Urheilusanomat lähti lenkille Alisa Vainion ja Oona Kettusen kanssa - Muut lajit - Ilta-Sanomat

Alisa Vainion ja Oona Kettusen rakkaus juoksuun on joskus jopa liian suurta

Urheilusanomat lähti lenkille Alisa Vainion ja Oona Kettusen kanssa. Lenkillä puhuttiin vammoista, harjoittelusta, lepäämisen vaikeudesta ja rakkaudesta juoksuun.

Oona Kettunen ja Alisa Vainio vauhdissa Saimaan rannalla.­

12.5.2016 10:15

EI TÄÄLLÄ Lappeenrannassa tunneta satelliitteja.»

Kotkalainen Oona Kettunen heittää pienen piikin. Hänen rannetietokoneensa ei ole löytää yhteyttä. Lappeenrantalainen Alisa Vainio ei ole moksiskaan, vaikka hänen tekisi jo mieli juoksemaan. Niin tekee Kettusenkin. Molemmat nuoret naiset hypähtelevät päkiöillään.

»No nyt se on ladattu», Kettunen ilmoittaa.

Se riittää. Naiset muuttavat hypähtelyn juoksuaskeleiksi ja lähtevät Vainion osoittamaan suuntaan.

Vainio, 18, ja Kettunen, 22, ovat Suomen lahjakkaimpia kestävyysjuoksijoita sitten Annemari Sandellin. He tavoittelevat maailman huippua lajissa, jossa sen saavuttaminen on äärimmäisen vaikeaa. Miksi he juoksevat ja vielä niin poikkeuksellisen hyvin, että tavoitteen saavuttaminen on jopa mahdollista?

Ei vastaus tässä liikuntakeskuksen parkkipaikalla seisomalla selviä. On päästävä lenkille mukaan.

Oona Kettunen ja Alisa Vainio janoavat treeniä joka päivä.­

JUOKSU on urheilulajeista yksinkertaisin. Tyyli on vapaa, ensimmäinen maalissa voittaa. Juoksu on myös tasa-arvoista. Menestys ei riipu välineistä, olosuhteista tai joukkuetovereista. Ei ole sattumaa, että juuri kestävyysjuoksu oli ensimmäisiä lajeja, joissa köyhä ja harvaan asuttu Suomi menestyi kansainvälisesti.

Enää ei menesty. Afrikkalaiset juoksijat karkasivat suomalaisilta viimeistään 1980-luvulla, mutta kansainvälisen kilpailun koventuminen ei selitä suomalaisten kestävyysjuoksijoiden katoamista palkintosijoilta. Kun maailmalla on menty ­kovempaa, täällä askel on hidastunut.

Viime vuonna paras suomalaisaika 10 000 metrillä oli Jarkko Järvenpään 29.35,37 – rajua vauhtia, johon ei ole mitään mahdollisuuksia ilman vuosien ankaraa harjoittelua. Silti 26 suomalaismiestä juoksi matkan nopeammin vuonna 1974. Juoksijoita oli paljon, ja kilpailu oli jo maakuntatasolla äärimmäisen kovaa.

Liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen kilpaili itse keskimatkoilla 1970-luvun alussa.

»Harrastajamäärät olivat niin huomattavan paljon suurempia silloin. Kun lähdimme Varkaudesta maastojuoksukisoihin, yksi bussi ei riittänyt. Nyt kaikki mahtuvat henkilöautoon», Itkonen kuvailee.

Sotien jälkeiset ikäluokat olivat suuria ja harrastusmahdollisuudet vähäiset. Suuressa osassa Suomea hiihto ja yleisurheilu olivat käytännössä ainoat lajivaihtoehdot.

»Olosuhteet moneen muuhun lajiin eivät 1960- ja 1970-luvuilla olleet vielä niin hyvät. Nyt on tullut sisäliikuntapaikkoja valtavasti. Myös jotkut ulkolajit, kuten jalkapallo, kasvavat.»

Virta vie nuoria joukkuelajeihin yksilölajien kustannuksella.

»Ylipäätään tänä päivänä yhteiskunnassa ihmisiltä vaaditaan moniroolisuutta. Ollaan tekemisissä yhteisöjen kanssa mieluummin kuin puurretaan yksin.»

1970-luvun kovien tulosten takana oli myös korkealla tasolla ollut valmennustietous. Uusiseelantilainen Arthur Lydiard opetti suomalaisjuoksijoille pitkien, matalavauhtisten harjoitusten merkityksen.

»Eivätkä kaikki tulokset ihan pelkällä ruisleivälläkään tulleet», Itkonen huomauttaa.

Naiset eivät 1970-luvulla vielä juurikaan kilpailleet 3 000 metriä pidemmillä matkoilla. Olympialaisten ohjelmaan naisten kestävyysmatkat tulivat vasta Los Angelesissa 1984. Paras suomalaissijoitus olympiatasolla on Sandellin 12. sija Ateenan kympillä 1996.

Sandellin sijoitus oli tuolloin pettymys, mutta nyt saavutus tuntuu komealta. Maailman väestöstä vain pieni osa on ­joskus hiihtänyt tai pelannut jääkiekkoa, mutta käytännössä jokainen on juossut kilpaa – vähintään kavereitaan tai luokkatovereitaan vastaan. Nouseminen maailman parhaan tusinan joukkoon jollain juoksumatkalla on äärimmäisen vaikeaa.

Vainiolla ja Kettusella on siihen tällä hetkellä kenties paremmat mahdollisuudet kuin kellään muulla suomalaisella. 18-vuotias Vainio juoksi viime syksynä maratonin aikaan 2.33.24. Yksikään eurooppalainen alle 20-vuotias nainen ei ole taittanut matkaa nopeammin. 22-vuotias Kettunen voitti 2013 alle 20-vuotiaiden Euroopan mestaruuden 3 000 metrin estejuoksussa ja oli 5 000 metrillä toinen.

Puhutaan poikkeuksellisista lahjakkuuksista.

Alisa Vainio (oik.) ja Oona Kettunen (kesk.) ovat Suomen kestävyysjuoksun suurlupauksia. Urheilusanomien Mikko Marttinen lähti lenkille heidän kanssaan.­

PINKAISEN terävästi vauhtiin ja nousen muutaman kymmenen metrin juoksun jälkeen Kettusen ja Vainion rinnalle. Etenemme Valtakatua itään ohi Liikennepuiston ja Amiksen kentän, jossa on meneillään juniorien jalkapallopeli. Taivas on harmaa, lämpötila noin kymmenen astetta. Juoksijalle iltapäivän sää on oikeastaan ihanteellinen.

Kettunen ja Vainio ovat kotoisin vain sadan kilometrin päästä toisistaan. Molemmat sanovat »mie». Silti he eivät ole juuri harjoitelleet yhdessä. Kettunen ei pystynyt vammoiltaan juoksemaan, kun Vainio murtautui viime kesänä kansalliselle huipulle.

Kummankin on vaikea löytää saman­tasoista juoksuseuraa asuinpaikoiltaan, joten Kettunen on saapunut opiskelu­kaupungistaan Jyväskylästä vappuviikonlopuksi Lappeenrantaan. Hän yöpyy ­Vainion kotona ja jatkaa sitten matkaa vanhempiensa luokse Kotkaan.

Lauantaina naiset tekivät kovavauhtiset harjoitukset, sunnuntaina ohjelmassa lukee »kevyt päivä». Aamulla he juoksivat yhdessä 15 kilometriä, nyt tavoitteena on 10 kilometriä. Kilometrivauhti on noin 4.30. Vauhti sopii kaltaiselleni vajaan kolmen tunnin kuntomaratoonarille.

Ylitämme Valtakadun ja laskettelemme alamäkeen kohti Kahilanniemen puistoa. Seuraa terävä käännös vasempaan, ja matka jatkuu Etelä-Karjalan keskussairaalan ohi Saimaan rantaan.

