Sotshi-blogi: Yhteinen voitto ja yhteinen ilo - Muut lajit - Ilta-Sanomat

Sotshi-blogi: Yhteinen voitto ja yhteinen ilo

Sotshin olympialaisten jääkiekkoturnauksen pronssipelin voittomaali lähtee tässä: Teemu Selänne viskaa rystyltä Suomen 1-0-johtoon USA:ta vastaan.

Julkaistu: 27.2.2014 16:53

Nyt on olympialaiset kisailtu! Kiitos Suomen joukkueelle mahtavasta kilpahengestä sekä kisoissa menestyneille upeasta mitalisaaliista. Kisakarkeloiden tuoksinassa tulin pohdiskelleeksi urheilun ihmiset yhteen tuovaa voimaa.

Suomen voittaessa jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 2011 koko kansan yhteinen riemu oli käsin kosketeltavissa. Muistan olleeni menossa kotiin, kun ottelussa käytiin viimeisiä jännittäviä hetkiä. Kävelin sattumalta pubin ohi, jonne moni oli mennyt matsia katsomaan. Ihmisiä tungeksi baarin ikkunoiden edessä ulkopuolella, sillä kaikki eivät mahtuneet sisälle asti. Minäkin jäin ulos seuraamaan kisaa loppuun ikkunan läpi. Kun Suomen voitto varmistui, koko porukka puhkesi raivoisiin suosionosoituksiin. Kansa vaelsi sankoin joukoin toreille juhlistamaan koko Suomen suurta hetkeä.

Muutama hetki tuona päivänä jäi erityisesti mieleeni. Yksi ikimuistoisimmista näyistä oli kaksi pikkuruista aasialaissyntyistä naista, jotka seisoivat kanssani pubin ikkunan takana iloitsemassa Suomen voitosta. He lauloivat Maamme-laulua murtaen mutta niin ylpeinä ja iloisen oloisina, että oli helppo huomata, kuinka tämä kokemus yhdisti meitä kaikkia suomalaisia. Kun jatkoin matkaa kotiin päin, ensimmäinen vastaan tuleva mies hyppäsi kaulaani halaamaan minua – niin spontaaniksi hän uskalsi kaikessa riemussaan heittäytyä, että halasi kadulla ventovierasta naista. Ja taas minua hymyilytti.

5-0, leijonien on hyvä olla! Suomi saalisti lopulta miesten jääkiekosta iloista pronssia.

Samankaltaista yhteenkuuluvuuden tunnetta Suomessa tunnettiin viime viikolla mielettömän hiihtomenestyksen ja jääkiekon ankarien mitalitaisteluiden keskellä. Vaikka tämänkertainen kisamenestys ei saanut kansaa kaduille ilakoimaan, huomasin mietiskeleväni jälleen urheilussa piilevää voimaa, joka tuo ihmiset yhteen.

Olin juuri tulossa kotiin työpalaverista viikko sitten ja seisoin hississä, kun kuulin naapurista kamalaa karjuntaa. Ajattelin, että siellä taitaa olla riita käynnissä. Hissi jatkoi matkaa ylemmäs, kun toisessa kotitaloni kerroksessa kuului naapurista puolestaan kovaäänistä kiroilua.

Ihmettelin, mikä naapureitani vaivaa, kun rauhallisena iltapäivän hetkenä talossa tuntui olevan niin aggressiivinen ilmapiiri, kunnes muistin, että parhaillaan käytiin juuri Suomi-Venäjä -taistoa jääkiekossa. Ja kotiin päästyäni se aggressioiden syykin paljastui: Venäjä oli juuri päässyt tekemään maalin. Naapurini eivät siis olleet raivohulluja, vaan ainoastaan eläytyivät matsin tiukkoihin tilanteisiin.

Kerroin kaverilleni tuosta hauskasta tilanteesta ja ihmetyksestäni. Tarina herätti huvitusta, mutta ystäväni ensimmäinen huolen aihe oli, että miksi ihmeessä en ollut itse telkkarin ääressä kannustamassa Suomea voittoon. Vastasin, etten omista telkkaria ja naurahdin, että toisaalta ei minun tarvitsisi töllön edessä edes päivystää pysyäkseni kärryillä Suomen maaleista, koska naapurista kantautuvat huudot kyllä paljastaisivat, milloin on aihetta iloon. Hetkellisesti kuitenkin houkutti mennä kolkuttelemaan alakerran ovea, josko pääsisi mukaan kisastudioon.

Veikkaan, ettei tällaisessa tilanteessa kukaan olisi hennonnut käännyttää minua ovelta – pikemminkin minut olisi todennäköisesti toivotettu iloisesti mukaan. Urheilu tosiaankin tuo omissa asioissaan pitäytyvät suomalaiset yhteen. Vielä kun sama ilo ja avoimuus ulottuisivat urheilun ulkopuolellekin, niin sitten olisi todella syytä juhlaan! Pupulandia-blogin antiurheilija Jenni Rotonen on ottanut Ilta-Sanomien ja Samsungin haasteen vastaan ja bloggaa inspiroivasta urheilupukeutumisesta, olympiakisojen näyttävimmistä urheilijoista ja omista kokeiluistaan eri talviurheilulajien parissa.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?