Tunnetuimman työnsä hän kuitenkin teki palkatta nuorukaisena.
Tapparan logoa tehdessään hän tiesi suunnittelevansa pitkäikäistä seuratunnusta, mutta yllättyi myöhempinä vuosinaan suuresti työnsä merkityksellisyydestä ja sen saamasta näkyvyydestä. Elämänsä loppuvuosina antamassaan haastattelussa Tapparan vuosikirjassa, yli 50 vuotta luomistyönsä jälkeen, hän kertoi ylpeänä olevansa vieläkin tyytyväinen työhönsä: Tapparan logo pärjäsi syntyessään ja pärjää yhä muiden merkkien joukossa.
Menestyksen salaisuus oli yksinkertainen.
»Merkille pitää aina ensin luoda sisältö. Päinvastoin ei voi tehdä, sillä merkki ei ole yksinään mitään.»
Lähteet: Kimmo Kaivannon haastattelu Tapparan kausikirjasta 1985–86. Kirvesrinnat – Tapparan Tarina (Matti Wacklin). Tappara – Terästä jäällä (Matti Wacklin).
***
SUOMALAISET LOGOT SYYNISSÄ
Tunnuksia arvoivat graafinen suunnittelija, kuvittaja ja vuoden graafikko 2013 Kasper Strömman sekä Suomen Heraldisen seuran Hopealeijona-lehden päätoimittaja ja heraldikko Hannu Hillo.
Alla olevasta kuvakarusellista löydät arvion seuraavien seurojen logoista: Ilves, FC Lahti, Seinäjoen jalkapallokerho, Tapanilan Erä, FC Haka, Ässät, Ekenäs IF, Kuopion palloseura, BC Nokia, Classic, Helsingin Kisa-Veikot, Akilles, Sotkamon Jymy, Helsingin jalkapalloklubi, Esport Oilers, Tappara, Riihmäen Cocks, Lapuan Virkiä, Segelföreningen i Björneborg (Suomen vanhin urheiluseura), Rauman Lukko, Turun Palloseura, Valepa, Jokerit ja HIFK Hockey.
Graafinen suunnittelija Kasper Strömman ja heraldikko Hannu Hillo.