Vainio ja Kettunen juoksevat hengästymättä ryhdikkäällä askeleella hakien välillä pehmeämpää alustaa tien reunalta. Heidän juoksutekniikkansa on samankaltainen, tosin Kettusen polvi nousee hieman korkeammalle. Pienikokoiset naiset muistuttavat myös ruumiinrakenteeltaan toisiaan aina vaaleaa poninhäntää myöden.

Puhumme viimeaikaisista juoksutuloksista ja naisten kesän kilpailuohjelmasta, kun saavumme Kaupunginlahdelle.

»Valleilla on jo väkeä», Vainio huomauttaa.

Tosiaan. Lappeenrannan linnoitus on kerännyt vappuaatonviettäjiä. Juoksemme Satamatorin läpi. Terasseilla väki nauttii olutta. Ravintolan pihalla nuoret miehet vilvoittelevat pyyhkeet lanteillaan.

Vainion ja Kettusen harjoitteluun vapulla ei ole merkitystä. Kysyn, joutuvatko he koskaan pakottamaan itseään lenkille. Molemmat kieltävät.

»Sanotaan, että silloin kun minulla on sellainen fiilis, että nyt ei huvita, on parempi ettei menekään», Kettunen toteaa.

Kierrämme linnoituksen ja juoksemme varuskunnan läpi kohti lentokenttää. Pysähdymme hetkeksi liikennevaloihin.

»En usko, että tästä tulee tasan kymppi, joudutaan varmaan kiertämään sakkolenkkiä lopussa», Vainio sanoo.

Kumpikaan nainen ei käytä kuulokkeita juostessaan, ei edes silloin kun he juoksevat yksin. Kettunen kertoo kyllä kuuntelevansa musiikkia tehdessään korvaavia harjoituksia esimerkiksi polkupyörällä.

»Koet siis kaiken muun kuin juoksemisen tylsäksi?» kysyn.

»Todellakin. Sitä ei tarvitse edes kysyä.»

 En usko, että tästä tulee tasan kymppi, joudutaan varmaan kiertämään sakkolenkkiä lopussa.

Korvaavat harjoitukset ovat käyneet Kettuselle tutuiksi kahden viime vuoden aikana. Vamma on seurannut toistaan. Vasta viimeiset kuukaudet ovat tuoneet valoa. Myös Vainion talvi on ollut rikkonainen. Hän on tehnyt jopa kuuden kilometrin uintiharjoituksia, kun jalkavammat eivät ole sallineet juoksemista. Uintimatka kuulostaa hurjalta.

»Minusta tuntuu, etten saa tyydytettyä päivän treenitarvetta millään, siihen uinti on hyvä», Vainio selittää, kun saavumme takaisin keskustaan.

Kuulostaa siltä, että Vainio tuntee jopa syyllisyyttä, mikäli ei harjoittele riittävästi. Asenne voi olla urheilijalle vaarallinen. Liikuntatieteitä opiskeleva Kettunen vahvistaa epäilykseni.

»Kyllä. Sehän on yksi suurimmista ongelmista myös minulla – etten malta antaa aikaa levolle. Tuntuu, että kroppa tarvitsee enemmän treeniä kuin olisi optimaalista», Kettunen sanoo.

»Me olemme Oonan kanssa samanlaisia. Kumpikaan meistä ei pidä ihan lepo-lepoa yhtenäkään päivänä», Vainio sanoo.

Kettunen kuitenkin korjaa nopeasti.

»On minulla tässä ollut sellaisia aikoja silloin, kun ollut vammoja. Oli kaksi viikkoa, jolloin en tehnyt yhtään mitään. Vähän mökillä kävin melomassa, mutta kevyesti.»

Äkkiä Vainio kiihdyttää spurttiin, ja Kettunen seuraa häntä. Oma kirini ei irtoa yhtä herkästi, vaikka päivän lenkkivauhti onkin ollut kevyt – sopiva muistutus siitä, että kolmikymppisen kuntoilijan ja nuorten huippulupausten välillä on eroa.

Saavumme takaisin kuntokeskuksen parkkipaikalle. Vainio vilkaisee rannetietokonettaan.

»Onko teillä kymppi täynnä?» Vainio kysyy.

»Mulla on», Kettunen vastaa.

Vainiolla ilmeisesti ei ole, sillä hän juoksee hetken parkkipaikalla ennen kuin pysähtyy venyttelemään kanssamme.

SIIRRYMME liikuntakeskukseen. Suuri jumppasali on tyhjä. Ikkunoista avautuu näkymä Lappeenrannan maamerkkeihin lukeutuvaan vesitorniin. Molemmat naiset ottavat itselleen jumppamaton. Vainio pehmittää lihaksiaan rullalla, Kettunen tekee lihaskuntoliikkeitä. Jatkamme keskustelua lepäämisen vaikeudesta.

»Kroppa on tottunut päivittäiseen harjoitteluun. Jos ei ole iltaan mennessä tehnyt jotain, niin kyllä se ilmoittaa, että jotain puuttuu tästä päivästä», Kettunen muotoilee.

»Silti välillä kroppa kaipaa oikeastikin lepoa. Vaikka se ei sillä hetkellä tunnu välttämättä parhaalta, niin usein olen huomannut, että on voinut olla oikea ratkaisu antaa kropalle lepoa.»

Alisa Vainio pehmittää lihaksiaan rullalla.­

Vainio arvelee, ettei ole koskaan juossut kilpailua täysin levänneenä. Toisin kuin Kettunen, hän ei juuri ajattele valmennusteoreettisia asioita.

»En ole ikinä seurannut sykkeitä enkä mitään vaan mennyt enemmän tuntemuksella. Olisi varmaan hyvä tietää noita asioita», Vainio sanoo.

»On helpompaa, kun on joku kaveri treenaamassa. Yksin kun juoksee, vetää helposti liian pitkää, kun ajattelee, ettei mikään riitä.»

Kettusen ja Vainion on vaikea pukea sanoiksi, miksi he nauttivat juoksemisesta niin paljon.

»Mie en oikeasti tiedä, mistä se johtuu. Olen juossut ja hiihtänyt kilpaa. Pääsyy lajivalintaani oli se, että tykkään vain enemmän juoksemisesta», Kettunen sanoo.

»Juoksu on lähes täysin itsestä kiinni. Ei tarvitse miettiä, toimivatko sukset tai miten joukkuekaverit pelaavat. Juoksussa on helppo seurata, miten itse kehittyy. Tykkään myös siitä, että maailmassa kaikilla on aika tasaveroinen asema harjoitella lajia.»

Kettusen rakkaus juoksemiseen syttyi jo varhain.

»Olen sanonut äidille ja iskälle viisivuotiaana, että nyt otatte aikaa, kun juoksen tämän korttelin ympäri. Jos ei tule ennätystä, se on uusi yritys.»

Vainio tähtäsi huipulle jääkiekossa ja ehti aloittaa Kuortaneella jääkiekkolukion ennen kuin juoksu vei sydämen.

 En ole ikinä seurannut sykkeitä enkä mitään vaan mennyt enemmän tuntemuksella.

»Olen aina juossut kaikki alkuverkat ja loppuverkat ja aina välillä pidentänyt niitä. Sitten juoksu vain tuntui jotenkin omalta. Kuortaneella huomasin, ettei joukkuelaji oikein ole juttuni. Kaikki joukkuekaverit eivät aina hyväksyneet sitä, että tulin juoksutreeneistä suoraan jäälle, etten tehnyt samoja juttuja kuin he.»

Esitän kaksikolle, että Kettunen on vanhempana oppinut suhtautumaan juoksuun analyyttisemmin kuin Vainio.

»Oona nyt on muutenkin vähän viisaampi kuin minä», Vainio heittää.

»On pakko pitää järki mukana. Ei aina ole paras ratkaisu tehdä mitä huvittaa. Jos mie menisin pelkän fiiliksen mukaan asettamatta mitään rajoja, todennäköisesti aika äkkiä tulisi joko vamma tai ylirasitustila. Siitä tekemisestä kuitenkin nauttii niin paljon», Kettunen pohtii.

Ero juoksijoiden asennoitumisen välillä tulee selväksi puhuttaessa maratonista. Sekä Kettunen että Vainio pitävät 42 kilometrin taivalta tulevaisuuden päämatkanaan, mutta Kettunen ei ole ylittänyt edes harjoituslenkillä 30 kilometrin rajaa. Hän ei aio kokeilla maratonia vielä lähivuosina.

»Mie en näe sitä harjoituksellisesti järkeväksi vielä tässä vaiheessa», Kettunen toteaa.

»Siinä just näkee, että en mie ole kauheasti ajatellut, onko se järkevää vai ei», Vainio kuittaa.

Vainio juoksi maratondebyyttinsä salassa valmentajaltaan Rami Virlanderilta.

»Jos pitää mennä salassa juoksemaan, ei se varmaan kovin järkevää ole. Sen siitä voi päätellä», Vainio myöntää.

»Kroppa on tottunut päivittäiseen harjoitteluun. Jos ei ole iltaan mennessä tehnyt jotain, niin kyllä se ilmoittaa, että jotain puuttuu tästä päivästä», Oona Kettunen muotoilee.­

VAPPUAATON autioittamassa voimistelusalissa vallitsee rauhallinen ilmapiiri, kun Vainio ja Kettunen puhuvat punnitusti lempiaiheestaan. Käännän keskustelun kipuun. Kuinka paljon juoksussa ratkaisee kyky taistella tuskaa vastaan?

»Veikkaan, että siinä voi olla henkisiä erojakin, mutta siihen täytyy harjoitella, että pystyy ottamaan kaiken irti itsestään. Jos jalat eivät ole yhtään tottuneet maitohappoihin, ne eivät vain toimi, vaikka kuinka niitä käskyttää», Kettunen sanoo.

Vainio myöntää, ettei osaa asennoitua niin, että viimeisellä kierroksella pitäisi ottaa itsestään kaikki irti.

»Ajattelen vain, että pääsen mahdollisimman vähällä työllä kovaa eteenpäin», Vainio kuvailee. »Jos ajattelee kisassa, on varmaan väsynyt. En mie yleensä kisan aikana ajattele mitään.»

Kumpikaan nainen ei myönnä pelkäävänsä kilpailun tai kovan harjoituksen tuottamaa kipua.

»Ei pelota, mutta saattaa jännittää, kun tekee ensimmäistä kertaa jotain pitkästä aikaa. Kauden eka kisa jännittää aina tosi paljon, kauden eka ratatreeni jännittää, eka kova treeni loukkaantumisen jälkeen jännittää», Kettunen sanoo.

Nelinkertainen olympiavoittaja Lasse Virén on kertonut, että häntä juokseminen ei enää huvita. Vainio ja Kettunen ovat varmoja, että he jatkavat juoksemista myös kilpailu-uransa jälkeen. He haaveilevat triathlonista ja ultramatkoista.

»Juoksu tuo kuitenkin hyvän olon. Vaikea uskoa, että se poistuisi, vaikka kilpa­ura loppuu», Kettunen sanoo.

»Siitä pitää kuitenkin tykätä. Jos ei tykkää tai nauti siitä hommasta, ei siinä kovin pitkälle pääse», Vainio miettii.

On aika kiirehtiä suihkuun ja junaan. Kevyt kymppi Lappeenrannassa vappuaattona ei ratkaise tulostani Tukholman maratonilla kesäkuussa, mutta helpottaa siihen valmistautumista. Lenkillä Kettusen ja Vainion kanssa oppii, mitä intohimo juoksuun tarkoittaa.

Urheilusanomat 19/2016

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?