Muut lajit

Kolumni: Tunnustettava se on, minäkin olin kiusaaja

Julkaistu:

Kolumni
Kiusaamista ei koskaan saada täysin karsittua, mutta jo yksikin kiusaamiselta pelastettu on pelastamisen arvoinen, kirjoittaa Marko Lempinen.
Tunnustettava se on. Muuten tärkeän aiheen käsittelystä puuttuu uskottavuus.

Pistos on tuntunut sielussa asti, kun olen seurannut urheilun kiusaamiskulttuurista käytyä kiivasta keskustelua. Se on kiidättänyt ajatukseni takaisin 1980- ja 1990-luvuille, jolloin kilpailin joukkueurheilussa sekä junioritasolla että aikuisten sarjoissa.

Luuseriksi nimittelyä, raajojen sitomista, varusteiden töhrintää, monenmoista henkistä kyykyttämistä. Tätä kaikkea on nähty kohun keskiössä olleessa naisten jääkiekkomaajoukkueessa, mutta yhtä hyvin tikunnokkaan olisi voinut nostaa minkä tahansa ison joukkuelajin nuoriso- tai edustusjoukkueet. Kaikissa niissä on esiintynyt enemmän tai vähemmän kiusaamista.

Tunnistan itseni osasta keskusteluun liittyvistä esimerkeistä. Tunnistan hyvin monet joukkuetoverini niistä.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Minäkin syyllistyin aikanaan kiusaamiseen. Monet meistä syyllistyivät.

Emme mielestämme mihinkään vakavaan – emme edes uskoneet käyttäytyneemme merkittävästi väärin. Uskoimme harhaanjohtavasti siihen, että mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

***

Isot, pelottavilta tuntuneet pojat opettivat junioreille, että aina kun lätkäjoukkueisiin nousi uusia nuoria pelaajia, heidän ”kouluttamisensa” kuului traditioon.

Milloin isot pojat ajelivat nuorten pelaajien alapääkarvat pois, milloin nämä saivat puheenvuoron pukukopissa ainoastaan viittaamalla, milloin joku heistä ripustettiin luistimista katon rajassa olleeseen varustetankoon roikkumaan.

Kun oma vuoromme koitti, teimme harmittomiksi tarkoitettuja jäyniä itseämme nuoremmille – ja toisinaan myös muille pelaajille. Se oli puhtaasti henkistä peliä, jonka kuvittelimme osaksi kasvutarinaamme.

Niin näytti kuvittelevan mm. naisten lätkämaajoukkueen entinen pelaaja Karoliina Rantamäkikin.

– Kun olin junnu, minua siitä muistutettiin, että ole välillä hiljaakin. Minulta sidottiin kädet ja jalat yhteen, suuhun pantiin teippiä ja kannettiin käytävälle, Rantamäki muisteli toukokuussa MTV Sportin haastattelussa.

– Mielestäni ne ovat olleet aina hyviä juttuja. Traumoja ei jäänyt.

Ongelma tässä on se, etteivät kaikki kiusatut ole kokeneet näin. Monet ovat kokeneet pelkoa, ahdistusta ja minä-kuvan rapistumista – ymmärrettävästi.

***

Meidän aikanamme isojen poikien ikävä leikki jylläsi, koska kukaan aikuisista ei välittänyt.

Nuorisotutkija Mikko Salasuo tiivisti osuvasti Ylessä viime joulukuussa, että vastuu kiusaamisen kitkemisestä suomalaisessa urheilujärjestelmässä kuuluu periaatteessa jokaiselle mutta ei käytännössä kenellekään.

Siinä on ongelman ydin.

Kiusaamista ei koskaan saada täysin karsittua, mutta jo yksikin kiusaamiselta pelastettu on pelastamisen arvoinen. Urheilu ei tarvitse yhtään uutta uhria. Se tarvitsee uusia vastuunkantajia.

...ja vielä

Urheilun räikein kiusaamiskulttuuri on yleisen läpivalaisun vuosina kenties jo jäänyt historiaan, mutta ongelma on tutkimusten mukaan yhä radikaali. Vuoden 2016 Liitu-tutkimuksen mukaan lähes 40 prosenttia lapsista ja nuorista kertoi kokeneensa syrjintää tai kiusaamista. Näistä 20 prosenttia tapahtui urheiluharrastuksissa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt