Urheilusanomien jättipaketti naisten urheilusta: vähättelyä, epäilyjä ja ulkonäköön liittyviä kommentteja, mutta myös menestyjiä ja unohdettuja pioneereja - Muut lajit - Ilta-Sanomat

Urheilusanomien jättipaketti naisten urheilusta: vähättelyä, epäilyjä ja ulkonäköön liittyviä kommentteja, mutta myös menestyjiä ja unohdettuja pioneereja

Suomalaisen naisurheilun historia on yllättävän monipuolinen ja vaiherikas. Urheilusanomat kertoo käännekohdat historian alkuhämäristä Siiri ”Äitee” Rantasen kautta Minna Kauppiin ja Tinja-Riikka Korpelaan. Historiapaketin helmi löytyy eri vuosikymmenten urheilijapersoonien kertomuksista.

Tilaajille

Siiri »Äitee» Rantanen oli hiihdon ensimmäinen naistähti, joka kiinnosti myös tiedotusvälineitä.­

12.12.2015 10:00

NAISET ovat liikkuneet maassamme vuosisatojen ajan siinä kuin miehetkin. Myös naisten kilpaurheilun alku paikantuu samalle ajanjaksolle kuin miesten vastaava eli 1800-luvun loppuvuosikymmenille. Urheilu ja kisailu kuuluivat erilaisten kansanjuhlien ohjelmaan 1870-luvulta lähtien, eikä sukupuoli rajoittanut niihin osallistumista.

»Tuolloin urheilussa olivat suhteellisen avoimet ovet, eikä se ollut vielä sukupuolikoodattua», Suomen johtava naisurheilun historian tuntija Leena Laine sanoo.

Luistinradat olivat voimistelun ohella 1800-luvulla tärkein näyttämö, jossa naiset pystyivät harjoittamaan ruumiinkulttuuria. Luistelu oli sosiaalisen kanssakäymisen muoto, johon tytöt ja naiset olivat tervetulleita.

Eivätkä vain osallistumaan: Heinolassa toimineen luisteluseuran puheenjohtajaksi valittiin vuonna 1892 nainen.

Taitoluistelussa nähtiin myös ensimmäinen suomalainen urheilutähti. Nadja Franck (1867–1932) kilpaili ja esiintyi menestyksellisesti Euroopan suurkaupungeissa 1880-luvulta 1900-luvun alkupuolelle.

»Hän oli varakas leski, jolla oli mahdollisuus matkustaa eri puolille Eurooppaa», Laine kertoo.

Muita suosittuja lajeja olivat juoksu ja talvisin hiihto. 1800-luvun loppupuolella syntyneet kansanliikkeet (raittiusjärjestöt, vapaapalokunnat, työväenyhdistykset) pitivät naisten kilpailut juhliensa ohjelmistossa. Koska urheiluliike ei ollut vielä järjestäytynyt, naiset pääsivät mukaan.

Naisten »liikkumavapauden» sallimisessa oli poliittisia taka-ajatuksia 1900-luvun alussa.

»Naiset kutsuttiin mukaan kansallisiin puolustustalkoisiin ja taisteluun itänaapurin venäläistämispolitiikkaa vastaan.»

LAINEEN MUKAAN ajanjaksolla 1906–1917 elettiin suomalaisen naisurheilun ensimmäistä nousukautta.

»SVUL:n piirit ottivat naisten lajit ohjelmaansa, ja naiset pääsivät jo 1909 mukaan ja kilpailemaan uuden järjestön suurtapahtumassa eli voimistelu- ja urheilujuhlassa.»

Suomen mestaruudesta ryhdyttiin kilpailemaan uinnissa ja uimahypyissä 1906, hiihdossa 1911, juoksussa (100 m ja pikaviesti) 1913 ja taitoluistelussa 1917. Maahan syntyi jopa naisurheilukeskuksia (Turku, Lieto, Pori, Jyväskylä, Tampere ja Helsinki), joissa naisilla oli mahdollista saada valmennusta. Kilpailuja järjestettiin eri paikkakunnilla, ja lehdistökin suhtautui myönteisesti hameväen hikoiluun.

Osa naisista halusi liikkua, muttei urheilla kilpaa. Voimistelusta oli tullut pakollinen oppiaine tyttökouluissa 1872, ja pian perustettiin ensimmäiset naisten voimisteluseurat. Kaksikielinen naisten voimisteluliitto näki päivänvalon 1896. Naisvoimistelun johtohenkilöt vannoivat kohtuullisuuden nimiin, eivätkä halunneet kilpailullisuutta omalle reviirilleen. He halusivat toimia itsenäisesti ja pysyä erossa miesten johtamista järjestöistä.

»Kilpailut he korvasivat urheilumerkkijärjestelmällä ja leikkiliikkeellä», Laine valottaa.

Jälkimmäisessä suoritettiin normaaleja urheilulajeja, mutta leikinomaisesti. Kilpailullisuutta yritettiin häivyttää esimerkiksi siten, että joukkueet muodostettiin vasta paikan päällä. Taustalla oli tasa-arvoisuuteen perustunut kaikki samassa rivissä -ajattelu. Voimisteluliiton toiminta ei tähdännyt harjoitteluun, jonka tavoitteena olisi vain palkinnon voittaminen. Vanhan humanistisen ajatusmallin mukaisesti ei katsottu sopivaksi, että yksilö asettaa itsensä ensimmäiseksi.

Vuonna 1913 SVUL:n piirissä käytiin ensimmäinen tasa-arvokeskustelu, kun naisurheilun kannattajat halusivat perustaa liittoon erillisen naiskomitean. Järjestön johto tyrmäsi ehdotuksen ja ilmoitti, että naisillahan on jo oma voimisteluliittonsa.

VUODEN 1918 SISÄLLISSOTA ja sen jälkiseuraukset muuttivat suhtautumisen urheileviin naisiin totaalisesti. Laineen teorian mukaan sotaan punaisten puolella osallistuneet naiset (monet heistä tyttöjä) koettiin uhaksi myös taisteluiden tauottua.

»Jo sodan aikana puhuttiin hurjista raivottarista, jotka taistelevat miesten asussa punakaartissa.»

Laine muistuttaa kirjailija Ilmari Kiannon lausahduksesta, jonka mukaan punaisten naarassusien kohtalona tuli olla teloitus, uusien pahojen penikoiden syntymisen estämiseksi.

»1920-luvulla urheilevat naiset samastettiin näihin raivottariin», Laine sanoo ja kertoo esimerkin, jonka hän on kuullut aihetta tutkiessaan.

»Kun suojeluskuntalaiset kävelivät ohi urheilukentän, jossa oli naisia harjoittelemassa, he totesivat näiden harjoittelevan uutta kapinaa varten.»

Naiset olivat rikkoneet 1900-luvun vaihteessa yhteiskunnassa vallitsevia raja-aitoja uskaltautumalla urheilemaan julkisesti. Nyt heidät yritettiin palauttaa »naisellisille» urille. Naisten voimisteluasut ja uimapuvut olivat väljiä ja mahdollisimman vähän ihoa paljastavia 1920-luvulle asti. Housupuku oli tehnyt tuloaan 1910-luvulla ja yleistyi 1920-luvulla.

 Syntyi katkos, jonka takia perinne ei siirtynyt äidiltä tyttärelle.

Moderni asu oli huomattavasti mukavampi asuste urheiluriennoissa, mutta miesten silmiä housut eivät miellyttäneet. Kun saksalainen (työläis)yleisurheilija Wilma Dittmar teki kilpailukiertueen Suomessa 1926, lehdissä päiviteltiin hänen »kevyttä vaatetustaan».

SVUL poisti naisten yleisurheilulajit SM-kisojen ohjelmasta 1923 vedoten naisvoimisteluliiton olemassaoloon. Monet niistä naisista, jotka olivat urheilleet vuosina 1906–1918, perustivat perheen ja jättivät kentät.

»Syntyi katkos, jonka takia urheilemisen perinne ei siirtynyt äidiltä tyttärelle samalla tavalla kuin voimisteluliikkeen puolella», Laine analysoi.

Laineen mukaan uudessa itsenäisessä valtiossa painotettiin sukupuolieroa ja naisten alueen rajoittamista, vaikka naisten merkitys yhteiskunnassa kasvoi. Tämä merkitsi myös naisurheilun ehtojen kapenemista.

Sisällissodan jälkeen naisvoimisteluseuroja ja merkittäviä naisjohtajia oli siirtynyt vuonna 1919 perustettuun Työväen Urheiluliittoon. TUL:ssa naiset saivatkin urheilla hieman vapaammin kuin »porvarillisella» puolella.

»TUL:n johto pelkäsi naisten palaavaan SNLL:n joukkoon, mikäli heidän urheilemistaan ja kilpailemistaan rajoitetaan.»

TUL perusti oman komitean naisille ja alkoi julkaista naisille suunnattua lehteä. Liiton tasa-arvolinja näkyi myös kansainvälisillä areenoilla, sillä työväen tyttäret osallistuivat ensimmäisiin työläisolympialaisiin 1925.

Toisaalta TUL:n miehisessä johtoportaassa vallitsi sama eetos kuin SVUL:n puolella. Arvokisoista haettiin menestystä.

MAAILMALLA suhtautuminen naisurheiluun muuttui 1920-luvulla, mikä heijastui myös Suomeen. Kun naisten kansainvälisen urheiluliiton vuodesta 1922 järjestämät »naisten olympiakisat» olivat osoittautuneet suosituiksi, KOK joutui ottamaan viisi naisten yleisurheilulajia Amsterdamin olympiakisojen (1928) ohjelmaan. IAAF:n säännöissä naisten urheilua ryhdyttiin määrittelemään 1931.

Suomalaiset urheilujohtajat eivät innostuneet naisten esiinmarssista.

»Tahko Pihkalan mukaan naisten lajeista oli ainoastaan se ilo, että niiden aikana katsojat saattoivat käydä tarpeillaan», Laine antaa esimerkin.

Vuonna 1932 Los Angelesissa urheiluväki ihmetteli, miksi Suomen olympiajoukkueessa on vain miesurheilijoita.

Vuonna 1931 perustetun SUL:n puheenjohtaja Urho Kekkonen puolusti naisia, koska hänestä Suomen piti olla mukana ajan hengessä. Suomen Urheiluliittoon perustettiinkin naiskomitea 1933.

Laine kuvaa 1930-luvun alkupuoliskoa toiseksi nousukaudeksi.

»Akateemiset naiset alkoivat järjestää kilpailuja ja perustivat oman seuran.»

Lempi Hartikka vaikutti naisten urheilun kasvuun ja kehitykseen 1930-luvulla.­

Helsingin Naisurheilijoiden primus motor oli juristiksi opiskellut Lempi Hartikka (1907–2001), jonka merkitystä sinivalkoisen naisurheilun johtohahmona ei ole riittävästi korostettu. Yleisurheilun ohella hän pelasi pesäpalloa HPL:n joukkueessa. HNU järjesti myös kansainvälisiä kilpailuja.

Berliinin olympiakisoissa 1936 nähtiin neljä suomalaista naisyleisurheilijaa. Suurimman huomion Berliinissä keräsivät 200 naisvoimistelijaa, jotka esittivät Olympiastadionilla Hilma Jalkasen suunnitteleman ohjelman.

Vuosikymmenen menestyksekkäin naisurheilija oli pikaluistelija Verné Lesche (myöh. Varnberg), joka luisteli ME-tuloksen 1933 ja oli MM-mitalisti useana talvena. Samaan aikaan meloja Maggie Kalka MM-voittoineen raivasi tietä Sylvi Saimolle, olympiakisojen 1952 kultamitalistille.

1930-luvun lopulla naisten urheilua ryhdyttiin jälleen kahlitsemaan.

»Salpausselän kisoista naisten kilpailut poistettiin siinä vaiheessa, kun tapahtumasta tuli kunnolla kansainvälinen», Laine kuvaa ajan ilmapiiriä.

Menestyviäkin naisia vähäteltiin. Pikaluistelun ME-naista Verne Vahnbergia ei mainittu edes nimeltä tämän kuvan alkuperäisessä kuvatekstissä: »Toimittaja Malm Vahnberg ja hänen kuuluisa vaimonsa olivat pitäneet puutarhajuhlan, ja olutta on vielä hiukan jäljellä tynnyrissä.»­

SODAN AIKANA naiset pääsivät jälleen kilpailemaan. Miesten ollessa rintamalla naiset ottivat heidän paikkansa tehtävissä, joihin naisilla ei ollut aikaisemmin pääsyä. Muuttunut tilanne vaikutti urheilutoimintaan: sodan jälkeen naisten kilpaurheilua ei enää kyseenalaistettu yhtä vahvasti kuin aikaisemmin. Vaikeinta oli taistelu tilasta: urheilupaikoista, joilta naiset haluttiin ulos. Suomen naisurheilun kolmas nousukausi osuu 1940-lukuun ja 1950-luvun alkuun.

Vuonna 1945 järjestettiin yleisurheilussa epäviralliset SM-kilpailut, jotka SUL hyväksyi pitkin hampain seuraavana vuonna. 100 metriä, 80 metrin aidat ja pituushypyn voittanut Mirja Jämes palkittiin myös kisojen kauneuskuningattaren tittelillä. »Kauneuskilpailu» kummastutti naisia ja myös osaa miespuolisista asiantuntijoista. Laineen mukaan naisyleisurheilijoiden arvostus kohosi silloin, kun heidän tuloksensa alettiin laskea mukaan Kalevan maljan pisteisiin. Kalevan kisoihin naiset pääsivät vasta 1959.

SVUL:n ja TUL:n välisiä liitto-otteluita järjestettiin yleisurheilussa ja koripallossa, mutta naisurheilua kohtaan esitettiin yhä epäilyjä. Arvostettu toimittaja Paul Sirmeikkö piti räjähdysmäisiä suorituksia vaativia lajeja naisille sopimattomina vuonna 1949.

Naisvoimistelujärjestö SNLL:n puheenjohtaja Liisa Orko korosti 1960-luvulle asti naisellista ja henkistä ulottuvuutta liikuntakasvatuksessa, jotta naiset olisivat valmiita »eräisiin etuoikeutettuihin tehtäviin, joita ei koskaan voida siirtää miehille». Toisaalta SNLL oli liittynyt vastahakoisesti SVUL:n jäseneksi 1948 ja menettänyt itsenäisyyttään miehisen urheilujärjestelmän sanellessa naisvoimistelun toimintarajoja. Reviirinsä puolustamiseksi SNLL alkoi jopa järjestää kilpailuja 1950-luvulla.

1950-LUVULLA suomalaisessa naisurheilussa tapahtui merkittävä murros, joka johtui pitkälti maailmanpoliittisesta tilanteesta. Neuvostoliiton miesväestö oli sodan jäljiltä raihnaista, mutta itänaapurin naiset tulivat kansainvälisille kentille teräskunnossa. Yhdysvallat vastasi haasteeseen kehottamalla naisväestöä urheilemaan Korean sodan (1950–1953) ja sitä seuranneen kylmän sodan aikana. Myös Pohjoismaissa herättiin.

Hiihdossa naisten matka tuli olympiaohjelmaan 1952 Oslossa, jossa suomalaiset menestyivät mainiosti Lydia Widemanin voittaessa kultamitalin. Vuosikymmenen suurhiihtäjistä tuli tunnettuja nimiä Siiri »Äitee» Rantasen johdolla.

 Eihän se mitään tehnyt naisten hyväksi, katteli vaan.

Rantanen oli vahva persoona, joka uskalsi haastaa miesjohtajat jo aktiiviurallaan, eikä hän ole peitellyt kritiikkiään järjestelmää kohtaan myöhemminkään.

»1950- ja 1960-luvuilla Hiihtoliitto ja seurat panostivat mieshiihtäjiin, joten naiset saivat tulla toimeen omillaan. Meillä ei ollut valmentajia, ei huoltajia eikä rasvamestareita», Rantanen muisteli vuosi sitten.

Tässä ratkeaa naisten viestin olympiakulta Cortina d’Ampezzossa 1956, kun Siiri Rantanen ohittaa ankkuriosuudella Neuvostoliiton Radija Jeroshinan.­

Osaamista ja tahdonvoimaa vaadittiin.

»Jokainen harjoitteli oman mukkaan. Veli Saarinen oli päävalmentaja, mutta eihän se mitään tehnyt naisten hyväksi, katteli vaan. Jos häneltä kysyi jotain, vastaus kuului: tehkää niin kuin ennenkin.»

Miesten johtama urheilukoneisto otti naisurheilun haltuunsa 1950-luvulla, jonka jälkeen naisten oma systeemi kuihtui pois.

»Emansipatorinen urheilutoiminta hävisi ja palasi meillä vasta 1980–1990-luvuilla», Laine sanoo.

Hänen mukaansa 1970-luvun suurimmat urheilutähdet Mona-Lisa Pursiaisen johdolla olivat miehisen urheilujärjestelmän tuotteita.

1960-luvulla urheilu-uransa aloittanut korkeushyppääjä Eila Kelo on samaa mieltä, mutta hän ei nähnyt asiassa suurta ongelmaa.

»Kun muutin Tervakoskelta Helsinkiin ja Viipurin Urheilijoihin, sain samanlaista kohtelua kuin miehet», Kelo sanoo.

Hän valmentaa nykyään Järvenpäässä poikia ja tyttöjä.

»Yleisurheilussa tasa-arvo on ehkä enemmän läsnä kuin joukkuelajeissa.»

Mona-Lisa Pursiainen on ensimmäinen nainen, joka valittiin Suomessa Vuoden urheilijaksi.­

PALLOILULAJEJA naiset harrastivat maassamme jo 1900-luvun alussa, mutta ennen sotia kilpailutoimintaa syntyi vain pesäpallossa ja jääpallossa. 1940-luvulla Suomen mestaruudesta ryhdyttiin pelaamaan koripallossa ja käsipallossa. Lentopallo seurasi perässä 1950-luvun loppupuolella.

Osallistuminen kansainvälisiin koitoksiin ja arvokilpailuihin oli haparoivaa. Vuonna 1956 Hilkka Hakola oli koripallon EM-turnauksen paras pistenainen, mikä näkyi myös arvostuksessa. Monipuolinen urheilija valittiin vuoden koripalloilijaksi. Hänen jälkeensä vastaavan tunnustuksen ovat saaneet vain Lea Hakala (1981) ja Anja Bordt (1992).

Joukkuelajeissa naisten esiinmarssi tapahtuikin vasta 1990-luvulla. Jalkapallossa kilpailutoiminta oli alkanut jo 1970-luvun alussa ja jääkiekon puolella kymmenen vuotta myöhemmin, mutta naisten sarjat pysyivät pitkään kuriositeetteina.

Median huomio kohdistui menestyslajeihin kuten hiihtoon, yleisurheiluun ja suunnistukseen. Yhä edelleen naisia arvioitiin usein ulkonäön ja ruumiinrakenteen perusteella.

Toimittaja Enzio Sevónin mielestä paini, nyrkkeily, seiväshyppy, moukari, estejuoksu tai 3-loikka eivät missään nimessä sopineet naisille. Vuonna 1970 ilmestyneessä tekstissä Sevón suositteli naisille rytmillisiä ja sulokkaita lajeja, kuten uinti, tennis, taitoluistelu, voimistelu ja vähemmät rajut yleisurheilulajit. Hänen mukaansa ihanneurheilijoita olivat »juoksuratojen gasellit» Mona-Lisa Pursiainen ja Wilma Rudolph. Inhokkilistan kärjestä löytyivät »kuulantyöntäjämastodontit».

Ulkonäköpaineiden lisäksi naiset törmäsivät vähättelyyn. Jouko Kokkosen kirjassa Suomalainen liikuntakulttuuri (2015) mainitaan esimerkki suunnistusmaailmasta. Kun naiset toivat 1974 Suomelle historian ensimmäisen viestivoiton, lehdistön huomio kohdistui joukkueessa suunnistaneen Liisa Veijalaisen mukaan miesten epäonnistumiseen eikä naisten riemujuhlaan.

1970-LUVUSTA tuli suomalaisittain hyvin menestyksellinen vuosikymmen yksilölajeissa.

Myös naispuolisten sankarien arvostus nousi. Pikaluistelun olympiavoittaja Kaija Mustonen oli sijoittunut Vuoden urheilija -äänestyksessä toiseksi 1968, mutta viisi vuotta myöhemmin saatiin ensimmäinen naisvoittaja, kun Pursiainen tuli valituksi.

Seuraavana vuonna Vuoden urheilijaksi kruunattiin 400 metrin Euroopan mestari Riitta Salin. Lahden MM-hiihdoissa loistanut Helena Takalo voitti äänestyksen vuonna 1978.

Vaikka naiset pärjäsivät, he pysyivät miesten varjossa. Urheilujärjestelmä oli yhä hyvin konservatiivinen. Tasa-arvovaatimukset jäivät yksittäisiksi mielipiteiksi, eivätkä rakenteet muuttuneet ennen 1990-lukua.

Kun Huippu-urheilijat ry:tä ryhdyttiin puuhaamaan 1972, naisia ei huolittu mukaan. Myös valmentajat ja liittojen johtohenkilöt olivat miehiä. Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian professori Kalevi Heinilä oli poikkeusyksilö, joka kyseenalaisti järjestelmän ja vaati naisten aseman vahvistamista.

Vastavalittu Ms. Olympia Kike Elomaa kiersi voittonsa jälkeen mitä erikoisimmissa paikoissa esittelemässä lihaksiaan.­

1980-LUVULLA naiset alkoivat itse muuttaa urheilun konventioita. Kehonrakentaja Kike Elomaa näytti, että nainen voi pärjätä voimailussa ja olla samaan aikaan näyttävä ilmestys. Yleisurheilun puolella pituushyppääjä Ringa Ropo nousi median ja yleisön suosikiksi.

»Hän vei naisurheilun uudelle tasolle», sanoo Tuuli Merikoski, joka juoksi 800 metrillä SE:n 1991.

»Ringa oli urheilijana huipputasoa, mutta lisäksi hän pystyi hankkimaan kiinnostavalla persoonallaan näkyvyyttä naisurheilulle.»

Jos 1970-luku oli ollut miesten juoksubuumin aikaa, seuraavasta vuosikymmenestä tuli naisten kunnonkohotuksen ajanjakso. Kuntosaliharjoittelu tuli muotiin, ja aerobic alkoi kiinnostaa tyttöjä ja naisia, jotka olivat aikaisemmin hakeutuneet voimistelun tai tanssin pariin. Tuuli Matinsalosta tuli 1990-luvulla aerobicin keulakuva.

Keväällä 1984 pieni naisryhmä JuoksuAika ry päätti järjestää Helsingin Kaivopuistossa juoksutapahtuman, jonka reitin varrella esiteltäisiin taidetta. Ensimmäiseen Naisten Kymppiin osallistui 368 juoksijaa. Karnevaalihenkisestä tapahtumasta tuli lyhyessä ajassa supersuosittu, mikä sai miehet kaivamaan taskulaskimen esiin. Naisten Kymppi siirtyi SUL:n omistukseen 1988.

1980-luvun aikana olympialiike luopui amatööri-ihanteestaan. Urheilijoille ryhdyttiin maksamaan avoimesti palkkioita, ja he saivat ottaa vastaan sponsorituloja. Kauniit ja rohkeat naisurheilijat olisivat voineet rikastua, mutta harvalla oli pätevä manageri tai asioidenhoitaja. Tor Westerberg toimi Tiina Lillakin managerina, ja keihäänheittäjän tulotaso olikin parasta A-ryhmää.

Yleisön suursuosikki Ringa Ropo oli myös sponsorien unelma: menestyvä, hyväkäytöksinen, näyttävä ja helposti lähestyttävä persoona.­

VALTAOSA suomalaisista huippu-urheilijanaisista on joutunut urheilemaan pienillä korvauksilla tai korvauksetta vielä 2000-luvullakin. Toki Olympiakomitean ja lajiliittojen stipendijärjestelmät sekä opetus- ja kulttuuriministeriön lanseeraama urheilijapalkka ovat helpottaneet arvokilpailuihin valmistautumista.

Naisten lajikavalkadi on laajentunut vuosituhannen vaihduttua. Olympiakisoissa naiset urheilevat nykyään samoissa lajeissa kuin miehetkin talvikisojen yhdistettyä lukuun ottamatta.

Tutkija Leena Laineen mukaan lajit, joihin liittyy kehon koskettaminen, olivat pitkään tabu. Nyt naiset ovat mukana myös painissa ja nyrkkeilyssä. Olympialajin status vetää tyttöjä uusiin lajeihin, mutta Laineella on raadollisempikin selitys näiden lajien suosiolle naisten keskuudessa.

»Kun miehet eivät pärjää, silloin naisetkin kelpaavat edustamaan maata.»

Suomi onkin pudonnut miesten puolella maailman huipulta painissa, nyrkkeilyssä ja mäkihypyssä. Lajien harrastajapohja kasvaa naisten ansiosta.

Olympiahopeamitalisti Enni Rukajärvi on 2010-luvun menestyjiä.­

Mediassa naiset ovat yhä marginaalissa. Suunnistusvalmentaja Maria Rantala tutki urheilijoiden näkymistä Suomen Urheilulehdessä 1945–1969. Naisten osuus kuvissa oli alle 10 prosenttia. Kun Rantala jatkoi tutkimustaan ja kävi läpi 2010-luvun Urheilulehteä, tulos oli sama – alle 10 prosenttia.

Rantalan valmennettava Minna Kauppi on huolissaan määrästä, mutta vielä enemmän nykyisen uutisoinnin laadusta.

»Toki kansa saa, mitä se tahtoo, mutta minusta suunta on ollut huono, kun yhä enemmän tehdään urheilijan ulkonäköön liittyviä juttuja.»

Katsojat kuuluvat urheiluun, mutta kuuluuko myös tirkistely? Tutkijan mukaan pahinta on kuitenkin naisurheilijoiden mitätöinti.

»Arvostelemista ja haukkumistakin pahempaa on vaikeneminen ja sivuuttaminen», Laine sanoo.

Pyöräilijä Lotta Lepistö osoitti tänä vuonna, kuinka naiset voivat puolustaa omaa lajiaan ja asemaansa. Kun venäläinen oligarkki Oleg Tinkov haukkui naispyöräilyä vitsiksi, sveitsiläistallissa ajava Lepistö kyseenalaisti Tinkovin lajituntemuksen. Suomalainen sai runsaasti sympatiaa sosiaalisessa mediassa. Myös kansainvälinen pyöräilyliitto otti tasa-arvovaatimukset vakavasti. Ensi kaudella naiset ajavat miesten tavoin World Tour -sarjan, joka televisioidaan laajalti.

Urheilusanomat 50/2015

Lue Pirkko Nummisen, Eila Kelon, Kike Elomaan, Ringa Ropon, Tuuli Merikosken, Minna Kaupin ja Tinja-Riikka Korpelan tarinat Urheilusanomien näköislehdestä.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?