Entinen Stratovarius-kitaristi Timo Tolkki katuu lavastettua puukotustaan, valvoo yöt ja tekee rokkioopperaa Jeesuksesta: ”Mä olen Suomirokin hulluin mies”

Julkaistu:

Henkilöhaastattelu
Yli kymmenen vuotta sitten Stratovariuksen jättänyt kitaravirtuoosi Timo Tolkki on aktivoitunut jälleen. Ensi keväänä tulee levy.
Puhelin piippaa tekstiviestiä yhden jälkeen yöllä. Lähettäjä on Stratovarius-yhtyeestä maailmanmaineeseen ponnistanut kitaristi Timo Tolkki. Mies olisi halukas haastatteluun.

Kummallinen lähetysaikakin saa selityksensä: Tolkki ei omien sanojensa mukaan nuku juuri lainkaan.

– Mä en tarvitse unta. Öisin mä sävellän, käyn kävelyllä, katson YouTubea... Maailmankaikkeus on täynnä energiaa ja jos sulla ei ole panssaria, sä imet sitä energiaa itseesi, etkä tarvitse unta. Mä menen peiton alle, kuuntelen musaa ja menen sellaiseen flow-tilaan. Sitten mä herään tunnin päästä katsomaan aamu-tv:tä, Tolkki selittää.

Tolkin viestin jälkeen kitaristi ei ole ainoa, joka valvoo. On pakko tarkistaa, mitä miehestä on viime aikoina kirjoitettu. Mitä hänelle kuuluu nyt, 11 vuotta Stratovariuksesta lähdön jälkeen?

Listasta tulee pitkä, vaikka väliin mahtuu myös aikoja kun mitään ei tapahdu: kolme soololevyä, Revolution Renaissance -bändi, metallioopperaa Avalon-yhtyeen nimissä, vierailuja ainakin Edguyn, Avantasian ja Thunderstonen levyillä, välien lämpeneminen vanhoihin Strato-kavereihin, uusi soololevy ensi keväänä ja – kappas vaan – kiertue Etelä-Amerikassa soittamassa Stratovariuksen biisejä.

Tekstaan Tolkille takaisin: tehdään ihmeessä se haastattelu.



Räpsimme kuvia Esplanadin puistossa. Tolkki intoilee kuvaajan kalustosta. Kyselee linsseistä ja kameran toiminnoista. Muistaa välillä poseeratakin.

Kun ruudut on saatu muistikortille, astelemme ravintolaan. Tilausta odotellessamme Tolkki avaa pelin.

– Kato, mulla on Hitlerin numero, kitaristi näyttää matkapuhelintaan.

– Mä soitan sille.

Tuota, kenen numero se on?

– En mä tiedä. Katsotaan kuka vastaa, Tolkki painaa vihreän luurin kuvaa.

Numero ei vastaa, mutta Hitlerin varjo lankeaa pöydän ylle.

– Mä luin kerran Mein Kampfia Lufthansan lennolla. Siinä kannessa on omistuskirjoituskin: to Timo. Ei siinä kauan mennyt kun lentoemäntä tuli mun luo ja sanoi, että ”sir, ette voi lukea tuota täällä”.

Tolkin naamasta näkee, että hän testaa kuulijaansa. Mies on tunnettu siitä, että hän vedättää toimittajia. Varsinkin, jos nämä eivät ole tehneet kotiläksyjään.

– Mä olen Suomirokin hulluin mies, Tolkki repeää nauruun.

Taisin läpäistä testin.



Tolkki on juuri palannut Etelä-Amerikasta. Siellä hän soitti 16 keikkaa Stratovarius Classics -otsikon alla.

Kiertue oli toteutettu hyvin tolkkimaisesti, nopeasti ja suurempia miettimättä.

– Paikalliset promoottorit hoiti ne soittajat sinne. Mä en tiennyt heistä etukäteen yhtikäs mitään. Yhdet treenit ennen keikkoja ja se oli siinä. Kyllähän ne kaverit biisit osasi, sillä Etelä-Amerikka on täynnä Stratovarius-coverbändejä.

Kaikki keikat myytiin loppuun ja nyt Tolkki suunnittelee saman konseptin toistamista vanhalla mantereella.

– Nykyinen Stratovarius ei soita kaikkia niitä biisejä. Mulla on ollut alustavaa puhetta, että joulukuussa voisi olla keikka Helsingissä ja sen jälkeen ehkä Venäjällä.

Ei Tolkki pelkässä menneisyydessä elä. Vanhojen Strato-rallien soittamisen lisäksi mies on tehnyt bändille uuden biisin.

– Sen nimi on Dangerous. Se on kuin Hunting High And Low. Sama sävellaji, samat soinnut, sama tahti. Lähetin biisistä demon Timolle (Kotipelto, Stratovariuksen laulaja). Käyttäkää, jos haluatte.

Tolkki haaveilee Stratovariuksen tekevän saman tempun, kuin power metal -suuruus Helloween. Saksalaisbändi hautasi sotakirveet ja lähti Pumpkins United -erikoiskiertueelle, jolle otettiin mukaan entinen laulaja Michael Kiske ja kitaristi Kai Hansen.

– Me voitaisiin tehdä Strato United. Ihan vain siksi aikaa, että saataisiin tehtyä kunnon live-dvd. Aikoinaan sitä kyllä yritettiin, mutta aina joku asia meni vituiksi. Mutta se olisi sitten vain se yksi dvd. Mihinkään re-unioniin mä en lähtisi. Eikä kyllä nekään. Se tie on jo kuljettu.

Tolkki painottaa, että välit entisiin bändikavereihin ovat nykyisin hyvät. Siitä todisteena hän näyttää viime maaliskuussa otettua valokuvaa, jossa mies poseeraa vanhan bändinsä kanssa Nosturin takahuoneessa.



Stratovariuksen pakka meni sekaisin Elements Pt. 2 -levyn jälkeen vuonna 2003. Yhtyeen kerrottiin tuolloin ajautuneen kriisiin ja laulaja Katriina Wiialan korvanneen Kotipellon. Toinen kohu alkoi heti perään, kun Tolkin väitettiin saaneen puukosta keikkamatkalla Espanjassa.

– Ne oli publicity-stuntteja. Saatiin julkisuutta kun väitettiin, että mua puukotettiin Granadassa. Ja että Jens (Johansson, kosketinsoittaja) kusi mun päälle lavalla. Mä olin kirjoittanut käsikirjoituksen näihin juttuihin. Kuvat otettiin Klaukkalassa. Laitettiin juttu bändin nettisivuille. Serveri kaatui, kun siellä oli hetkessä 100 000 kävijää. Netissä on edelleen musta kuvia naama veressä.

No, kannattiko?

– Ei kannattanut. Mä en kestänyt sitä ja jouduin sairaalaan. Jengi projisoi niin paljon vihaa minuun. Mä halusin bändistä isomman ja saatiin se julkisuus, mutta sen hinta oli liian kova. Bändi hajosi sen takia ja olihan se epäreilua faneja kohtaan.

Vuonna 2008 Tolkki poistui Stratojen muonavahvuudesta ja antoi oikeudet nimeen jäljelle jääneille.

– Ajattelin, että en tee mitään sillä nimellä. Jätkät ovat seuranneet omaa tietään ja tehneet hienoa musaa. Kukaan ei ole katunut mun lähtöä. Se oli täysin oikea päätös.



Tolkki on diagnosoitu maanis-depressiiviseksi. Hän on käynyt vuosia terapiassa ja muistanut syödä lääkkeensä. Välillä on ollut huonompia aikoja, välillä parempia. Nyt hän kertoo elävänsä sitä parempaa aikaa, ja kaiken lisäksi ilman lääkkeitä. Litium ei Tolkin omien sanojen mukaan edes sovi hänelle, ja vaikka sopisi, hän ei sitä tunne tarvitsevansa.

Sen sijaan uutta musiikkia kitaristi tarvitsee ja sitä hän myös tekee.

3. maaliskuuta ensi vuonna – kitaristin 54-vuotispäivänä – ilmestyy soololevy. Eikä siinä vielä kaikki. Seikkailut rockoopperan maailmassa eivät ole jäämässä kolmeen Avalon-albumiin. Tolkki aikoo kirjoittaa rockoopperan – ei enempää, eikä vähempää kuin Jeesuksesta.

– Mä en ole kristitty, enkä usko Jumalaan, vaan maailmankaikkeuteen. Silti Mel Gibsonin The Passion of the Christ on tärkeä leffa. On Jeesus ollut olemassa tai ei, siitä saa hyvän tarinan. Aion tehdä siitä todella brutaalin. Michael Kiske pitää saada laulamaan Jeesuksen osat.