Danny ja Remu muistelevat menneitä: Yksi ikivanha asia kolkuttaa yhä Dannyn omatuntoa – ”Jos olisin tiennyt, että se oli Remulla töissä...”

Julkaistu:

Remu, 71, ja Danny, 76, ovat suomalaisen musiikin legendoja, mutta vasta nyt he antavat haastattelun yhdessä. Paljon yhteistä elämään ja uraan kuitenkin mahtuu – voimaeläimestä alkaen.
Remu ja Danny eivät ole koskaan antaneet haastattelua yhdessä!

Sekä Henry Olavi ”Remu” Aaltonen, 71, että Ilkka ”Danny” Lipsanen, 76, ovat tehneet musiikkia työkseen kuudella vuosikymmenellä, olleet isoja tähtiä – ja ovat edelleen.

Mutta koskaan ennen heitä ei ole saatu yhtä aikaa saman mikrofonin eteen, ei ole ehkä yritettykään.

– Olemme hiihtäneet omia latujamme, Danny sanoo.

Kun nämä suomalaisen rockin ja popin legendat kohtaavat ensimmäistä kertaa niin, että tarinat taltioidaan, puhutaan yhteisistä tutuista, eläimistä – ja siitä, miksi musiikin tekeminen jatkuu. Siis yhä, yli 70-vuotiaina.

Parhaimmillaan eläimistä ja uran jatkumisesta puhutaan samalla kertaa.

– Kun olin Kiinassa vuonna 1996, otin symbolikseni tiikerin – ja sehän on ollut myös Remun ja Hurriganesin symboli, Danny aloittaa.

Sitten tuli norsun aika – se kun on vanha ja viisas, myös mielikuva-arvoltaan.

Mutta näiden rinnalle on nyt uinut jotain ihan muuta, Danny sanoo:

– Nyt olemme kuin hait. Ne kuolevat, jos pysähtyvät!

– Vierivä kivi ei sammaloidu, Remu murahtaa vahvistukseksi.


Perjantaina on molemmilla taas pitkän uran eräänlainen välimaali. Danny esiintyy Helsingin Jäähallissa, johon huipentuu hänen Viimeinen ilta -konserttikiertueensa. Se on sisältänyt pääasiassa loppuunmyytyjä konsertteja, joissa Danny laulaa yli kolme tuntia.

Se on hyvä määrä kenelle tahansa – saati reilusti eläkeikäiselle laulajalle.

– Paitsi silloin, kun on kaksi keikkaa samana päivänä. Silloin laulan kuusi tuntia ja 20 minuuttia, Danny naurahtaa.

Remulla oli vastaava Last Call -jäähallikeikka vuosi sitten. Sattumalta juuri perjantaina julkaistaan taltiointi tuosta esiintymisestä, jolla Remu pani Hurriganes-uransa naftaliiniin nimekkäiden vierailijoiden, muun muassa Ile Kallion, Janne Louhivuoren, Pave Maijasen, Michael Monroen ja Dimitri Keiskin kanssa.

Viimeinen ilta tai Last Call, mutta kumpikaan ei merkitse sitä, että esiintymiset olisivat loppumassa. Hait uivat loppuun asti, ja yhtä varmasti Remu rokkaa niin kauan kuin liikkeelle pääsee – ja Danny Show’n kirkkaat valot loistavat niin pitkään kuin hän tahtoo.

– Eihän suuresta ja ainoasta rakkaudesta luovuta, Remu sanoo.

Säännölliset, pitkät kiertueet ovat kummankin osalta ohi, mutta keikoilla molempia nähdään jatkossakin.

– Haaveilen yhteistyöstä Remun kanssa, Danny tunnustaa.

– Olisi hienoa esiintyä kerran yhdessä – oltaisiin me sitten lavalla viisiä biisiä tai vaikka vain yksi.


Yhteisistä tutuista nousevat voimakkaimmin esiin Babitzinit. Ensin muistellaan Sammyn traagista kuolemaa auto-onnettomuudessa. Danny joutui viemään suruviestin sisar-Muskalle – ja tekemään tämän puolesta keikan. Remu oli puolestaan vankilassa kuullut radiossa, että vanha bändikaveri oli joutunut kohtalokkaaseen kolariin.

Kirka puolestaan lauloi varhaisnuorten ihmebändi Creaturesissa – ja Remu iski tahtia. Eläimellinen englanninkielinen rock jäi kuitenkin, kun Dannyn kautta laulettavaksi löytyi Hetki lyö ja Kirkasta tuli aikansa Robin, enkelinkasvoinen, suomeksi laulava teinitähti.

Kirka, Sammy ja Muska olivat kaikki aikanaan Dannyn D-tuotannon listoilla.

– En olisi koskaan pyytänyt Kirkaa oman show’huni, jos olisin tiennyt, että se on Reiskalla töissä, Danny ripittäytyy.

– Mutta mähän olin linnassa. Mua vietiin kuin hullua tukasta. Luultiin, että olin taas tehnyt jotain pahaa, Remu virnistää.


– Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että vein Remulta bändikaverin. Tosin tulin ymmärtäneeksi, että Reiska oli myöhemmin tyytyväinen, että Kirka sai lauluja levytettäväkseen ja pääsi leveämmän leivän ääreen, Danny kommentoi.

– Vaikka Kirka lauloi Long Tall Sallyn niin kuin mestarit, niin eihän siitä saanut mitään sämpylää. Kävi hyvä munkki, että hän sai niin kovan biisin laulettavaksi, Remu sanoo.

Eli Remu ei tunne katkeruutta Kirkan 1960-luvun loikasta Dannyn ja suomenkielisen musiikin pariin.

– Mun kanssa Kirka kävi kansakoulua, Dannyn kanssa se pääsi lyseoon.

Pirtun salakuljettaja, omalla tavallaan legendaarinen Algoth Niska (1888–1954) on puolestaan yllättävällä tavalla tärkeä henkilö sekä Remun että Dannyn elämässä.

Kun Remu vaihtoi laulukielen suomeksi 1980-luvun puolivälissä Hurriganesin kultakauden jälkeen, hän haki inspiraatiota vanhoja lehtiä selaamalla. Vastaan tuli kieltolain aikaan tullimiehiä lahjoneen Niskan haastattelu. Jutussa kuvailtiin, kuinka pirtua kiskoneet tullimiehet tanssivat ”paholaisen masurkkaa”.

– Tajusin, että tässähän on valmis sanoitus. Tämä Niskahan on tehnyt minulle biisin valmiiksi!

Paholaisen masurkka on yksi Remun suomenkielisen soolouran suosituimmista lauluista.


Danny hymyilee Remun tarinalle poikamaista hymyään.

– Algoth Niska oli isoisäni, hän sanoo.

– Tiedän, Remu sanoo.

Hän mainitsee, että hänen vanhempansa olivat aikanaan ”samalla alalla” kuin Niska.

Dannyllä on puolestaan muisto Remun Eeva-äidistä.

– Kun sain infarktin vuonna 2010 sain Remun äidiltä tekstiviestin, jossa toivottiin parempaa vointia. Olin hyvin liikuttunut. Vaikka olimme kulkeneet omia polkujamme, löytyi nainen, joka osasi helikopteroida yli kaikkien rajojen.

Yhteistä taustaa ja tuttuja riittää. On keikkamuistoja ajalta, jolloin esiintyjiä ei arvostettu.

– Siltä ei saanut koskaan mitään muuta kuin hodarin ja maitolasin, Remu murahtaa eräästä muinaisesta huvijärjestäjästä, jota kuvailee Dannyn riemuksi ”persettä nuolevaksi laatikkonaamaksi”.

Sekä Danny että Remu nauttivat nykypäivän esiintyjien keskuudessa arvostusta siitä, että molemmat ovat taistelleet taiteilijoiden parempien työolojen puolesta. Danny oli vain vähän yli 20-vuotias, kun maan ykköstähdet Olavi Virrasta lähtien keikkailivat D-tuotannon kautta. Remu puolestaan on vaatinut – ja saanut – kenttätasolla artisteille ja bändeille paremmat olot.

Auttajillakin on auttajat.


Molemmat nostavat tärkeäksi tekijäksi edesmenneen Jyrki Hämäläisen ja tämän Suosikki-lehden. Kun Hämäläinen 1970-luvulla jyräytti, että Danny-show toimii ja Hurriganes pistää puntin vipattamaan, niin popparien kuin rokkarienkin kohdeyleisö oli saavutettu.

Nykyisin, pirstaleisempina digitaalisen ja sosiaalisen median aikoina vastaavaa mediahallintaa on vaikea saavuttaa. Remun mielestä vika on tosin vastaanottajissakin.

– Jengi on nykyisin ihan muumioita.

Kritiikkiä saavat myös radiot, joissa ”ylhäältä määrätään”, mitä soitetaan – eikä soiteta oikein mitään mieluista.

Ja siksi kummankin on lähdettävä keikoille. Siis paitsi sisäisen pakon ajamana, myös siksi, että omaa yleisöä, omia kuulijoita ei tavoita kuin livenä.

Dannya ja Remua yhdistää esiintymisissä myös visuaalisuus – aikanaan 1970-luvulla kumpikin tarjosi suomalaisilla lavoilla ja työväentaloilla tuulahduksen suuren maailman tyyliä.

Ja tämä asenne on tallella edelleen.

– Jos ihminen tulee keikalle, sille pitää antaa rahalle vastinetta. Sille on annettava kaikki mausteet. Keikan pitää näyttää samalta kuin se kuulostaa, Remu sanoo.

– Löysin muistiinpanoistani vanhan paperilapun: ”Danny -show on ohjelma, joka pyrkii viemään yleisön musiikin maailmaan teatterinomaisin keinoin.” Se on jäänyt päälle, Danny toteaa – ja Remu nyökkää:

– Se on just noin!


Entä mikä on pitkän uran salaisuus? Danny uskoo, että vaatimattomista, köyhistä kotioloista ponnistaminen. Sehän tiedetään, että Remu asui lapsuudessaan muun muassa junavaunukodissa Helsingin Ruskeasuolla, mutta myös pikku-Ilkka muutti Helsinkiin 10-vuotiaana äitinsä kanssa asumaan ahtaasti.

– Asuimme 12-neliöisessä yksiössä, hän kertoo.

– Kun noista oloista on lähdetty, on opittu tekemään töitä niin, että periksi ei anneta.

Danny: Viimeinen ilta -konsertti Helsingin Jäähallissa perjantaina 18.1. Remu & Hurriganes: Last Call – Live in Helsinki -albumi julkaistaan samana päivänä.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt