Kolumni: Olen kiitollinen Arto Nilssonille – vaikka en enää välitä, saako Suomi mitaleja

Julkaistu:

Kolumni
Tuomas Manninen kirjoittaa tällä kertaa muun muassa nyrkkeilijä Arto Nilssonista ja olympiamitaleista.
Arto Nilsson on kuollut.

Meksikon olympialaisissa pronssia sarjassa 63,5 kiloa otellut nyrkkeilijä lähti ajasta ikuisuuteen 71 vuoden iässä. Uutinen teki surulliseksi.

Olen kiitollinen Nilssonille.

Nilsson kukisti Kenian John Olulun, Länsi-Saksan Gert Puzichan ja Bulgarian Petar Stoitshevin. Välierässä hallitseva olympiavoittaja Puolan Jerzy Kulej oli terävänyrkkisempi.

Olen kiitollinen onnen pipanoista.

Veikko Laville pieniä onnen pipanoita olivat lapsena saatu rieskan pala ja elämän ensimmäinen appelsiini.

Omassa lapsuudessani 1960-luvulla ei enää kärsitty nälkää. Tai joku saattoi kärsiä, erityisesti Biafrassa, minä en. Kärsin Suomen pienuudesta ja kroonisesta menestymättömyydestä.

***

Tänään kaikkea on paljon, jotain jopa liikaa kuten hiilidioksidia. Suomi on maailman onnellisin maa toista vuotta peräkkäin, todisti YK:n onnellisuusraportti. Se pani järjestykseen 156 maata.

Kilpailussa huomioitiin bruttokansantuote, vapaus ja sosiaaliturva. Hyviä kriteereitä mutta osittain makuasioita.

50 vuotta sitten tilanne oli toinen. Kun Meksikon kesäolympialaiset päättyivät 27. lokakuuta 1968, tiesin auringontarkasti eläväni maailman 24. onnellisimmassa maassa.

Se oli vaisua, olihan Suomi lähimuinaisuudessa kuulunut maailman onnellisimpiin maihin. Olin syntynyt liian myöhään.

Huippuvuonna 1924 edellämme oli onnellisuudessa vain Yhdysvallat. Voitimme Pariisin olympialaissa 14 kultamitalia, 13 hopeista mitalia ja 10 pronssista.

1920–30-luvut olivat yhtä onnen auvolaa.

***

Synnyin vuonna 1959. Aluksi en ymmärtänyt, miten ankeaan maailmaan. Leikin pihalla, itkin ja nauroin, elin hetkessä. Vähitellen tajusin olevani suomalainen. Minusta tuli onneton ja ahdistunut. Aloin vertailla meitä muihin maihin.

Ensimmäinen suuri testi olivat Meksikon olympialaiset, nuo kaukaiset, lupsuvasilmäiset, aamuöiset, mustavalkoiset ja rakeiset mittelöt, joissa oli paljon outoja lajeja, jotka ennen olympialaisia eivät olleet soittaneet mitään kelloistani.

Kaarlo Kangasniemi nosti painokkaasti kultaa sarjassa 90 kiloa. Jorma Kinnunen nakkasi hopeisen (iso pettymys) keihään, Olli Laiho heilahteli hopeisesti hevosella. Nilsson nakutti pronssia. Mitalitilastossa Suomi oli 24:s.

Olin kiitollinen Kangasniemelle, Kinnuselle, Laiholle ja Nilssonille mutta sisimmässäni en ollut onnellinen.

Oli raskasta yhdistää oma ja kansakunnan menestys ja onni toisiinsa. Paavo Nurmi ei enää juossut. Jouko Kuha oli jäänyt kalajutuksi.

Kukaan ei ollut vielä kuullut Keke Rosbergista, Mika Häkkisestä, Jari Litmasesta tai Teemu Selänteestä. Maa oli autio ja tyhjä. Tai ei ihan, päristelivät siellä sentään Timo Mäkinen ja Rauno Aaltonen.

Liekö syy traumaattisessa lapsuudessa, mutta en enää pitkään aikaan ole välittänyt, saako Suomi mitaleja. Ihan sama. Olen vapaa. Eivät ne ole minun mitaleitani. Onni on toisaalla. Jos on. Olisin onnellisempi, jos pystyisin yhä maratonilla aikaan 3.31.

Ja vielä...

Elämäni sivusi Arto Nilssonia vuonna 1986. Muutin Tapanilaan. Nilsson oli edustanut Tapanilan Erää, valmentajanaan Leo Jokela. Itsekin olin hetken Erän jäsen, kun aloin käydä sen kuntosalilla. Näin Jokelan Urheilutalon kahviossa. Se oli vahva elämys. Tosin omassa Leo Jokelat -rankingissani edelle meni näyttelijä Leo Jokela.

Lisää Tuomas Mannisen kolumneja voit lukea täältä.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt