Muut lajit

Kolumni: Juutalaisia vainottiin suomalaisessa urheiluelämässä 1930-luvulla – tässä lajissa heitä ei syrjitty

Julkaistu:

Kolumni
Suomen pöytätennisliiton historiateos tarjoaa mielenkiintoisia paloja lajista, jota pelattiin maassamme jo vuonna 1901.
Perjantaina tuli kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun oikeusministeriö hyväksyi Suomen pöytätennisliiton säännöt. Liiton juhlia vietetään lauantaina hotelli Presidentissä, mutta laadukas historiateos näki päivänvalon jo keväällä. Asialla olivat urheiluhistorian ammattilainen, dosentti Ossi Viita ja liiton nykyinen puheenjohtaja Esko Heikkinen.

Ping pong -niminen salonkipeli oli herraskaisen väen harrastus jo 1800-luvun loppupuolella, ja seuraavan vuosisadan alussa se saavutti suosiota myös suomalaisen sosieteetin parissa.

Vuosina 1901–03 useissa lehdissä ilmestyi pöytätennikseen liittyviä uutisia ja mainoksia lajin välineistä. Lajia kuvattiin tenniksen pienoismalliksi, ja ”pöytäverkkopallona” sitä pidettiinkin 1930-luvulle asti.

Maailmalla pingiksestä tuli supersuosittu laji 1920-luvun puolivälissä niin lännessä kuin idässä.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Vuonna 1926 perustetun Kansainvälisen tennisliiton puheenjohtajaksi valittiin jalosukuinen britti Ivor Montagu, joka oli kuitenkin suuri Neuvostoliiton ja kommunismin ihailija. Ei ihme, että elokuvaohjaaja Lev Kuleshov ja runoilija Vladimir Majakovski hankkivat pingispöydän Englannista.

* * *

Suomessa peliin suhtauduttiin varauksellisesti, sillä sitä pidettiin pikemmin ajanvietteenä kuin urheiluna – toisin kuin Ruotsissa. ”Sen takia ei Urheilulehti katso voivansa seurata läntisen muuten esikuvallisen naapurin esimerkkiä ottamalla raameihin myös ping pongin”, kirjoitti Mr. X Suomen Urheilulehdessä vuonna 1925.

Yhdessä suhteessa pingis oli muita edellä. Juutalaisia ei katsottu hyvällä kaikissa urheilulajeissa, ja esimerkiksi tenniksen puolella syyllistyttiin suoranaiseen diskriminointiin. Pingisyhteisö sen sijaan suhtautui juutalaisiin suvaitsevasti.

Aihetta tutkineiden Simon Muirin ja Malte Gaschen mukaan Westen Tennis Stadion Klubb erotti jäsenyydestään kuusi juutalaista vuonna 1939. Yksi heistä oli Jack Kotschack, joka kilpaili myös pöytätenniksessä menestyksekkäästi.


Jatkosodan aikana saksaa puhunut Kotschack toimi saksalaisten joukkojen yhdysupseerina Lapissa. Sallassa pelatussa turnauksessa Kotschack voitti saksalaisen ylivääpelin R. Mattin.

Seuraava ottelu aseveljien kanssa käytiin lomareissulla Helsingissä. Kotschack mottasi saksalaista upseeria hotelli Adlonissa ja pakeni kostotoimien pelossa Ruotsiin vuonna 1944. Länsinaapurissa hän tuli myöhemmin tunnetuksi merirosvoradio Radio Nordin pyörittäjänä.

* * *

Pöytätennistä tosissaan pelanneet tietävät, että laji on raskasta ja edellyttää huipputasolla rautaista fysiikkaa. Siitä huolimatta lajin maine ”pallotteluna” on säilynyt suuren yleisön silmissä.

Ehkä osa muistaa vielä 1960-luvun lopun, kun Suomen maaotteluita pelattiin tv-studiossa, jotta laji saatiin kuvaruutuihin.

Pingis on kiehtonut vuosien varrella koko joukkoa tv- ja elokuva-alan ihmisiä. Heihin kuuluvat muun muassa Aarne Tarkas, Jörn Donner, Åke Lindman, Vesa-Matti Loiri, Asko Sarkola, Risto Kaskilahti ja Mikko Kouki.


Kovin meriitti lienee yhä kulttuurin moniottelijalla Jukka Virtasella, joka kruunattiin Kupittaan mielisairaalan mestariksi vuonna 1973.

Ja vielä...

Pöytätenniksestä on kirjoitettu maassamme varsin vähän. Helmi on Petter Lindbergin vuonna 2008 ilmestynyt romaani Kalkutta 75, jossa kuvataan Jugoslaviaa edustaneen kroatialaisen Antun Stipancicin uran huipennusta Intiassa vuonna 1975 pelatuissa MM-kisoissa.

Lisää Juha Kanervan kolumneja voit lukea täältä.