Kommentti: Voimisteluliiton valkopesusta huolimatta tietyt urheilulajit ovat Suomessa perimmäisten kysymysten äärellä

Julkaistu:

Kommentti
Urheilulehden reportaasi joukkuevoimistelun valmennuskulttuurista naarmutti pintaa, jota yritetään nyt kaikin keinoin kiillottaa, kirjoittaa urheilutoimituksen esimies Vesa Rantanen.
Keskiviikkona se vihdoin saapui.

Tai oikeammin ne.

Voimisteluliiton ulkopuolisilta tahoilta tilaamat selvitykset voimistelun valmennuskulttuurista.

Toisessa, Taloustutkimuksen tekemässä tutkimuksessa Voimisteluliitto halusi selvittää lajin valmennuskulttuuria laajemmin ja voimistelijoiden sekä heidän vanhempiensa viihtymistä lajissa.

Toisessa, Suomen urheilun eettisen keskuksen Suekin tutkimuksessa haluttiin selvittää tamperelaisen Minettien menestysvalmentaja Titta Heikkilän mahdollisesti epäeettistä valmennustapaa.

Tämä kaikki lähti liikkeelle Urheilulehden 15. marraskuuta julkaisemasta laajasta reportaasista, jossa kerrottiin muun muassa Heikkilän metodeista ja useiden voimistelijoiden vakavista syömishäiriöistä.
Artikkeli poiki valtavan määrän jatkojuttuja eri medioissa, ja sai myös Voimisteluliiton toimimaan ripeästi – vaikkakin kattojärjestön ensireaktio Urheilulehden jutun julkaisun jälkeen oli kaiken mahdollisen negatiivisen julkisuuden piilottaminen tai kieltäminen.

Normaali reaktio siis urheilukulttuurissa.

Johtopäätökset julki

Keskiviikkona toimitusten sähköposteihin putosivat sitten johtopäätökset tilatuista tutkimuksista.

Voimisteluliiton spin doctorit olivat vääntyneet akrobaattisemmille mutkille kuin kuuroiksi huudetut ja läskeiksi haukutut voimistelijanalut koskaan.

Taloustutkimuksen selvityksen mukaan tulokset kertoivat pääosin voimistelijoiden ja heidän huoltajiensa tyytyväisyydestä lajia ja valmennusta kohtaan. Vastaajat saivat omin sanoin kertoa, mikä voimistelussa innostaa ja motivoi. Tärkeimmiksi asioiksi nousivat ystävät (46 % vastanneista), halu kehittyä ja oppia uutta (45 %) sekä laji itsessään, rakkaus lajiin (25 %).

– On hienoa, että voimistelun arvot ja lasten voimistelun linjaukset näkyvät vastauksissa. Tämä on meille onnistuminen. Tutkimus osoitti sen, että joukkuevoimistelusta ei nouse esiin erityistä lajikulttuuriongelmaa, totesi Voimisteluliiton pääsihteeri Maria Laakso tiedotteessa.

Sitten vähän jäljempänä todetaan, että tutkimuksessa (suora lainaus) nousi esille myös valmennuskulttuurin epäkohdat.

– Kehitettävää valmentajilla löytyy henkilökohtaisen suhteen luomisessa voimistelijoihin, yksilöllisessä kohtelemisessa sekä voimistelijoiden mielipiteiden ja ehdotusten kuuntelemisessa. Valmentajilta toivotaan parempia vuorovaikutustaitoja ja avoimuutta. Voimistelijoiden ja huoltajien kommenteissa korostuu, ettei kaikkia kohdella yhdenmukaisesti, todetaan.

”Joskus” painostavaa

Taloustutkimus haastatteli 1 651 voimistelijaa. Heistä 16 prosenttia ei joskus ole uskaltanut sanoa valmentajalle mielipidettään, koska on pelännyt reaktiota ja kuusi prosenttia toimii näin lähes aina.

24 prosenttia on kokenut joskus valmentajan suosineen toista voimistelijaa ja 12 prosenttia kokee näin lähes aina.

Seuraava muotoilu on myös mielenkiintoinen: ”Harjoitusten ilmapiirin on kokenut painostavaksi lähes aina vain yksi prosentti vastanneista ja 14 prosenttia joskus.”

Eli 231 lajissa intohimoisesti, lähinnä kavereiden takia viihtyvää lasta, nuorta ja aikuista kokee harjoitusten ilmapiirin painostavaksi ”joskus”.

Kun tietää, miten lukemattomia tunteja voimistelija harjoittelevat, harjoitusten ilmapiirin painostavuuden voi melkein tuntea tänne asti. Kerran viikossa? Kaksi kertaa viikossa?

Lisäksi tutkimus kertoo, että vastaajista 24 prosenttia oli kokenut valmentajan huutamista, 19 prosenttia syrjimistä ja toisten suosimista, 10 prosenttia vähättelyä sekä 8 prosenttia valta-aseman väärinkäyttöä.

– Tämä on meille onnistuminen. Tutkimus osoitti sen, että joukkuevoimistelusta ei nouse esiin erityistä lajikulttuuriongelmaa, iloitsi Maria Laakso.

Kaikki pelaa!

Ymmärrän Voimisteluliittoa, joka on yrittänyt rimpuilla ei-toivotusta julkisuudesta mahdollisimman kuivin jaloin. Lajin elinehto, kuten muidenkin, on harrastajamäärä, koska jokainen harrastaja on maksaja; jokainen urheilulaji haluaa pariinsa mahdollisimman monta isän tai äidin lompakkoa.

Kuka haluaisi lapsensa lajin pariin, jossa vallitsee pelon ilmapiiri?

Senkin ymmärtää, että kun samaan aikaan pyydettiin Suek tutkimaan joukkuevoimistelussa erittäin meritoituneen valmentajan toimia, tarvittiin kylkeen laajempi tutkimus kertomaan mahdollisimman paljon hyvää lajikulttuurista.

Muutenhan erittäin positiiviseen kaapuun hellästi puettu tiedote olisi sisältänyt vain tämän, häntään piilotetun kappaleen:

Voimisteluliiton hallitus on saanut Suomen urheilun eettinen keskus SUEKin selvityksen valmentaja Titta Heikkilän mahdollisesta epäeettisestä käytöksestä. Selvityksen perusteella hallitus on päättänyt käynnistää asiasta liiton sisäisen kurinpitomenettelyn. Voimisteluliiton kurinpitolautakunta käsittelee tapauksen kuukauden kuluessa.

Titta Heikkilä oli Urheilulehden artikkelin keskeinen henkilö, koska hän on joukkuevoimistelussa suuresti menestynyt, liitossa erittäin arvostettu valmentaja – ja jonka metodeista on kuiskittu ja valitettu paljon.

Suek teki tutkimuksensa hyvin pitkälle samoin metodein kuin Urheilulehti oman juttunsa. Suekin tutkimuksen pohjalta Voimisteluliitto on päättänyt käynnistää asiasta liiton sisäisen kurinpitomenettelyn.

Kuukausi on tavattoman pitkä aika kurinpitomenettelylle kun nyt ei sentään olla Haagin ihmisoikeustuomioistuimessa.

Ehkä pitäisi, koska kohu pakottaa urheiluväen ikävien kysymysten äärelle.

Liian kovaa?

Olennainen kysymys ei jatkossakaan voi olla, käyttikö Heikkilä joskus rajuja metodeja, vaan se, mitä esteettisten taitolajien kohdalla Suomessa halutaan.

Esteettiset taitolajit, voimistelu ja taitoluistelu etunenässä, ovat niin vaativia lajeja ja edellyttävät niin kovaa itse- ja valmennuskuria, että jossain kohtaa joudutaan pohtimaan, istuuko kansainvälinen vaatimustaso ylipäätään suomalaiseen hyvinvointivaltioon.

On vaikea kuvitella, että lajeissa voisi menestyä kansainvälisesti ilman äärimmäisen vaativaa valmennuskulttuuria. Etenkin voimistelussa suurten menestystarinoiden takana on epäinhimillisen julmia metodeja.

Kun suurin osa voimistelijoista on tutkimuksenkin mukaan lajissa ystävien takia (46 prosenttia) ja halusta kehittyä (45 prosenttia) ja vain 25 prosenttia rakkaudesta lajiin, pitääkö Suomessa edes tavoitella kansainvälistä menestystä?

Eli harjoitella samoin metodein kuin maailman johtavissa, sanotaanko ihmisarvoiltaan erilaisissa kulttuureissa tehdään.

Nuorten tyttöjen painontarkkailu, tai kehonkoostumusmittaukset, voidaan aina perustella urheilullisin ja terveydellisinkin syin, mutta käytäntö osoittaa sen johtavan myös sairaalloisen vähäiseen kuin pelkästään superterveelliseen syömiseen.

Voimistelussa mukana olevat rakastavat intohimoisesti lajiaan ja suosittelevat sitä mielellään kaikille.

Kuinkakohan moni muu innostuisi lajista, jos sen vaatimustasoa ei asetettaisi esimerkiksi kiinalaisilla, vaan ihan vaan suomalaisilla kaikkia kannustavilla ja terveillä standardeilla?