Kommentti: Pelottavat muistot 70-luvun ala-asteelta palasivat mieleen – urheilussa on meneillään massiivinen metoo-kampanja, jota ei voi pysäyttää

Julkaistu:

Kommentti
Urheilussa on meneillään massiivinen metoo-kampanja, jonka häviäjät voivat valita joko arvokkaan tai arvottoman tavan painua historiaan, kirjoittaa IS:n urheilutoimituksen esimies Vesa Rantanen.
Kun astuin ensimmäisenä kouluaamuna syksyllä 1977 paikallisen ala-asteen ovista sisään, astuin suuren murrosvaiheen koulumaailmaan.

Kansakoulu oli juuri vaihtunut peruskouluun, mutta käytännössä siirtymä kesti pitkään. Rehtorimme oli valtavan kokoinen, möreä-ääninen viiksekäs mies, jonka sormet olivat paksummat kuin meidän ranteemme.

En ole koskaan pelännyt ketään niin paljon kuin häntä.

Kansakoulun käytännöissä ja kulttuurissa marinoitunut sodankin elänyt rehtori hallitsi henkisen ja fyysisen kurittamisen. Kiivastuessaan hän nappasi oppilaan yhdestä korvasta ilmaan pelkällä etusormella ja peukalolla ja kantoi 15 metriä käytävään niin, että jalkaterät osuivat ovenpieliin.

Puristus niskasta tai ranteesta oli julma. Sitä tapahtui päivittäin. Remmikin heilui joskus, mutta toisaalta hänen tunneillaan opittiin visusti käyttäytymään.

Se oli normaalia. Joko hän oli täysverinen sadisti tai hän itketti ja pahoinpiteli puolustuskyvyttömiä lapsia kirkkaalla ajatuksella, että näin heistä leivotaan Euroopan sivistyneistöä ja menestyjiä.

Voi olla, että hän perusteli häikäilemättömän väkivallan jalolla ajatuksella: palveluammatissa hän kasvatti meitä parempaan elämään ja ihmisiksi.

Kiitos vielä kerran.

Metoo-kampanja alkoi

Koulumuistot ovat nousseet mieleen, kun on seurannut keskustelua Taitoluisteluliiton valmennus- ja toimintakulttuurista.

Yhtäällä esimerkiksi Kiira Korpi vaatii voimakkain sanankääntein rajua kulttuurinmuutosta. Hän muun muassa twiittasi, että vuonna 2019 Suomessa urheilevat lapset ja nuoret eivät saisi olla enää valmentajaa varten vaan toisinpäin.


Toisaalla liitto ja suomalaiset korkean profiilin luisteluihmiset yrittävät lakaista keskustelua maton alle.

Meneillään on samanlainen näytelmä kuin Voimisteluliiton kohdalla taannoin. Ihmiset lajien parissa kipuilevat ja syyttävät vanhanaikaista ja sekä fyysisesti että henkisesti liian kovakouraista valmennuskulttuuria ja liitot vastaavasti tekevät kaikkensa torjuakseen negatiivisen mielikuvan.

Vähän kuin Greta Thunberg vastaan ilmastonmuutoksen kieltäjät.

Näissä erittäin vaativissa ja laajasti kilpailluissa lajeissa on ainakin Suomessa käynnissä massiivinen urheilun metoo-kampanja, jota ei voi enää pysäyttää. Nuoremmat sukupolvet ovat entistä valmiimpia puhumaan kohtaamistaan vääryyksistä, ja eri tarinoille on lukuisia julkaisukanavia.

Valittamisen kynnyskin lienee madaltunut, mutta se ongelman kieltäminen ei poista ongelmaa: valitusvyöryn voi pysäyttää vain yhdellä tavalla, kulttuurin on muututtava.

Se ei ole ongelmatonta. Syvään juurtunutta kulttuuria ei muuteta edes väkivallalla. Ensin kulttuurissa olevien ihmisten on hyväksyttävä muutoksen tarve, ja juuri tässä on esimerkiksi mainittujen lajien suurin ongelma.

Pulloposkien puuhastelua

Kiinalaiset, venäläiset tai romanialaiset metodit ja hyvin autoritäärinen valmentaminen ovat monissa äärilajeissa arkea, ja sitä mittaristoa vasten pulloposkien puuhastelua verrataan.

Helsingin Sanomien Kuukausiliite vieraili taannoin kiinalaisessa voimistelukoulussa. Opettajan mukaan on ihan tervettä esimerkiksi pakkovenytyksen yhteydessä itkettää lasta. Romanialainen voimistelun viisinkertainen olympiavoittaja Nadia Comăneci on kertonut oman osuutensa äärimmilleen viedystä valmennuksesta.

Kuten vanhan rehtorini ajatusmaailmassa myös näissä lajeissa on sisäänrakennettuna ajatus, että vain itkuun saakka pakkovenyttämällä nuorta kunnianhimoista urheilijaa voi auttaa maksimaalisesti.

Kukaan ei väitä että voimistelu- ja taitoluisteluvalmentajat olisivat vallanhimoisia sadisteja, mutta meidän ulkokaarella inisevien on ymmärrettävä muutama raaka fakta huippu-urheilusta. Huipulle pyrkivän on hyväksyttävä huipulle pyrkimisen hinta.

Nyt eletään aikaa, jolloin huippu-urheilun vuosikymmeniä piilossa pysynyt, mutta itsestäänselvänä totuutena lajien sisällä vastaan otettu raadollisuus alkaa tulla esiin.

Voisin kuvitella, että joku mainittujen lajien kovimmista ja menestyneimmistä valmentajista suree syvästi tällä hetkellä sitä, että entisten urheilijoiden valitusvirret tai nykynuorten saamaton vetistely jarruttavat menestyksen tavoittelua.

He ovat aidosti huolissaan nuorten valmiuksista selvitä kilpaillussa maailmassa ja vilpittömästi murehtivat lajiensa elinvoimaisuudesta sekä Suomen kansainvälisestä kilpailukyvystä.

Kipeät asiat ovat nousseet esiin, koska urheilua seuraavan median ote on yhteiskunnallisempi, journalistisempi ja kriittisempi kuin takavuosikymmeninä, jolloin niin sanottu urheilun journalismi vasta alkoi ottaa ensimmäisiä haparoivia poistumisaskeliaan sinivalkoisen urheilunationalismin tunkkaiselta polulta.

Jos kulttuuritoimittajat olisivat kiinnostuneita, niin baletin, viulunsoiton ja monen muun huippuvaativan taiteenlajin parista löytyy rikkinäisiä ihmisiä, jotka ovat luhistuneet ylisuurten vaatimusten tai odotusten edessä.

Suuri kulttuurinmuutos

Länsimaissa eletään suurta kulttuurinmuutosta. Nykyvanhemmat eivät ole yhtä valmiita laittamaan lapsiaan tai nykynuoret yhtä valmiita alistumaan sellaiseen valmennuskulttuuriin, joilla kaikista kovimmissa lajeissa menestys on vuosikymmenten ajan tehty.

Helpointa olisi vain myöntää, että näissä lajeissa voivat jatkossa menestyä vain maat, joiden ihmisoikeustilanne tai demokratian taso ylipäätään on heikko. Joidenkin lajien vaatimustaso saattaa olla liikaa meille.

Mutta mehän emme suomalaisina koskaan hyväksy helpointa vastausta saati pakotietä. Suomessa on joukoittain kovan tason ammattilaisia, intohimoisia harrastajia ja armottomasti huipulle pyrkiviä ihmisiä, jotka vastoin järjen ääniä vilpittömästi haluavat uhrata elämänsä lajeissa, joissa menestyminen vaatii epäinhimillisiä ponnistuksia.

Kukaan ei halua, että äärimmäisetkään lajit kuolevat Suomessa sukupuuttoon. Mutta sekä median että Suomen urheilun eettisen keskuksen (Suek) selvitysten mukaan kulttuurinmuutos on vääjäämätön. Karmeat tarinat eivät ole katoamassa, päinvastoin.

– Ehkä meidänkin lajissamme on saavuttu tietynlaiseen risteykseen. Halutaanko jatkaa samoilla metodeilla, joilla olemme saaneet monta luistelijaa rikki ja muutaman huipun? pohti taitoluistelun arvokisamitalisti Kiira Korpi tuoreessa IS:n haastattelussa.

– Ei voi sanoa, etteikö edelleenkään mitaleita voi tavoitella. Pitää kuitenkin pohtia ääneen, mitkä ne ehdot ovat. Mikä hinta mitaleista ollaan valmiita maksamaan? Onko inhimillinen hinta sen arvoista, mitä nyt on tulossa päivänvaloon?

Pakko uudistua

Urheiluväen pitää uudistua. Periksi ei pidä antaa, mutta keinot pitää muuttaa. Erkka Westerlund on puhunut jääkiekon puolella yksilökeskeisestä valmennuksesta ja urheilijan oman halun ja intohimon sytyttämisestä.

Eikä niin, että ensisijainen tavoite urheilussa edes olisi menestys, vaan hyvä elämä. Westerlundin mukaan urheilu on paras mahdollinen koulu elämää varten, mutta esimerkiksi Korven todistuksen mukaan urheilu on enemmän väline menestyksen hankkimiseen ja epämiellyttävän elämän kivijalka.


On selvä, että äärimmäisimmissä urheilupiireissä esimerkiksi Westerlundin näkökantaa pidetään häviäjien löysänä puheena, mutta jostakin pakkovenytysten ja leppoisan rupattelun välimaastosta on löydettävissä Suomeen sopiva malli.

– Valmentajienkin ahdistus vähenisi. Nyt he joutuvat taistelemaan siinä ristitulessa, että pitäisi jäljitellä hullun kovaa venäläistä valmennustyyliä ja samaan aikaan haluaisi olla ihmisenä hyvä, Korpi sanoi IS:lle.

Korven mainitsemien ääripäiden ei välttämättä tarvitse sulkea toisiaan pois.

Suomi, ja monet länsimaat, ovat vaatimustason suhteen nyt murroskohdassa, josta on pakko liikkua johonkin suuntaan. Välivaihe ahdistaa, kuten Korpi toteaa.

Kirkas esimerkki

Voimistelun ja taitoluistelun ympärillä käytyjen keskustelujen pohjalta on selvää, ettei ruuvia voi ainakaan kiinalaiseen suuntaan kiristää. Ratkaiseva askel pitääkin ottaa toiseen suuntaan ja kehittää valmennusta, joka on edelleen yhtä tavoitteellista ja vaativaa, mutta joka ei perustu pelkoon, uhkailuun tai pakottamiseen.

Ajatus ”löysempään” kulttuuriin siirtymisestä voi ahdistaa vanhan liiton valmentajia, mutta tilanne ei ole mahdoton. Siitä on olemassa kirkas esimerkki.

Peruskoulu-uudistuksen jälkeen on tehty monta koulu-uudistusta. Väkivaltaisia rehtoreita ei enää ole. Oppilaan fyysinen koskemattomuus on päivänselvä asia. Vastoin entisaikojen sisäänrakennettua ajatusmaailmaa oppi tuntuu menevän perille ilman väkivallan uhkaakin.

Koulusta on pyritty tekemään kiva paikka, jossa into oppimiseen pyritään synnyttämään ihmistaimissa itsessään, eikä sormille karttakepillä hakkaamalla.

Nytkin, kun tuon kirjoitin, tunsin kipeän vihlaisun kädessä.

Vanha rehtorini lienee jo kuollut, mutta en usko, että hän koskaan elämänsä aikana olisi hyväksynyt opetuksen nykyistä linjaa. Hän olisi pitänyt sitä tuhon tienä, Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn, ja varmaan puolustusvalmiudenkin vaarantumisena.

Oppilailta ei enää saa ottaa edes kännyköitä pois kesken oppitunnin. Kamalaksi on mennyt. Pellossa elävät. Ei tule mitään, eihän.