LeBron James, Leo Messi, Patrick Kane ja Andrea Pirlo – mikä tekee näistä tähdistä poikkeuksellisia? - Muut lajit - Ilta-Sanomat

Mitä LeBron, Messi, Kane ja Pirlo opettavat elämästä?

Kuvituskuva
Julkaistu: 8.6.2015 11:00

Urheilusanomien esimies Joose Palonen pohtii kolumnissaan joukkuepelien ytimessä olevaa jännitettä valovoimaisten yksilöiden ja kollektiivisen joukkuepelaamisen välillä. Suurissa finaaleissa viime päivinä nähdyt tähdet osoittavat pelikentillä, miten jännite ratkaistaan joukkuepeleissä – ja elämässä.

Kun sadat miljoonat ihmiset ympäri maailman katsovat tällä viikolla suurten palloilulajien kauden huipentumia, mitä he näkevät?

Meitä katsojia on monenlaisia. Aivan kuten muusikko kiinnittää keikalla huomiota kitaristin tekniikan nyansseihin siinä missä monelle musiikin ystävälle riittää hyvin tunnelman aistiminen. Jokin kokemuksia yhdistää: yleensä intensiivinen ja rytmikäs meno saa liikkeelle sekä hifistelijän että maallikon.

Joskus ottelusta jutellessa – jälkipelithän kuuluvat urheiluun vielä tiiviimmin kuin konserttien jälkimaininkeihin – tulee pohdittua, oliko keskustelukumppani samassa tapahtumassa. Näkemykset ja tulkinnat saattavat erota niin suuresti.

Jokainen näkee pelin omalla tavallaan. Samoin vaikkapa politiikan tapahtumia tulkitaan omien uskomusten ja vakaumusten kautta. Urheilussa moni katsoo peliä kannattajan värilasien läpi, mutta erot voivat olla myös ideologisia tai filosofisia. Missä yksi näkee taiturimaisen yksilösuorituksen, toinen havaitsee valmentajan luoman, harjoituksissa synkronoiduksi hiotun kuvion.

 Missä vaiheessa yksilölliset erot katoavat, kun peli teollistuu?

Radikaaleimmat kollektiivisen suuntauksen edustajat näkevät pelin valmentajien käymänä shakkina, jossa pelaajat ovat vain geneerisiä, korvattavissa olevia nappuloita. Yksilöön uskovat puolestaan vannovat kiihkeästi, että peli kuuluu pelaajille.

VAIKKA JALUSTALLE nostamiseen riittävät nykyään vähäisemmätkin meriitit, lajiensa parhaat pelaajat rikkovat joukkueen ja yksilön välisen jännitteen kiinnostavalla tavalla.

Vaikka naureskelisi amerikkalaisten ylitsepursuavalle tähtikultille, tuskin kukaan asiantuntija väittää, että joku toinen pelaaja voisi tehdä aivan samat jutut kuin Lionel Messi lauantai-iltana Mestarien liigan finaalissa tai LeBron James perjantaiaamuna Oaklandissa alkaneessa NBA:n finaalisarjassa.

Kun puhutaan »pelaajatuotannosta», pelisysteemeistä ja huippuunsa hiotuista valmennusprosesseista, saa helposti kuvan teollistuneesta huippu-urheilusta, jossa pelaajat ovat yksiulotteisia tuotteita ja hyödykkeitä. Missä vaiheessa yksilölliset erot katoavat, kun sata miljoonaa pikkupoikaa mankeloidaan tieteellisen tarkkojen valmennusmetodien läpi maailman huipulle? Seurataanko pelaajia pian kuin pörssikursseja – noteerataan vain siirtosummat ja maalimäärät?

Miten on mahdollista, että kun miljoonat lahjakkuudet ympäri maailman pyrkivät ison lajin huipulle, joku pelaaja voi silti olla niin ylivertainen kuin LeBron tai Messi?

Andrea Pirlo on erinomainen esimerkki pelaajasta, johon niin lajin ammattilaisten kuin maallikoiden katse kiinnittyy.

Andrea Pirlo on erinomainen esimerkki pelaajasta, johon niin lajin ammattilaisten kuin maallikoiden katse kiinnittyy.

URHEILUSANOMIEN numerossa 23 kerrotaan eräästä pelaajasta tavalla, joka avaa yksilön ja joukkueen suhdetta koskevaa filosofista kysymystä – ja niiden joukkuepeleissä välttämätöntä symbioosia.

Andrea Pirlo on erinomainen esimerkki pelaajasta, johon niin lajin ammattilaisten kuin maallikoiden katse kiinnittyy. Hän on ainutlaatuinen pelaaja, joka noudattaa silti tarkasti Juventuksen valmentajan Massimiliano Allegrin pelisuunnitelmia. Yhtä lailla Allegri ymmärtää, että Pirlon originellien piirteiden ja kykyjen ansiosta joukkuepeliä kannattaa räätälöidä hänen mukaansa.

Pirlolla on joukkueessaan rooli, jota hän tulkitsee omalla tavallaan. Niin tekevät muutkin lajiensa suuret pelaajat, joihin katse nauliutuu tällä viikolla: esimerkiksi LeBron James ja Stephen Curry NBA:n loppuotteluissa sekä Patrick Kane ja Steven Stamkos NHL:n finaalisarjassa.

Onko omaleimainen tapa ilmaista itseään ristiriidassa joukkuepelaamisen kanssa? Ei.

Haluammeko, että kollektiivi määrää kaiken tavalla, joka ei jätä tilaa erilaisille pelaajille ja ihmisille? Haluammeko toisaalta, että yksilö jää oman onnensa nojaan? Minun mielestäni kumpikaan lähestymistapa ei toimi – ei elämässä eikä joukkuepeleissä.

Urheilusanomat 23/2015