Musiikki

Jussi Raulamo on tehnyt yli 3000 keikkaa Tampereelta New Orleansiin: paljastaa nyt, kuinka menestyä katusoittajana

Julkaistu:

Sää vaikuttaa yleisöön sekä Tampereella että New Orleansissa, mutta Atlantin toisella puolella ei katsota paheksuvasti, arvioi mestat testannut soittaja Jo Buddy.
Tamperelainen muusikko Jussi ”Jo’ Buddy” Raulamo on katusoiton konkari, joka on vaihtelevasti harjoittanut harrastustaan Suomessa yli 30 vuoden ajan. Hän soittaa ja laulaa kitaransa ja patterilla toimivan vahvistimensa kera enimmäkseen kotikaupunkinsa matkakeskustunnelissa, mutta joskus myös muualla.

– Ensimmäisen kerran soitin kadulla Hampurissa interrail-reissulla vuonna 1986. Nykyään soittelen Tampereella vaihtelevasti. Katusoitto on keino ansaita päivän ruokarahat, pitää yllä työkykyä ja tuoda iloa kanssaihmisten elämään, Jo’ Buddy kertoo.


Hän soittaa kadulla pääasiassa omaa, juurevaa musiikkiaan ja testaa usein uusia kappaleitaan. Jo’ Buddy on tehnyt 11 albumia laulaja-kitaristina ja vieraillut kymmenillä kansallisilla ja kansainvälisillä levyillä. Hänet palkittiin tammikuussa elämäntyöstään Finnish Blues Awards -gaalassa. Jo’ Buddy nimettiin myös kansainväliseen Blues Hall of Fameen vuonna 2015.

Mies viettää nyt 35 vuotta tien päällä -juhlavuottaan. Vuosien aikana hän on tehnyt yli 3 000 keikkaa.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

– Tällä maamme formaattiradioiden aikakaudella on hienoa, että kuka tahansa ohikulkija pääsee nauttimaan elävänä sellaista musiikkia, millaista hän ei muuten kuulisi missään muualla.

Pari vuotta sitten Jo’ Buddy taisteli paikallisten poliitikkojen myötävaikutuksella katusoittoluvan Tampereen rautatieaseman yhteydessä olevaan matkakeskustunneliin, koska kiinteistönomistaja sen aiemmin epäsi.


Tampereella katusoittoon ei ole tarvinnut lupaa kaupungin katu- ja torialueilla 2000-luvun alusta lähtien, mutta esimerkiksi liikekeskuksissa tai kauppojen edustoilla esiinnyttäessä on hyvä kysyä lupa kiinteistön omistajalta.

Jo’ Buddysta tuli tapahtumasarjan johdosta katusoiton puolestapuhuja, vaikka hän todellisuudessa on kokopäiväinen muusikko ja musiikintekijä. Hän on myös saanut hopeaa katusoiton MM-kisoissa Jo' Buddy's Street Beats -kokoonpanon kanssa Petäjävedellä vuonna 2016.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

ammattimuusikoista moni arkailee Jo’ Buddyn mukaan lähteä soittamaan kaduille, sillä siellä on niin aitojen reaktioiden äärellä. Jos joku tykkää, hän osoittaa sen heti ja päinvastoin.

– Itse olen oppinut tilannetajua ja aistimaan jokaisen ohikulkijan mielentilan. Se on esiintymiskoulu, mistä ei koskaan valmistu, mutta joka kerta voi oppia jotain uutta.

Yhdysvaltojen Louisianan osavaltiossa sijaitsevassa New Orleansissa katusoittaminen on osa sen kulttuuria. Myös muualta tulevat soittajat toivotetaan kaupunkiin avosylin tervetulleiksi ja lupaa katusoittoon ei tarvita.


Ranskalaisen korttelin kaduilla saa soittaa kello kahdeksaan asti illalla kunhan ääni ei ylitä 80 desibeliä 15 metrin päässä vahvistimesta.

Mitä tapahtuu, kun Jo’ Buddy lähtee New Orleansin ytimeen soittamaan omaa musiikkiaan – onko meininki erilaista kuin Tampereella?

– Yleisesti New Orleansin asukeilla on ollut verissä välitön heittäytyminen musiikin vietäväksi jo sukupolvien ajan, kun se meillä vasta tekee tuloaan. Toisinaan Tampereella joudun haistelemaan tarkkaan lähtöilmapiiriä ennen soittamista, varsinkin arki-iltoina, sillä saatan säikäyttää ihmiset liialla innostuneisuudellani. Pikkuhiljaa intensiteettiä kasvattamalla homma löytää yhteisen sävelen, hän kertoo.

– Länsimainen rytmimusiikki on syntynyt New Orleansin kaduilla. Olen saanut omaan musiikkiini vaikutteet pääosin tuolta alueelta. On aika palauttaa sen kadulle juuri tuo laina.

– Kuulin ensimmäisen kerran Etelä-Louisiana- ja Itä-Texas-alueiden musiikkia kaverin autotallissa 13-vuotiaana. Tunsin välittömästi löytäneeni oman kansanmusiikkini ja tunnen samoin edelleen. Omassa musiikissani yhdistyvät suomalainen pelottomuus ja USA:n syvän etelän rento välittömyys.


Ensimmäinen isku on lauantai-iltana seitsemän aikaan New Orleansin ytimeen. Jo’ Buddy ei suostu menemään kuuluisalle, Remu Aaltosenkin mainostamalle Bourbon Streetille, koska se on hänen mielestään pilaantunut, haiseva ja juopuneiden turistien mölypaikka.

Hän kokeilee hipsterimäisempää Frenchmen Streetiä, joka on myös täynnä iloista iltaelämää, ehkä hieman hillitymmällä turistikuorrutuksella ja paikallisemmalla maulla.

Jo’ Buddy asettautuu kitaroineen kadunvarteen, jonka lähistössä on ravintolan sisäänkäynti. Hän käy kysymässä ravintolasta, onko edessä sallittua soittaa.

– On tietenkin, kunhan et estä ihmisten kulkemista ravintolasta sisään ja ulos, kuuluu rutinoitunut vastaus.

Lahjoitukset saa heittää Jo’ Buddyn kitarakoteloon, jossa on myös muutama hänen levyään tarjolla. Levyjä ei saa ohjeistuksen mukaan myydä, mutta niitä saa antaa ihmisille lahjoituksia vastaan.

Vastapäisellä kadulla soittaa tyttö jalat suorassa maassa istuen. Hän soittaa 1920-luvun klassista bluesia ja laulaa kauniilla äänellä.

– Haluan odottaa, että hän pitää tauon. Mulla on sellainen periaate, että en halua häiritä muiden soittamista.

Jo’ Buddy käy tytön juttusilla ja heittää pari taalaa tytön kitarakoteloon. Tyttö kertoo joka tapauksessa lopettelevansa parin biisin päästä. Lähtiessään hän kuuntelee hetken Jo’ Buddyn soittoa, näyttää peukkua ja lähettää pari lentopusua.

Kun Jo’ Buddy aloittaa soittonsa, alkaa sataa. Pakko siirtyä katoksen alle.

– Mua ei huono sää haittaa. Tänä talvena soitin Tampereella, kun oli kamalat pakkaset. Piti laittaa sellaiset sormikkaat, joista oli sormenpäät auki. Kerran Puistobluesissa soitin kadulla taivasalla, kun ukkosti. Yleisö seisoi katoksessa ja jännitti, koska salama iskee muhun, Jo’ Buddy nauraa.

Sateen takia ihmiset kävelevät lujaa ohi. Silti tulee peukkuja, hymyjä ja kannustusta. Ehkä joku taalakin putoaa kitarakoteloon.

– Kun aurinko paistaa, ihmiset kaikkialla maailmassa ovat yleensä hyvällä tuulella. Kun sataa, ihmiset eivät anna mitään. Ehkä jotain saa, mutta hitaammin.

Kun Jo’ Buddy lopettaa tasan kello kahdeksalta, samalla hetkellä baareissa alkaa soida elävä musiikki. Vahdinvaihto on siis tapahtunut, musiikki ei juuri taukoja pidä New Orleansissa.

Vaikka satoikin, ensimmäisestä tulikasteesta kadulla jäi hyvä mieli.

– Tuntuu, että musiikkini uppoaa tänne hienosti. Olen varmasti oikeassa paikassa. Täältä puuttuvat täysin ne paheksuvat ja joskus vihaisetkin katseet, joita silloin tällöin saan Suomessa osakseni.

On Tampereella tapahtunut paljon kivojakin asioita. Kerran eräs rollaattorin avulla liikkuva mummo painoi kaksi kertaa tunnelin päästä päähän, jotta sai kuunnella Jo’ Buddyn musiikkia.

– Hän tuli sanomaan minulle, että pelastit päiväni. Tuollaisen jälkeen on hyvä mieli pitkään ja jälleen muistaa, miksi tätä työtä oikein tekee.

Jo’ Buddy päättää kokeilla kadulla soittamista toisena päivänä, kun aurinko mollottaa pilvettömältä taivaalta. On maanantai kello kolme ja ihmisiä – lähinnä turisteja – kulkee paljon. Moni pyöräilee ohi, lähes kaikilla on selässään jokin instrumentti.

Paikaksi Jo’ Buddy valitsee Royal Streetin, muutaman korttelin lähempänä Bourbon Streetiä edelliseen iskuun verrattuna.

Kun Jo’ Buddy alkaa kaivaa soittopeliään ja asettua aloilleen, poliisi tulee paikalle. Joskus 1980-luvulla Suomessa saattoi joutua Jo’ Buddyn mukaan katusoiton takia putkaankin, mutta eihän täällä nyt pitänyt olla mitään sellaista?

– Siis eikö tässä saakaan soittaa, Jo’ Buddy äimistyy.

Poliisi osoittaa hänen takanaan olevaa rakennusta, jossa lukee ”oikeustalo”. Hän neuvoo ystävällisesti muusikkoa siirtymään korttelin päähän.



Jo’ Buddy siirtyy ja pääsee vauhtiin. Ihmiset seisahtuvat hänen eteensä ja moni alkaa tanssahdella.

Saksalainen mies, jolla on selkeästi tv-kamera, kuvaa soittoa parin kappaleen ajan. Hän kuitenkin lähtee niin pian pois, että Jo’ Buddy ei ehdi kysyä, mistä ohjelmasta pätkän voisi katsoa.

Pahaksi onneksi viereisen talon eteen tulee hälytysajoneuvo ujeltavien pillien kanssa ja ujellus ei lopu. Jo’ Buddy vaihtaa suosiolla paikkaa seuraavaan kortteliin.

– Mikä tahansa meteli, mikä samalla svengaa, on katusoitossa ässä. Yleensä mulla on kazoo-pilli, jonka ääntä voi lauluäänellä muokata, mutta nyt se unohtui kotiin. Vislaussoolot myös näköjään toimivat täällä upeasti. Se on mun salainen ase, jotain erilaista, mikä saa ihmiset pysähtymään ja ihmettelemään.

Pian kadut aukeavat työstä palaavien autoliikenteelle. Autojen meteli on niin kova, että siinä äänimaisemassa ei oikein ole enää järkeä soittaa.

– Tampereen tunnelissa skeittareista lähtee tosi paljon ääntä, koska se räminä kaikuu. Siinäkin on silloin vähän paha kilpailla.

Vaikka molemmissa katusoittoiskuissa oli hieman olosuhteista johtuvaa huonoa tuuria, Jo’ Buddy on enemmän kuin tyytyväinen kokemaansa.

– Nyt olen palauttanut musiikillisen lainani näille kaduille. Iloiset ilmeet, peukut ja pienet tanssahdukset merkitsevät paljon.

Vaikka rahallinen anti ei ollut sen merkittävämpi kuin Tampereella, syödäkseen roposilla voi silti saada.

– Palkitsen itseni ehkä illalla paikallisella gumbolla ja käymällä katsomassa jotain hyvää keikkaa. Ja niitä tässä kylässä kyllä riittää.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt