Joose Palosen kolumni: Pelaajatuotannosta puhuvat eivät ymmärrä oppimista, pelaamista ja lapsuutta - Muut lajit - Ilta-Sanomat

Pelaajatuotannosta puhuvat eivät ymmärrä oppimista, pelaamista ja lapsuutta

Julkaistu: 10.11.2015 11:00

Urheilusanomien esimies Joose Palonen ottaa kolumnissaan kantaa yhteen junioriurheilun pahimmista väärinymmärryksistä. Pelaajia ei tuoteta, kuten moni asiantuntijakin puhuu, vaan ihmisiä kasvatetaan, opetetaan ja ohjataan löytämään oma polkunsa. Lapset eivät ole materiaalia!

Pelaajatuotanto. Joskus yksi sana riittää paljastamaan, mikä koko ajattelutavassa on vikana.

Kun ihminen puhuu tai kirjoittaa pallopelien junioritoiminnasta ja turvautuu sanaan »pelaajatuotanto», hän osoittaa ymmärtämättömyytensä oppimisesta, pelaamisesta ja lapsuudesta.

Puhetapa on valitettavan yleinen. Otetaan arkipäiväinen esimerkki tekstiarkistosta: »NHL:n varaustilaisuus on mainio mittari eri maiden pelaajatuotannon tasosta», kirjoitettiin Helsingin Sanomissa kesäkuussa.

Junioriurheilussa pidempään toimineet useimmiten ymmärtävät, ettei kyse ole mekaanisesta huippupelaajien tuottamisesta, vaan enemmän tai vähemmän lahjakkaiden lasten kasvattamisesta, opettamisesta ja ohjaamisesta. Tai ainakin he ovat tajunneet, ettei lasten kohdalla ole korrektia puhua tuotannosta, vaikka salaisena haaveena olisi tuottaa tähtipelaajia kuin karjaa.

Välillä silti törmää urheilupomoon, joka vetää mutkat suoriksi. »On yksittäisiä hyviä pelaajia, joilla on ollut hyviä valmentajia, mutta jos ajatellaan että tuottaisimme pelaajia tasaisesti tai suuremmalla volyymilla, silloin pelaajatuotanto ei ole ollut riittävän laadukasta», sanoi esimerkiksi Sami Hyypiä Akatemian johtaja Kyösti Lampinen Ylen haastattelussa vajaa vuosi sitten.

YMMÄRRÄN HOUKUTUKSEN tuottaa huippu-urheilijoita. Tällä konstillahan suomalainen urheilu saataisiin nopeasti kuntoon: rakennetaan vain mahdollisimman tehokkaita tuotantolaitoksia, kerätään geeniperimältään lupaavaa raakamateriaalia ja optimoidaan jokainen vaihe mahdollisimman sujuvaksi.

Joukkuepeleissä on tutkitusti useita polkuja huipulle.

Ei ole syytä epäillä tuotantomallin tehokkuutta lajeissa, joissa mitataan urheilijan absoluuttista suorituskykyä. Todisteena toimivat DDR:n maineteot esimerkiksi yleisurheilussa. Itäblokin maiden suhteellinen epäonnistuminen esimerkiksi maailman suosituimmassa urheilumuodossa jalkapalloilussa puolestaan vihjaa, että suoraviivaisella tehokkuusajattelulla on rajansa menestyksen hankkimisessa. Totaalisen tuotantosysteemin inhimillisen hinnan useimmat maallikotkin toivottavasti tajuavat liian korkeaksi.

Pelaajatuotannoksi typistetty malli on liian kapea ja tehoton lukemattomien muuttujien joukkuepelissä, joka vaatii lajiin soveltuvan fysiikan lisäksi peliälyn kehittämistä. Mitä enemmän ja mitä lähempää olen eri-ikäisiä liikkuvia lapsia seurannut, sitä paremmin olen tajunnut, että suurinta lahjakkuutta on innostus. Kun pieni ihminen on peleistään ja lajeistaan innostunut, seuraa isompiaan herkeämättä ja ennen kaikkea touhuaa omaehtoisesti, oppi piirtyy lihaksiin, aivoihin ja hermostoon.

Ihmiskunnan käsitys oppimisesta on jalostunut voimakkaasti viime vuosina, kun erityisesti aivojen toiminnasta on saatu lisää tietoa. Vanha malli, jossa opettaja takoo karttakepillä tietoa lapsen kalloon, on auttamatta vanhentunut. Mitä nopeammin urheiluväki ymmärtää ja sisäistää oppimisen – ja siten myös opettamisen – uudet mahdollisuudet, sitä parempia tuloksia on odotettavissa myös pelikentillä.

Oppiminen on tutkitusti tehokkaampaa, kun pelaaja löytää itse ratkaisut pelin eteen tuomiin ongelmiin. Peli voi joskus olla paras opettaja – muuten ei kai voi selittää, miten katupelaajat yhä menestyvät länsimaisten akatemioiden läpivalmennettujen kasvattien rinnalla.

EI PIDÄ ymmärtää väärin: järjestelmällisyys on tärkeää juniorityössä. Mikään ei paranna juniorien mahdollisuuksia kehittyä niin paljon kuin laadukas valmennus. Mitä tarkemmin osaamme kohdistaa oikeanlaista opettamista oikeisiin kehitysvaiheisiin, sitä fiksumpaa tukea lapset voivat saada.

Pitää kuitenkin ymmärtää, että lapset eivät ole materiaalia. He ovat erilaisia, eri tahtiin kehittyviä ihmisiä, jotka reagoivat eri tavalla ärsykkeisiin ja ohjaukseen.

Suomalaiset urheilututkijat selvittivät hiljattain kattavasti joukkuelajien pelaajien urheilupolkuja ja lajitaustoja. Kävi ilmi, että erilaisia polkuja oli peräti 62.

»Tulos asettaakin kyseenalaiseksi yhden optimaalisen urheilupolun määrittämisen. Samalla tutkimus osoittaa, että mustavalkoinen keskustelu lajiin varhain tai myöhään erikoistumisesta ei riittävästi tunnista urheilupolkujen moninaisuutta», kirjoitti Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen Kihun tutkija Outi Aarresola.

Yksi Leijona-polku ei sovi kaikille. Toki on hyvä alku, jos edes yhtä polkua on mietitty kunnolla. Seuraava haaste on avata silmät, kohdata lapsi ja miettiä, millainen polku hänelle sopii.

Urheilusanomat 45/2015