Musiikki

Pullukka setämies, jolla oli viisi lasta eri vaimojen kanssa – rock’n rollin suurmies elätti itsensä musiikilla: Traaginen loppu koitti vain 55-vuotiaana

Julkaistu:

rock'n'roll
Yksi kitaran A-sointu – ja maailma ei ollut enää entisensä.
1954 Rock’n’rollin isästä, äidistä ja syntymäpäivästä saa helposti riidan aikaiseksi. Kaikki eivät rakasta lastakaan. Vahvin isätyrkky on kuitenkin Bill Haley, syntymäpäivä ajoittuu toukokuun alkuun vuonna 1954. Äidistä ei ole kuin valistuneita arvauksia.

Toukokuussa 1954, useahkon lähteen mukaan 10. päivä, levy-yhtiö Decca tuuttasi ulos Bill Haley & Cometsin singlen Thirteen Women (And Only One Man in Town). Sen b-puolelle oli tallennettu näppärä kaksiminuuttinen ralli Rock Around the Clock.

Vaikka a-puolen viesti varmasti miellytti ainakin puolta kohderyhmästä, niin b-puoli upposi kaikkiin. Syntyi ensimmäinen ”nuorisokapinallisten” sukupolvi, joka identifioi itsensä musiikin avulla.

Bill Haley ei ensimmäisenä antanut vaikutelmaa valtion vihollisesta tai edes nuorison turmelijasta vuoden 1954 mittapuullakaan. Päinvastoin. Haley oli kolmikymppinen pullukka setämies, joka pukeutui ruudulliseen pikkutakkiin ja rusettiin, sanoi tädeille päivää eikä puhunut tuhmia. Seksistä sen verran, että Haleylla oli jo tuolloin viisi lasta, kaikki vihittyjen vaimojen kanssa.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Muusikkona Bill Haley oli ammattimies. Hän oli elättänyt itsensä laulamisella ja kitaransoitolla 15-vuotiaasta lähtien, tyylilaji oli kantri, erikoisosaamisena jodlaus.

Haley kiersi 1950-luvun alussa Yhdysvaltoja yhdessä The Saddlemen -yhtyeensä kanssa ja pystyi lähinnä elättämään sekä itsensä, perheensä että bändinsä musiikillaan. Himmeässä menetyksen hehkussa Haley pääsi paistattelemaan vuonna 1951, kun hän levytti oman versionsa Jackie Brenstonin rhytm’n’blues-klassikosta Rocket 88. Samassa rytäkässä bändin nimi vaihtui Bill Haley & Haley’s Cometsiksi, epäilemättä Halleyn komeetasta inspiroituneen sanaleikittelyn tuloksena.

Haley ja komeetat jatkoivat r’n’b-klassikoiden vesittämistä levyille, keikkaa pukkasi mutta ei sen enempää.

Kunnes koitti kevät 1954.

Haley ja Essex-levy-yhtiö olivat kasvaneet erilleen alkuvuodesta 1954. Decca kuitenkin korjasi Haleyn talteen ja varasi huhtikuussa 1954 sessioaikaa Pythian Temple -studiosta New Yorkista. Levyteltiin niitä näitä vähän siinä sun tässä kokoonpanossa. Tuottaja Milt Gabler pani lopulta singlen kasaan, b-puoli Rock Around the Clock koottiin kahden eri äänityksen nauhoista.

Single saatiin kauppoihin, se teki kauppansa nykykielellä arvioiden semi-ok. Parempaa oli kuitenkin luvassa.

Kirjailija Evan Hunter oli kirjannut nuoruudenkokemuksensa 1954 ilmestyneeseen teokseen Blackboard Jungle. Ohjaaja Richard Brooks ymmärsi kirjan elokuvapotentiaalin, laati käsikirjoituksen, hankki rahoituksen ja valitsi näyttelijät. Vain musiikki puuttui. Koska elokuva kertoi laitakaupungin rupulukion kapinallisista, Mantovanin jouset eivät iskeneet. Tarvittiin jotain raakaa ja rebelliä, rockia. Löytyi Bill Haley ja Rock Around the Clock.

Blackboard Jungle (suomeksi Älä käännä heille selkääsi) tuli ensi-iltaan maaliskuussa 1955. Leffasta tuli puheenaihe ja asiallinen kaupallinen menestys, mutta Haleysta hetkeksi tähti.

Singlen a-puoleksi kääntynyt Rock Around The Clock singahti komeettamaisesti takaisin listoille ja saavutti arvokkaimman, Billboard-lehden listan kärkisijan heinäkuussa 1955 – ensimmäisenä rock’n’roll-levytyksenä. Levy piti ykkössijaa hallussaan mukavat kahdeksan viikkoa.

Showbisneksen aikuisena ammattilaisena Haley osasi saman tien takoa, kun vinyyli oli kuumaa. Hän pääsi televisioon valtakunnan verkkoon, puski keikkaa aina Eurooppa myöten, levytti lisää ja vaurastui.

Hyvä Haleylle, että hän ehti saada satokautensa hillot talteen. Nuoret lavaleijonat, Haleyta kymmenen vuotta nuorempi Elvis Presley etunenässä, olivat ratsastamassa kaupunkiin, ja siihen kyytiin ei Bill-sedällä ollut enää asiaa.

Maantietä kuitenkin riitti. Haley palasi tähteytensä jälkeen yli 20 vuodeksi uransa alkuvuosien kiertolaiselämään. Keikkajulisteissa luki Rock Around the Clock ja ”One, two, three o’clock, four o’clock rock” kajahtikin ilta toisensa jälkeen.

Koville se kuitenkin lopulta otti. Rock’n’ rollin isä katsoi vierestä, kun hänen äpäräpoikansa keräsivät maineen, mammonan ja naiset. Isä tuijotti bussin ikkunasta maantien vartta matkatessaan uusille keikkapaikoille soittamaan vanhoja hittejä.

Lohtu löytyi sieltä, mistä turhan usein muusikoilla löytyy. Haleysta tuli alkoholisti. Hän myönsi ongelmansa jopa ääneen BBC:n haastattelussa 1974, mutta siihen jäi. Pullo ei jäänyt, vaan Haley joi itsensä lopullisesti tärviölle, niin että hän pystyi viimeisen kerran kipuamaan lavalle 55-vuotiaana kesällä 1980 Etelä-Afrikassa.

Loppu tuli helmikuussa 1981, kovilla ollut keho ei enää kestänyt. Kuolinsyyksi kirjattiin sydänkohtaus.

Suomikin pääsi mukaan rock’n’rollin ensimmäiseen aaltoon syksyllä 1956. Blackboard Jungle eli Älä käännä heille selkääsi sai Suomen-ensi-iltansa 28.9.1956 elokuvateatteri Edisonissa Helsingissä.

Aina niin herkkävainuinen yhteiskunnallisten ilmiöiden haistelija Helsingin Sanomat oli lähettänyt paikalle toimittaja-kuvaaja-partion, joka raportoi odotetuista järjestyshäiriöistä 29.9. lehdessä.

Otsikko kuului ”Helsingin lättähatut yrittivät riehaantua”.

Lehden analyysin mukaan ”paljon ei totisesti tarvita, ennen kuin massaan tarttuu moinen psykoosi. Kun nahkapuseroinen kavaljeeri, jonka housunpunttien ja kengän välistä näkyy parikymmentä senttiä kirjavaa sukaa, tömistää, taputtaa käsiään ja viheltää, on tytön hänen vierellään suosiossa pysyäkseen viisainta heilauttaa hevosenhäntäänsä… Samantekevää, onko teddypoikien ja böönien esiintymishalun aiheuttanut valkokankaalla riehuva Bill Haley and His Comets, katsomoon ilmestyvä etsivä tai prototyyppikuvaajan salamavalo.”

Suureen huoleen ei kunnon kansalaisilla kuitenkaan ollut syytä, HS rauhoitteli.

”Rock And Roll Helsingissä oli toisin sanoen pienten hulinoitsijasakkien surkeasti lopahtanut yritys näytellä suurkaupungin kovaksikeitettyä, uhmamielistä nuorisoa. Sopinee tässä yhteydessä muistaa, että Helsinki ei ole suurkaupunki ja että täkäläinen lättähattu on yhtä vähän kovaksikeitetty kuin kolmen minuutin muna”, Helsingin Sanomat raportoi.

Virkavallan välittävä otekaan ei lehteä miellyttänyt. ”Poliisi voisi sivumennen sanoen hajoittaa hulinasakit hieman nopeamminkin… Jos ei sade taivaalta riitä rauhoittamaan heidän tunteitaan, voi toki paloautosta antaa tulla lisää vettä”, lehti opasti.

Itse Bill Haley saatiin Suomeen Hesperian yökerhoon keikalle lokakuun lopussa 1979. Ilta-Sanomien Juho Juntunen otsikoi juttunsa ”50-luvun tähti ei ole 70-luvun tähti: Bill Haley tuli, soitti ja lähti”

Juntusen mukaan ”kaikki tutut laulut töräytettiin läpi samoilla sovituksilla, joita Haley käytti jo 50-luvulla”.

”On toki ihastuttavaa nähdä vetreässä kunnossa säilynyt kaveri, joka teki kovia juttua 25 vuotta sitten. Vielä ihastuttavampaa olisi ollut nähdä hänet 25 vuotta sitten”, Juntunen tiivisti tapahtuman annin.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt