Kommentti: Urheilijoiden on puolustettava itseään kovin keinoin inttiasiassa – unohtakaa maajoukkueet

Julkaistu:

Varusmiespalvelus
Urheilijoilla on hyvin rajallinen määrä keinoja saada äänensä tuntuvasti kuuluviin maanpuolustusasiassa. Heidän on pian ryhdyttävä oman uransa aktivisteiksi, kirjoittaa Urheilusanomien toimittaja Janne Oivio.
Ymmärrän täysin logiikan apulaisoikeusasiamiehen taannoisen päätöksen takana rajata urheilijoiden erivapauksia varusmiespalveluksessa. Suomi on maa, joka haluaa tarjota mahdollisuuksien mukaan kansalaisilleen mahdollisimman tasapäisen lähtökohdan asiaan kuin asiaan. Huippu-urheilijoille pitkään suotu erivapaus käydä kääntymässä kasarmilla, heittää yläfemmaa muistuttava asento ja sitten jatkaa treeneihin ja peleihin on melkoinen erivapaus maassa, jossa voi joutua telkien taakse, jos ase- tai siviilipalvelus eivät ns. kelluta omaa venettä.

Teoriassa siis apulaisoikeusasiamiehen ajatus on vedenpitävä. Kuten olemme viime päivinä saaneet kuulla, mitä urheilijat tekevät, mikä soisi heille suuren erivapauden verrattuna esimerkiksi monen muun alan tuleviin huippuammattilaisiin? Yhtä lailla lakimiehet, pankkiirit, koodaajat, innovaattorit, muusikot ja taiteilijat joutuvat uhraamaan vuosia elämästään opiskeluun, valmistautumiseen, harjoitteluun ja harjaantumiseen kohti omia karriäärejään.

Urheilussa yksi asia on ylitse muiden, missä huippu-urheilijat eroavat kriittisesti valtaosasta muita alojensa nykyisiä ja tulevia huippuosaajia. Sitä voi kutsua esimerkiksi ikkunaksi.

Huippu-urheilijan aika huipulla on rajallinen, ja se vaatii täydellisen omistautumisen. Vain onnekkaimmat pysyvät huipulla pitkälle 30 ikävuoden jälkeen. Yksin loukkaantumiset riistävät monelta huipulta vuosia urastaan – niihin usein vaikuttaa huono tuurikin. Lisäajan menettäminen uralta, etenkin kriittisessä nuoressa iässä, on kehitykselle hyvin haitallista. Kannattaa pitää mielessä, että 18-20-vuotiaina näemme muun maailman huippuja jo Mestarien liigassa, NBA:ssa, NHL:ssä ja monessa muussa huippusarjassa.

En ole pankkiiri, pianisti, innovaattori tai taitelija (jollei epäterveellisen ruuan syömistä lasketa), mutta olen elänyt siinä käsityksessä, että kaikkia näitä asioita voi ja pystyy tekemään kauas 35 ikävuoden jälkeen, ja usein iän ja kokemuksen myötä entistä paremmin. Ikkuna ei ole samanlainen kuin huippu-urheilijalla. Monessa lajissa fyysinen huippu koetaan jo aikaisissa parikymppisissä. Tämä mitään miltään muun alan huipulta pois ottamatta.

Kun se ikkuna on kiinni, sitä ei saa edes villeimmällä testokuurilla enää auki. Ja sen jälkeen on aloitettava elämä liki alusta. Se asia, mihin olet uhrannut valtaosan elämästäsi, ei enää palaa.

Jos valtio haluaa jatkaa täydellisen tasapäistämisen tiellä, on urheilijoiden alettava yhä enemmän ajatella vain itseään.

Tästä päästään takaisin maanpuolustukseen ja laajemmin rakkaaseen isänmaahamme. Kuulemme usein niin yksilö- kuin joukkueurheilijoiden kertovan, miten Suomen edustaminen on kunnia-asia. Leijonat, Huuhkajat, Susijengi, olympiajoukkueet ja MM-joukkueet täyttyvät urheilijoista, jotka pukevat sinivalkoiset värit ylleen käytännössä vapaaehtoispohjalta. Etenkin joukkueurheilussa pätee se totuus, että vaikka maajoukkueessa pelaaminen voi joissain tapauksissa edistää pelaajan uraa, niin todelliset näytöt mahdolliselle etenemiselle huipulle annetaan seurajoukkueissa arkisessa aherruksessa pimeiden tiistai-iltojen hämärässä.

Huomionarvoista on myös, ettei ainakaan joukkueurheilija hyödy maansa edustamisesta taloudellisesti. Yksilöurheilussa tilanne on erilainen, mutta sielläkin ymmärtääkseni ne oikeat tienestit tehdään muissa kilpailuissa kuin olympia- tai MM-areenalla – sikäli kun tienistejä tehdään juuri lainkaan.

Isänmaan edustaminen todella siis on kunniatehtävä, koska mitään muutakaan tehtävää se ei aja. Ja juuri niinä hetkinä – kun sinivalkoiset värit liehuvat ja mitalikahvit maistuvat vaikka pannussa olisi kultakatriinaa – ovat poliitikot ja liittopomot ensimmäisenä paikalla keräämässä irtopisteet kameroiden edessä. Heidän puheenvuorojaan ja suoraa toimintaa kaivattaisiin nyt, kun puhutaan hyvin suoraan urheilijoiden tulevaisuudesta. En ole varma, ovatko he saaneet muistiota tästä – koska kellekään ei tällä hetkellä jaeta mitaleja, eikä saa edes kakkukahveja.

Keksin vain yhden tavan, jolla urheilijat saisivat äänensä kuuluviin tavalla, mitä olisi mahdoton ohittaa. Heittäkää maajoukkueasut nurkkaan ja keskittykää vain omiin uriinne. Unohtakaa maajoukkueet ja kansainvälinen edustaminen. Urheilijoilta odotetaan jo nykyisin näkyvää, näyttävää ja asiallista kansainvälistä esiintymistä. Heidän muistutetaan olevan Suomen lähettiläitä. Miksi heidän uskollisuutensa pitäisi olla yksipuolista?

Millainen olisi poliitikkojen, liittopomojen, sponsorien ja fanien reaktio, jos jos eri lajien urheilijat yhdessä rintamassa ilmoittaisivat, että sinivalkoisten värien kantaminen loppuu välittömästi, jos asettuminen poikkiteloin heidän urakehityksensä kanssa ei pääty? Millaiselta näyttäisi Suomen olympiajoukkue Riossa, jos kansalliset huiput jäisivät kotiin? Entä – kauhistus – jääkiekkomaajoukkueemme, jos 2018 ryhmä jouduttaisiin kasaamaan Mestistä ja Suomi-sarjaa myöten? Miten kävisi Huuhkajien tai Susijengin, lempinimettömästä lentopallomaajoukkueestamme puhumattakaan? Kuvittelisin, että jonkinlainen säpinä saattaisi seurata.

Urheilu on ollut vuosikymmenten ajan poliitikoille ja silmäätekeville keppihevonen omien agendojensa edistämiseen ja näkyvyytensä kohentamiseen. Eikö olisi aika kääntää asetelma päälaelleen – jos siis asia koetaan tärkeäksi?

Urheilijoilla on perusteltu syy toivoa erityistä kohtelua, koska hyvin harvalla muulla alalla ollaan vastaavanlaisessa lyhyessä uraikkunassa. Kriittisesti emme saa unohtaa tätä: urheilijoille suotava erivapaus ei voi tarkoittaa sitä, etteikö sitä voisi suoda muillekin. Ennen muuta kannattaisin ajattelua, jossa tarpeen mukaan suotaisiin erivapauksia niille, joille se syystä tai toisesta on erityisen merkittävää sen sijaan, että erivapaudet kiellettäisiin kaikilta.

Kaiken keskellä tiedän vain yhden asian: kukaan ei tule erikseen ajamaan urheilijoiden asiaa tässä tapauksessa. Olisiko liittopomoilla riittävästi poliittista lihasta? Poliitikot tapaavat mitata kansakunnan henkisen ilmanpaineen ennen reagoimista. Kukaan ei heitä auta, jos eivät he itse. Muut seuraavat, jos ovat seuratakseen.

Sosiaalisessa mediassa valittaminen – vaikka se onkin näkyvää – on helppo ohittaa. Ainoa konkreettinen tapa pyrkiä vaikuttamaan on ottaa tikkari kädestä niiltä, jotka innokkaimmin poseeraavat urheilijoiden rinnalla, kun sinivalkoinen lippu liehuu korkeimmalla, ja kunniaa on jaettavissa paksuimpia sikareita polttavalle herra- ja rouvakerholle saakka. Se tie ei olisi helppo, eikä tapahtuisi ilman huomattavaa kritiikin ja vastustuksen aaltoa. Toisaalta, eivätkö juuri huippu-urheilijat ole tottuneet tähän? Heidän koko uransa pohjautuu taisteluun todennäköisyyksiä, kelloa ja ihmisiä vastaan. Nyt puhutaan paitsi heidän, niin myös tulevien sukupolvien kehitysmahdollisuuksista.

Minusta se tuntuu taistelemisen arvoiselta asialta.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt