Hyvää pihapelipäivää! Litmanen, Nummelin ja muut suomalaistähdet kertovat pihapelien hurmasta - Muut lajit - Ilta-Sanomat

Pihapelien taikaa – suomalaistähdet kertovat

Petteri Nummelin kävi verestämässä pihapelimuistojaan Nättinummen kentällä, jossa hän lapsena kiekkoili päivät pääksytysten.

Julkaistu: 14.5.2015 9:00

Nyt vallataan taas pihat! Urheilusanomat on mukana helatorstaina järjestettävässä pihapelipäivässä omalla tavallaan. Palloiluvirtuoosit Petteri Nummelin, Joonas Kolkka, Shawn Huff ja Riikka Välilä kertovat omin sanoin pihapelien hurmasta ja merkityksestä uralleen.

Petteri Nummelin: Kaikki on pihapelien ansiota

»Mikä on pihapelien merkitys urheilijan tai harrastelijan uraan? Ainakin omalla kohdallani vastaus on helppo: kaikki, mitä olen urheilussa saavuttanut, on pihapelien ansiota. Aivan kaikki. Vaikea kuvitella, että joku muu omassa lajissaan huipulle päässyt näkisi asian toisin. Urheilun perimmäinen ydin on oma-aloitteisessa nautinnossa pelata tai liikkua. Seuraurheilu on vain sen toiminnan jatke.

Suomalaisnuoria ei pidä kannustaa pihapeleihin vain siksi, että se on ainoa keino päästä myöhemmin huipulle. Laji kuin laji, tilastollisesti vain pieni marginaalijoukko yltää sinne.

Nuoria on kannustettava pihakentille siksi, että se on ainoa keino oppia pelaamaan mitä tahansa lajia – se on ainoa keino oppia nauttimaan urheilusta. Kun liikkumisesta tulee elämäntapa, silloin voidaan jo puhua voittajista.

Olen pelannut 15 kertaa jääkiekon MM-kisoissa, ja voin sanoa päässeeni tavoitteisiini urheilijana. Mutta junioriaikoinani oli lähellä, ettei minusta olisi koskaan edes tullut jääkiekkoilijaa.

VUOSI OLI muistaakseni 1980. Lähestyin joka tapauksessa jo yhdeksän vuoden ikää, kun viimein uskaltauduin Turun Palloseuran jääkiekkojuniorien harjoituksiin. Aiemmin en ollut halunnut mennä, koska en ollut oppinut luistelemaan.

Isäni Timo oli jo voittanut SM-kultaa sekä jääkiekossa että jalkapallossa. Tuolloin Timo pelasi kenties uransa parasta lätkää, mutta vaikka hän oli vahva luistelija, samat opit eivät olleet tarttuneet minuun. Tässä kohdin on syytä sanoa, että kun palloilulajeista puhutaan, mikään taito-ominaisuus ei siirry geeniperimänä isältä pojalle. Se on harhakuvitelma. Todellisuudessa kaikki työ pitää tehdä itse.

Olin jo uurastanut valtavasti luistelun eteen, mutta jotenkin homma ei vielä siinä vaiheessa toiminut. Ennen TPS:n treenejä tunsin olevani valmis, mutta heti jäävuoron alettua totuus valkeni: kun yritin liikkua luistimilla tosissani, pyllähdin kumoon. Nolotti, ja itkuhan siinä saman tien pääsi. Samalla päättyi lätkäurani – ensimmäisen kerran.

Pelasin seuratasolla aktiivisesti jalkapalloa, luonnollisesti TPS:ssä, mutta minulla oli jo hyviä valmiuksia myös kiekkoilijana. Niitä olin tietysti oppinut pihapeleissä, joita harrastimme kyltymättömästi Nättinummen kaupunginosassa Turussa. Välillä pelasimme jäädytetyllä kentällä, välillä jollain pihalla.

Petteri Nummelin maalivahtina Nättinummella. Kengät jalassa, koska luistelu ei vielä sujunut.

Samoilta pihamailta ovat kotoisin Koivun veljekset Saku ja Mikko sekä Kiprusoffin veljekset Marko ja Miikka. Kaukalossa ilonamme olivat aidot kiekkomaalit, mutta pihamailla meidän oli rakennettava sellaiset milloin jäälohkareista, milloin vaatteista. Niinä kertoina, kun Turun kaupunki ei viitsinyt jäädyttää Nättinummen kenttää, isäni tarttui letkuihin ja hoiti homman itse.

Muistan varhaisimmat pihapelikokemukseni hyvin. Kaikki muut pojat olivat minua muutaman vuoden vanhempia, ja koska en osannut luistella, yritin pysyä lenkkarit jalassa muiden perässä – tai siis lähinnä kärkyin maaleja takakulmalla. Pelaaminen itseäni vanhempia vastaan oli opettavaista. Se pakotti minut yrittämään uudestaan ja uudestaan. Oli esimerkiksi opittava käyttämään mailaa, jotta tuli porukassa paremmin hyväksytyksi.

Siinä vaiheessa olin jo pyörinyt päivät pitkät myös jäähalleilla, isäni lahkeessa roikkuen. Tuntui jännittävältä ja upealta päästä pikkupoikana näkemään läheltä, miten TPS:n silloiset tähtipelaajat käyttäytyivät pukukopissa ja treeneissä. Tallensin kaiken muistiini.

Kun sitten pääsin olemaan yksin kaukalossa tai pihakentällä, kuvittelin itseni joksikin heistä, useimmiten Reijo Leppäseksi. Tein kaiken kuten hän: laitoin erkat lapaan samalla tavalla, niistin nenää samalla tavalla, tein peliä edeltävät alkurituaalit samalla tavalla. Sitten mielikuvitusmaailmassani syntyneessä pelissä, jota totta kai myös äänekkäästi selostin, olin vähintään yhtä suuri tähti kuin Leppänen.

Nämä hauskat muistot auttoivat minua yrittämään uudestaan oman ikäluokkani edustusjoukkueeseen TPS:ssä. Kävimme isäni kanssa usein kahdestaan kaukalossa opettelemassa luistelua. Työ kantoi hedelmää. Opin luistelemaan, ja pian jo tunsin ylpeyttä saadessani pelata TPS:n riveissä.

SITTEN TULI vuosi 1988. Meillä oli alkamassa jalkapallon 16-vuotiaiden EM-karsintaottelu. Ehtona pääsylleni maajoukkueeseen oli ollut, että keskittyisin vain jalkapalloon. Olin tehnyt työtä käskettyä ja lopettanut jääkiekon – toistamiseen.

Ottelupalaverissa odotti kuitenkin yllätys. En yhtäkkiä enää mahtunutkaan maajoukkueen avauskokoonpanoon, toisin kuin aina aiemmissa otteluissa. Pelin jälkeen valmentaja kysyi minulta: »Miten muuten jääkiekkourasi edistyy?»

Loukkasin mieleni – kunnolla. Tajusin, ettei valmentajaa ollut kiinnostanut tieto lätkäurani päättymisestä. Se oli kyllä hänelle mennyt. Futisurani päättyi siihen.

Saman tien ajoimme isäni kanssa Espoosta Turun Impivaaran jäähalliin, jossa TPS:n vuonna 1972 syntyneiden porukalla olivat alkamassa harjoitukset. Ehdimme juuri ajoissa paikalle. Menin joukkueen valmentajan Jukka Koivun luo ja kysyin, vieläkö mahtuisin mukaan. Pääsin kahden viikon koeajalle. Onnekseni.

Vaikka en ollut omistautunut yksinomaan jääkiekkoon, vaan pelasin pääasiassa jalkapalloa, huomasin nopeasti osaavani pelata lätkää hyvällä tasolla. Nättinummen mielikuvitusmaailmasta tuli todellista.»

Shawn Huff kerää aina tilaisuuden tullen porukan kasaan ja lähtee heittelemään.

Shawn Huff: Kaikki lähti donkista koulun kentällä

»Kaikki lähti yhdestä onnistuneesta donkista, keväällä 1996. Olin 12-vuotias, kun viimein onnistuin donkkaamaan pallon minikoriin Helsingin Jakomäessä sijaitsevan koulun kentällä. Takana oli satoja epäonnistuneita yrityksiä, mutta siinä hetkessä ne eivät enää painaneet.

Tunne oli huumaava. Tunsin itseni suureksi. Kun jatkoin pelaamista, kuvittelin olevani Shawn Kemp, NBA:n finaaleissa tuolloin pelanneen Seattle SuperSonicsin donkkikeisari. Näin itseni NBA:n salamavaloissa, en malttanut lopettaa pelaamista.

Sillä hetkellä tiesin, mitä halusin.

Olin pelannut Jakomäen pihakentillä kaikkia mahdollisia pallopelejä, varsinkin jääkiekkoa ja jalkapalloa. Vaikka isäni Leon oli ollut merkittävä pelaaja koripallon SM-sarjassa, en ollut automaattisesti valinnut lajikseni juuri korista. Eikä isäni ollut koskaan painostanut minua, päinvastoin. Hän nimenomaan korosti, että minun piti tehdä mahdollinen lajivalintani itse.

Pihapeleissä olin etsinyt pitkään itseäni. Kun onnistuin haaveilemassani donkissani, tiesin jotenkin alitajuisesti, että koripallo olisi oikea laji itselleni.

En ollut väärässä.

SYKSYLLÄ 1996 tiesin, mitä seuraavaksi tehdä. Hakeuduin Torpan Poikien juniorijoukkueen harjoituksiin. Koska aloitin seurassa pelaamiseen aika myöhään, olin aluksi muita jäljessä. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä olin löytänyt rakkauteni.

Tomi Kamisen laadukkaassa seuravalmennuksessa sain jatkuvasti hyviä vinkkejä, jotka auttoivat itseäni nimenomaan yksilönä eteenpäin. ToPon treenit eivät kuitenkaan olisi riittäneet mihinkään.

Seuraharjoituksissa ei ole koskaan tarpeeksi aikaa yksilötaitojen hiomiseen. Monissa lajeissa pelaajat lähinnä seisoskelevat suurimman osan treeniajasta jonoissa tai keskiympyrässä. Jos haluaa kehittyä, varsinaisen toiminnan on tapahduttava pihapeleissä. Hyvä niin, sillä nimenomaan pihapelailusta nautin selvästi eniten.

Nuoret pelaajat tarvitsevat toistoja, toistoja ja taas toistoja. Tässä kohdin oma jenkkitaustani vaikutti paljon. En ajatellut, että tulisiko minusta koskaan hyvä koripalloilija. Ainoa tähtäimeni oli tulla maailman parhaaksi korispelaajaksi.

Tiesin, että jos halusin tulevaisuudessa pelata Suomen maajoukkueessa, minun oli omistauduttava asialleni täysin. Ja niin todella tein. Halusin saada hyviä vinkkejä isältäni, ja koko ajan minulla oli pallo käsissäni. Pompottelin sitä välitunneilla, pompottelin sitä kävelymatkoilla kouluun.

Pallo oli tavallaan ruumiini jatke.

PAREMMINKIN asiat olisivat voineet olla. Harmikseni nimittäin muistan, että erityisesti koriksessa pihapelikavereiden löytäminen oli 1990-luvun puolivälissä vaikeaa, usein mahdotonta. Itselleni koris oli niin tärkeä juttu, että en ehtinyt edes miettiä mitään katujengitouhuja tai vastaavia, vaikka meidänkin kulmilla niihin olisi ollut helppo päätyä. ToPon treenit olivat yleensä perjantai-iltaisin, mikä sekin auttoi asiaa.

Olen erittäin iloinen ja kiitollinen, että olen edennyt urallani ammattilaiseksi. Se ei kuitenkaan ole muuttanut asennettani pihapeleihin. Pelasin niitä ulkokentillä aktiivisesti yli parikymppiseksi, ja edelleen aina tilaisuuden tullen kokoamme tutun korisporukan ja menemme jonnekin sisäsalille höntsäilemään ja heittelemään.

Pihapelit synnyttivät minussa aidon halun kehittyä. Se on voima, josta hengitän joka päivä työssäni Saksan Bundesliigassa.»

Riikka Välilä nauttii pihapeleistä nykyään lastensa kanssa.

Riikka Välilä: Pihapelit palauttivat kipinän lajiin

»Äiti! Äiti! Pojat kiusaavat taas. Minua ei päästetä pelaamaan.

Näillä sanoilla huusin äitiäni itku kurkussa apuun, kun veljeni Lasse ja Juha eivät huolineet minua pihapeleihinsä Jyväskylän Mäyrämäessä 1970-luvun lopussa. Olin 6-vuotias, ja jostain syystä halusin jo silloin tehdä samoja juttuja kuin rakkaat veljeni, vaikka Lasse on minua seitsemän ja Juha kuusi vuotta vanhempi. Muistan elävästi, kuinka äiti sinä päivänä komensi poikia: »Nyt on juttu niin, että Riikka on otettava mukaan!»

Veljeni tottelivat, ja siitä lähtien sain osallistua heidän pihapeleihinsä – oli laji sitten jääkiekko tai pesäpallo. Se tuntui mahtavalta. Se oli innostavaa.

Lasse pelasi jääkiekkoa JyP HT:ssa ja Juha pesäpalloa HoNsUssa. On selvää, että kasvoin kiinni palloilulajeihin heidän esimerkkinsä myötä. Vaikea sanoin selittää, mutta oli tosi ihanaa päästä pelailemaan sekä veljieni että pihapiirimme muiden poikien kanssa. Kilpailemisen tunne koukutti. Vaikka en varsinkaan alussa pärjännyt pojille, yritin silti aina olla voittaja. Tunsin itseni vahvaksi, kun sain kuulua ikäisiäni selvästi vanhempien ryhmään.

Veljiäni jatkuva läsnäoloni kismitti aluksi, ymmärrettävästi. Jos pelasimme pesäpalloa, he heittivät pallon usein tarkoituksella täysillä minua kohti, vaikka olisin ollut vain muutaman metrin päässä. He yrittivät – joidenkin muiden poikien tavoin – saada motivaationi sammumaan. Välillä kiusoittelu sai minut itkutuulelle, mutta useimmiten nousin vain maasta ylös ja purin hampaitani yhteen. Joskus hymyilin takaisin.

Kun pelasin lätkää joko Lassen tai Juhan kanssa kahdestaan, sain usein kymmenen maalin etumatkan. No, eivät pojat silloinkaan armoa tunteneet, joten arvasihan sen, miten siinä kävi. Hävisin usein 10–20...

Oli tärkeää, ettei minua päästetty pihapeleissä helpolla. Sen ansiosta opin myöhemmin voittamaan. Kun en ymmärtänyt antaa periksi, sisuunnuin valtavasti.

SEURAURHEILUUN liityin 7-vuotiaana. Pesäpalloilun aloitin Jyväskylän Kirissä ja jääkiekon JyP HT:ssa. Isäni Ensio oli pelannut SM-sarjassa pesistä HoNsUn riveissä, ja myös molemmat veljeni kuuluivat siihen seuraan. Seuravalinnastani seurasikin kotona usein hyvin mielenkiintoisia vääntöjä, jotka sitten jatkuivat pihapeleissä. Sekin oli innostavaa.

Jääkiekkoa pelasin 12-vuotiaaksi asti poikien joukkueessa, koska Jyväskylässä ei vielä siihen aikaan ollut tytöille omaa toimintaa. Samassa joukkueessa pelasi muuten Jääkiekkoliiton nykyinen toimitusjohtaja eli Nurmisen Matti, jonka kanssa oli kiva muistella menneitä esimerkiksi Sotshin olympiakisoissa 2014.

Pärjäsin poikien seurassa mielestäni hyvin. Uskon, että se oli nimenomaan päivittäisten pihapelikokemusteni ansiota. Kun olin jo aiemmin taistellut selvästi itseäni vanhempia vastaan, uskalsin olla joukkuetreeneissä oma itseni. En pelännyt epäonnistumista, eikä kukaan kiusannut minua. Olin hetkessä lätkässä lätkään.

Harmikseni jouduin lopettamaan lajin 12 vuoden iässä, kun Jyväskylässä ei edelleenkään ollut tyttöjoukkuetta. Pärjäsin kyllä pelillisesti, mutta en voinut olla samassa pukukopissa, ja sitten oli tietysti fysiikkapuoli, kun ruvettiin taklaamaan. Pelasin pesiksen lisäksi aktiivisesti kaukalopalloa, jääpalloa ja koripalloa, kunnes syksyllä 1988 löysin jälleen jääkiekon. Pääsin vantaalaisen EVU:n naisten SM-sarjaryhmään, ja kuinka ollakaan, heti seuraavana keväänä voitimme SM-kultaa!

Kesä 1989 on jäänyt mieleen yhdestä pihapelikokemuksesta veljeni Lassen kanssa. Laji oli sillä kertaa tennis, eikä mitään tasoituksia enää jaettu. Lassekin varmasti muistaa tuon päivän, koska silloin oli hänen vuoronsa purra hammasta yhteen. Tapahtui nimittäin niin, että voitin veljeni ensimmäisen kerran urheilussa. Ai että sitä huumaavaa fiilistä.

Jes!

KUN NYT katson ajassa taaksepäin, voin yksiselitteisesti todeta: ilman takavuosien pihapelikokemuksia en olisi nyt kertomassa tarinoitani. Pihapelien merkitys urheilu-uraani oli korvaamaton.

Enkä ole niitä unohtanut. Asun Ljungbyn kaupungissa Ruotsissa yhdessä mieheni Mikan ja kolmen lapsemme kanssa. Pelaamme säännöllisesti erilaisia pihapelejä kotitalomme pihalla. Välillä lapset haluavat, että äiti on maalivahti, välillä taas olen kenttäpelaaja. Pelaaminen tuntuu itsestäni edelleen yhä nautinnolliselta kuin pikkutyttönä.

Voin myös sanoa, että ilman pihapelimuistoja en olisi vuonna 2013 palannut uudestaan jääkiekon pariin kymmenen vuotta kestäneeltä sapatiltani. Ne palauttivat kipinän lajiin.»

Pihapelikulttuurin rappeutuminen huolestuttaa Joonas Kolkkaa.

Joonas Kolkka: Mikään ei voisi olla siistimpää

»Elettiin 1980- ja 1990-lukujen taitetta, olin ehtinyt mopoikään. Kohdalleni osui vaihteeksi yksi Lahden Reippaan B-nuorten SM-sarjaottelu, jossa jouduin istumaan vaihtopenkillä. Suututti.

Pelin jälkeen tunneryöppy paheni. Tippakin tuli linssiin, koska en tietenkään olisi halunnut istua penkillä. Olin jo vuosikausia tehnyt hurjasti töitä jalkapallon eteen, mutta valmentajan mielestä en silti aina ollut pelipaikan arvoinen. Sitä oli vaikea niellä.

Muistan yhä, että tuon tunteita herättäneen pelin jälkeen aloin jo puntaroida koko touhun järkevyyttä. Eikö minusta sittenkään tulisi ammattifutaajaa? Oliko kaikki omistautumiseni ollut turhaa?

Kotiin päästyäni mieleni täyttyi pihapelimuistoista, joita oli kertynyt jo pikkupojasta lähtien. Hymy palasi kasvoilleni. Ne kokemukset tuntuvat edelleen paitsi mukavilta myös rakkailta.

Ne ovat unohtumattomia.

SEURATASOLLA pelasin jalkapalloa ja jääkiekkoa rinnakkain 12–13-vuotiaaksi. Futiksessa olin joko keskikentällä tai laitahyökkääjänä, lätkässä maalivahti. Meininki oli usein sama myös pihapeleissä, joita harrastin kavereideni kanssa päivittäin Tonttilan kaupunginosassa. Pelailimme aamusta iltaan, mikään ei olisi voinut olla siistimpää.

Tuossa iässä tunsin, että omalla kohdallani oli jo tehtävä päätös kahden lajin välillä. Samalla keskityin pihapeleissäni entistä enemmän jalkapalloon. Harmillista kyllä, usein niistä tuli lähinnä yksinpelailua ja -kikkailua.

Mistä ikinä se johtuikaan, mutta ainakin Lahdessa pihapelikulttuuri alkoi kadota juuri siinä vaiheessa, kun olin 12–13-vuotias. Sen jälkeen jätkiä sai hakemalla etsiä kaukaloiden tai nurmien liepeiltä, kotitalojen kulmista puhumattakaan. Yhtäkkiä ei enää pelailtukaan kimpassa. Lahdessa oli onneksi Suurhalli, jossa saattoi koulun jälkeen treenailla ennen varsinaisia seuraharkkoja. Se oli tärkeää, mutta ei kuitenkaan sama juttu kuin pihapelit.

Tässä vaiheessa korostui isäni Einon rooli. Entisenä maajoukkuevoimistelijana hänellä on aina ollut hyvä kosketuspinta huippu-urheiluun. Hän on tiennyt sen rajut vaateet. Yhdessä isäni kanssa aloimme systemaattisesti rakentaa minusta jalkapalloilijaa. Se oli suuri tavoitteeni, johon suhtauduin intohimolla.

Isä ei koskaan pakottanut minua, mutta pysyi koko ajan tukenani ja pani kaiken urheilutietämyksensä peliin. Kävin päivittäin Reippaan seuraharjoituksissa, mutta sen lisäksi vedin aina 1–2 omatoimista treeniä, isäni valvovan silmän alla. Satoi tai paistoi, löysimme tiemme kentälle.

Oli tekniikkatreenejä, oli fysiikkatreenejä. Oleellista oli oppia käsittelemään palloa. Tärkeintä oli oppia pelaamaan.

Ja minä opin.

PALATAAN B-nuorten pelin jälkeisiin tunnelmiin. Kun minulla oli paha olla, isäni tuli lähelleni ja kannusti voimakkaasti. Hänellä oli kyky luoda minuun uskoa. Silloin hän esimerkiksi sanoi: »Joonas, älä sure. Kyllä työntekosi vielä palkitaan. Aivan varmasti!»

Niinhän siinä sitten kävikin. Ja siitä olen kiitollinen moneen suuntaan.

Näin jälkeenpäin muisteltuna voin sanoa olleeni onnekas. Sain tavallaan jo juniori-ikäisenä nauttia yksilöläheisestä valmennuksesta – nimenomaan kannustavasta yksilövalmennuksesta. Isäni vaikutus myöhempään uraani oli merkittävä.

Omina junioriaikoinani seuratoiminnassa mentiin valitettavasti liikaa tulosajattelu edellä. Ei ymmärretty keskittyä riittävästi yksilöiden kehittämiseen – siihen, että pelaajat oppisivat pelaamaan. Ei ymmärretty, että juniorit kehittyvät usein eri aikoina.

Onneksi tähän on sittemmin reagoitu myös Suomessa. Seuravalmennus on muuttumassa yksilöläheisempään suuntaan. Hyvä!

Huolestuttavaa on kuitenkin pihapelikulttuurin rappeutuminen. Ei vain Suomessa, vaan samalla tavalla myös esimerkiksi Hollannissa, jossa työskentelen nykyään PSV Eindhovenin juniorivalmentajana ja yhden futisakatemiasäätiön puheenjohtajana.

Jos haluaa huipulle, pohjat on luotava pihapeleissä, joko yksinään tai porukassa. Seuratreeneissä ei saa tarpeeksi sellaisia valmiuksia, jotka auttavat pelaajaa reagoimaan kentällä oikeaoppisesti ja -aikaisesti, suoraan selkäytimestä.

Haluan kannustaa kaikkia nuoria pihapeleihin. Niissä syntyy se pelaamisen nautinto, joka myös vaikeuksien hetkellä auttaa jaksamaan ja jatkamaan eteenpäin.

Pihakentällä opittu pelaamisen hauskuus myös minun urani lopulta pelasti.»