Musiikki

Muusikko Jukka Takalo vaihtoi suomirockin kupletteihin – kiertää ympäri maata keikkatyöläisenä: ”En ole tehnyt oikeita töitä oikeastaan koskaan”

Julkaistu:

muusikko
Ilmakitaransoiton MM-kisat keksinyt Jukka Takalo vaihtoi suomirokin kupletteihin ja kaunokirjallisuuteen.
Aknestik-yhtyeen kahdenkymmenen vuoden takainen Suomirokkia-hitti on jäänyt elämään soittolistoille ja karaokeiltoihin. Soolouralle sittemmin siirtynyt Jukka Takalo on iloinen siitä, kuinka paljon yhtye ja etenkin tuo kappale on monille merkinnyt, mutta hän ei ole jäänyt tallaamaan samoja polkuja.

– Kupletit ovat päätoimialani, Takalo sanoo nyt.

Maata kiertävä kuplettimies havainnoi ympäristöään lämpimällä huumorilla värittäen. Takalo sanoo vaikutteidensa olleen aina sekoitus Leevi and the Leavingsia ja The Smithsiä, mutta nyt seassa on ripaus rillumarei-perinnettä ja protestilaulajaa.

– Kymmenisen vuotta sitten muutimme Helsingistä takaisin Haukiputaalle. Siinä vaiheessa rupesivat oman kylän asiat kiinnostamaan. Tajusin, että hommani taiteilijana on olla niiden äänitorvena.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Muutto poiki muun muassa Martinniemen, eeppiseksi kasvavan laulun ennen vireästä sahateollisuuspitäjästä, jossa Takalo varttui. Sahan lopetettua suru tarrasi ihmisiin.

– Aluksi oli aika iso kynnys, että voinko tehdä tällaista. Toisaalta jo Aknestikin aikoina huomasin, että ne jutut, jotka vähän pelottavat ja ujostuttavat, ovat kaikkein parhaita.


Takalo meni päin pelkoja myös Jokainen on vähän homo -rallatuksellaan, joka keikoilla saa poikkeuksetta aikaan riemukkaan ja rajoja kaatavan yhteislaulutuokion. Laulua on hoilattu niin Pride-tapahtumissa kuin kansankapakoissakin.

– Jos hampaat irvessä julistaa jotakin, tulee heti vastareaktio – jopa niiltä, jotka ovat asiasta samaa mieltä. Itse yritän löytää uusia näkökulmia tuttuihin asioihin ja nyrjäyttää kuulijan ajatuksia.

Vapun alla Takalo julkaisi pätkätyöväenlauluksi nimeämänsä kappaleen Tää menee tunteisiin. Siinä ylistetään nollatuntisopimuksilla paiskivia ihmisiä, arkisia sankareita.

– Viime syksynä tuttu pääluottamusmies ehdotteli, että kiinnostaisiko minua tehdä hänelle ison kauppaliikkeen satavuotisjuhliin juhlapuhe lauluna. Esitin sen sitten siellä Antti Tuiskun lämppärinä, ja hyvin meni, osuuskaupan tytöt kiljuivat!

– Itse en ole tehnyt oikeita töitä oikeastaan koskaan, ja keikkatyöläisenä ja kirjoittajana se epävarmuus on tuttua. Laulua tehdessäni ja ihmisiä jututtaessani tuli selväksi, että lyhytaikaisten työsuhteiden ja turvattomuuden aiheuttama näköalattomuus on iso ongelma. Se koskee niin pätkätyötekijöitä kuin pienyrittäjiä.

”Kun Aknestikia perustettiin, Oulussa olivat vallalla meteliyhtyeet”

Takalo on leventänyt omien pätkätöidensä skaalaa tekemällä muun muassa lastenmusiikkia Vastarannan siili -ryhmässä, iltamakiertueita Kaarle Viikatteen kanssa ja duokeikkoja stand up -koomikko Matti Patrosen parina. Keikkapaikaksi käy kirjasto ja vanhainkotikin.

– Kerran olin samassa paikassa ensin Kaarlen kanssa ja seuraavalla viikolla Vastarannan siilin kanssa. Meininki oli oikeasti täysin samanlainen, ensimmäisellä ihmiset olivat vain pikkuisen enemmän päissään kuin toisella, Takalo nauraa.

Melomista rakastava laulaja esiintyy kesäisin myös yhdeksänhenkisen Kajakkiorkesterin kanssa. Muun muassa tuuban, pasuunan ja laulukvartetin sisältävä yhdeksänhenkinen yhtye istuu kanooteissa ja kajakeissa.

Vuoden positiivisimmaksi oululaiseksi 2015 valittu Takalo on äärettömän mukavan miehen maineessa. Hän on syntynyt Ruotsissa, samoin kuin Aknestik-kollegansa Kai Latvalehto, joka pui ruotsinsuomalaista identiteettiä Laulu koti-ikävästä -dokumenttielokuvan (2013) päähenkilönä.

– Kyllä se varmaan jonkin verran on vaikuttanut. Olin vähän päälle kolmevuotias, kun muutimme takaisin Suomeen. On minut Martinniemessä aina hyväksytty oman kylän poikana, mutta kun Kai muutti seiskaluokalla meidän kouluumme, avautui jännä ikkuna semmoiseen elämään, jota itsekin olisin mahdollisesti voinut elää.


Kenties ruotsalaisempi asenne elämään konkretisoitui bändihommissa.

– Kun Aknestikia perustettiin, Oulussa olivat vallalla kaikenlaiset meteliyhtyeet. Me mietimme Kain kanssa vastareaktiota sille, haluttiin tehdä mahdollisimman nättiä poppia. Ei ahistanut yhtään!

Saman ajatuksen huutaa ilmoille kaksi nuorta miestä Takalon toukokuun alussa ilmestyneessä esikoisromaanissa Kuoleman nimi on Saab 96 (Nispero).

”Kaikkia muita täällä ahistaa joku, mutta meitä ei ahista mikään!”, mylvii kaksikko, vaikka pakkasyö uhkaa henkeä ja mukavien tyttöjen puhelinnumero on hukkunut.

Kirja on tarkasti rajattu, mutta riemukkaasti rönsyilevä tarina vuoden pimeimmästä päivästä ja yöstä. Ajankohdaksi voi paikantaa joulukuun 1985 ja kaupunki muistuttaa kovasti Oulua.

– Ajankuvan rakentaminen oli tärkeää, halusin kertoa kaupungista jäätikön reunalla joskus viime vuosituhannella, mutta se nuorten ihmisten tarina voisi tapahtua ihan missä tahansa. Ajattelen niin kuin Päätalo tai Gabriel Garcia Márquez, että ihmiset voivat samaistua, jos vain meiningin kertoo mahdollisimman todesti.

Takalon ansioluettelon erikoisin osa on ilmakitaransoiton MM-kisojen isyys. Hän keksi ne vuonna 1996 osaksi Oulun musiikkivideofestivaalien ohjelmaa. Parissa vuodessa tapahtuma kasvoi kansainvälisesti rakastetuksi erikoisuudeksi, johon tulee joka vuosi osallistujia eri puolilta maailmaa. Osasiko Takalo aavist...

– Osasin! Visio oli nimenomaan se, että ilmakitaraa soitetaan joka puolella maapalloa, Takalo sanoo.

Kisat ovat perinteisesti päättyneet globaaliin yhteissoittoon maailmanrauhan nimissä. Sekin idea viedään ensi kesänä uudelle tasolle.

– Järjestämme Ilmakitara ja maailmanrauha -symposiumin, jossa etsitään konkreettisia keinoja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen, Leijonan luola -tyyppisesti.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt