Ismo Alanko on ollut julkisuudessa 40 vuotta ja nyt hänet nimitetään kunniatohtoriksi – muusikko julkaisi levyn, jossa vihaa Kalevalaa

Julkaistu:

Ismo Alanko kasvoi kalevalaista runonlausuntaa kuunnellen. Nyt kansalliseepoksen pakkosyöttö purkautuu uuden levyn vimmaisessa Vihaan Kalevalaa -biisissä.
Ismo Alanko on taas esillä monin tavoin. Liki 40 vuotta Suomen arvostetuimpia rocklauluja kirjoittanut ja esittänyt Alanko vihitään kesäkuussa Itä-Suomen yliopiston kunniatohtoriksi. Edessä on vilkas, esiintymisten täyttämä kesä festareilla ja omilla keikoilla.

Ja uudella, tänään julkaistavalla albumillaan Minä halusin olla niin kuin Beethoven Alanko, 58, palaa rajun rokki-ilmaisun pariin.

– Olen aina tehnyt sellaista musiikkia kuin olen itse halunnut. Nyt tahdoin tehdä pöhköä rokkia, hän sanoo – ja nauraa voimakkaasti.

”Pöhkö” ei tarkoita tyhmää, vaan enemmän alitajunnasta kumpuavaa kuin viimeisen päälle harkittua musiikkia.

Sanoitusten osalta arvelee tehneensä musiikkia ennen kaikkea ristiriitaisesta nykymaailmasta, mutta kertooko Alanko sittenkin lapsuudestaan, nuoruudestaan ja äitinsä menettämisestä?


Alice Cooperin testi on yksi hauskimmista levyn kielikuvista, lisäksi sanoituksissa vilahtaa muun muassa Kekkonen. Ollaan siis tukevasti 1970-luvulla.

Yksi biisi on erityisen vimmainen. Vihaan Kalevalaa syntyi Alangon mukaan yhdeltä istumalta – ja saman tien kirjoitusprosessin jatkoksi hän myös taltioi levyllä kuuluvan, huudoksi yltyvän laulusuorituksen työhuoneellaan Helsingin Kruununhaassa.

– Kalevala kuului lapsuuteeni hirveän voimakkaasti. Isä ja äiti kuuluivat Tyyne Niikon karjalaiseen kanteleyhtyeeseen, joka esitti kalevalaista materiaalia. Faija lauloi ja mutsi lausui runoja. Mutsi piti lausuntailtoja, hänhän oli lausuntataiteilija. Harjoittelua kuunneltiin kotona koko ajan. Lausuntailloissa käytiin. Kalevala oli keskeistä materiaalia eri muodoissaan, oli Paavo Haavikon Kullervoa ja kaikenlaista kalevalaista matskua, Alanko kertoo.

– Kalevalan maailmahan on äärimmäisen kiehtova: se kieli ja mytologia ja kaikki… mutta toisaalta olen saanut sitä jossain vaiheessa kurkkuani myöten täyteen. Tämä biisi on tällainen purkaus aiheesta.

Lausuntataiteilija, opetusneuvos Anna-Liisa Alanko kuoli viime vuoden tammikuussa 83-vuotiaana.

Johtiko äidin menetys pohtimaan omaa suhdetta Kalevalaan?

– Tietoisella tasolla ei. Mutta kun puhutaan mielen syövereistä kumpuavasta materiaalista, niin paljon mahdollista. Usein on niin, että vaikka ei pyri kirjoittamaan mistään oman elämän tapahtumasta, se tapahtuma tunkeutuu tekstiin muita reittejä, Alanko vastaa.

Vihaan Kalevalaa -kappaletta kuunnellessa voi melkein nähdä, kuin nuori Ismo istuu väkisin raahattuna jossain Kalevala -iltamissa, Joensuun ensimmäiset Beaver’s -farkut jalassaan – hän on aiemmin kertonut, kuinka Hurriganes -fanitus johti siihen, että housut piti varta vasten hakea Helsingistä!

– Tuo on ihan hyvä tulkinta, Alanko naurahtaa.

– Itse en ole kyllä ajatellut asiaa yhtään noin.

Beethoven -viittaus levynnimessä on kuitenkin harkittu kurkotus lapsuuteen: Ismo Alanko innostui pienenä musiikkiluokkalaisena Beethovenista. Musiikista, säveltäjän voimakaspiirteisestä kuvasta musiikin kirjassa – sekä siitä, että tämän musiikki on elänyt vuosisatojen ajan.



Alangon laulut ovat eläneet neljällä vuosikymmenellä. Hänet on opittu tuntemaan musiikintekijänä, joka ei halua tehdä kahta samanlaista levyä. Tuo periaate leimasi jo hänen johtamiensa yhtyeiden, Hassisen koneen ja Sielun veljien toimintaa. Ja samaa hän on noudattanut myös soolourallaan.

Uutta on etsitty jatkuvasti. Välillä bändin kokoonpano on pistetty uusiksi. Välillä, kuten muutaman viime vuoden aikana, hän on esiintynyt yksin.

Yhteistä kaikille projekteille on täydellisyydentavoittelu. Kun esiintymään lähdetään, Alanko tahtoo, että kaikki on treenattu hyvin. Niin, että lavalla homma tosiaankin lähtee suoraan selkäytimestä.

– Siksi en tee soolokeikkoja samaan aikaan kuin bändikeikkoja. Vaikka osaan soittaa kaikki vanhat biisit, mutta jos ottaisin yhden keikan, menisin kolmeksi päiväksi treenikämpälle soittamaan niitä vielä läpi, Alanko sanoo.

Ja nyt samaan rumbaan Alanko on ryhtynyt bändinsä kanssa. Hän kun itse soittaa levyllään lähes kaikki soittimet – rumpuja hakkaamaan hän pyysi samalla Helsingin Kaapelitehtaan treenikämpällä harjoittelevan Apocalyptican Mikko Sirenin. Tämä sitten sai käskyn paukuttaa rumpuja isolla kädellä – juuri sellaista rummutusta kun ei ole Alangon levyillä aikaisemmin kuultu.

– Joo, kyllä se soitti ilman paitaa, Alanko nauraa.

Mutta miten yhdistää Alangon kaksi ihannetta: kontrollifriikkimäinen täydellisyydentavoittelu – ja alitajunnasta kumpuava hetkeen heittäytyminen?

Keikoilla siis työn, kovan harjoittelun kautta. Siten, että hommaa treenataan ylimääräiset kerrat, vaikka se olisikin jo ns. hallussa.

Levyttäessä, biisejä tehdessä työn kautta myös, mutta eri metodilla.

Aluksi Alangolla on jokin näkemys siitä, mitä hän haluaa tehdä. Nyt se oli rokkilevy. Tavoite, johon hän pääsikin.

Mutta ei uuden luominen helppoa ole Alangollekaan.


Viime syksynä hän oli valmistellut levyä jo liki kahden vuoden ajan. Tuottaja, jo Sielun veljiä 34 vuotta sitten tuottanut Riku Mattila komensi Alangon tekemään uutta musiikkia.

– Ei se mukavalta tuntunut, Alanko tunnustaa.

– Mutta Riku tuntee levyttämäni tuotannon läpikotaisin. Oli uskottava, kun hän sanoi: ”Tämä on hyvä biisi, mutta sen paikka on seuraavalla levyllä.” Tai: ”Tämän olet jo tehnyt.”

Ja niin aamuvirkku Alanko alkoi mennä työhuoneelleen viime syksynä kuin toimistoon.

– Aluksi päätin, että teen joka päivä uuden biisin. Tulen toimistolle yhdeksältä ja alan tehdä. Kuukautta myöhemmin olin jo vähän kriiseillytkin. Tunsin, että ”kaikki biisit on jo tehty”, en löydä mitään uutta kulmaa – ja sitten lähtikin kulkemaan. Lyhyessä ajassa ryöpsähti kasa biisejä – ja melkein kaikki biisit ovat niitä, jotka päätyivät levylle, Alanko kuvailee.

– Kun tekee, tekeminen ruokkii inspiraatiota – ja parhaassa tapauksessa tekeminen on luontevaa.

Musiikki tulee Alangon luomistyössä useimmiten ennen sanoituksia – tosin esimerkiksi Vihaan Kalevalaa -kappaleen sanoitukset syntyivät käsi kädessä sävellyksen kanssa.

Ja rokkilevylle piti tehdä rokkitekstit.

– Kun tehdään rokkilevyä, on tärkeää, tekstit svengaavat, jyräävät ja soivat, hän sanoo.

Sanoitusten piti olla ennen kaikkea Alangon ”havaintoja tästä maailmasta”.

– Aika surrealistisiakin kuvia tästä maailmasta, hän miettii.

– En pyrkinyt tekemään selkeitä viestejä ja ilmoittamaan mielipiteitä, vaan laittamaan asioiden eteen vääristäviä peilejä: katsokaa nyt tätäkin! Onko tässä mitään tolkkua?

– Ehkä kaikki kumpuaa siitä, että ihmisen elo tässä ajassa on ihan helvetin ristiriitaista. Elämä on yksi suuri paradoksi tässä ajassa. Se on keskeinen teema jälkikäteen tarkasteltuna – mutta sitä en päättänyt etukäteen.

Vai onko paradoksi sittenkin se, että Alangon kaksoisvalotus on tuottanut yleisten havaintojen sijaan jotain kovin henkilökohtaista?

– Usein käy niin, että kuvittelen tekeväni jotain, mutta olenkin tehnyt jotain muuta.

Ismo Alangon albumi Minä halusin olla niin kuin Beethoven julkaistaan tänään.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt