Jimi Hendrix Experience esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla 22.5.1967. Konserttia on monesti kutsuttu kaikkien aikojen legendaarisimmaksi keikaksi. Ilta-Sanomat kysyi viideltä paikalla olleelta, minkälaisia muistikuvia puolen vuosisadan takainen konsertti heissä herättää.
”Olimme nähneet jotain uskomatonta”
Lasse Norres, 64 vuotta
Musiikki- ja viihdealan vaikuttaja
”Keväällä 1967 Hendrix oli vielä sellainen mysteeri kaikille. Hey Joe -kappaletta oli pyöritetty radiossa jonkin verran ja hänen kasvonsa oli saattanut nähdä jossain ulkomaisessa lehdessä. Mutta ei oikeastaan kukaan osannut odottaa mitä tuleman piti.
Muistan itsekin sanoneeni kaverilleni, ettei mua oikeastaan kauheasti kiinnostaisi lähteä katsomaan keikkaa. Onneksi kaveri sai kuitenkin houkuteltua. Hänen ansiostaan saimme vielä eturivin liput.
Jumalauta, mehän oltiin ihan haavi auki alusta lähtien. Pelkästään niitä Marshall-vahvistimia oli kaappitolkulla siellä bändin takana. Ja Hendrix teki tietysti kaikki temppunsa: paukutti itseään niitä kaappeja vasten ja loihti samalla ihmeellisiä efektejä skitallaan.
Hendrix Helsingin Kulttuuritalolla keväällä 1967.
Kultsalla vallitsi tuolloin lähes sotilaallinen kuri. Jos nousi paikaltaan jammailemaan, niin oli suuri vaara, että sut poistettiin saman tien paikalta. Arvaa vain oliko välillä vaikeaa?
Jossain vaiheessa Hendrix tuli vielä siihen ihan meidän eteemme, meni polvilleen, ruiskutti zippobensaa kitaransa päälle. Sitten hän sytytti tulitikun. Kolmannella muistaakseni sai sen palamaan.
Lopuksi hän vielä hajotti kitaran ja heitteli niitä kappaleita pitkin poikin. Rummutkin pistettiin päreiksi. Ei kukaan ollut Suomessa nähnyt mitään vastaavaa. Soittimet maksoivatkin tuohon aikaan tosi paljon.
Kyllä meistä tuntui heti konsertin jälkeen, että olimme nähneet jotain uskomatonta. Muistan että koko yleisö mateli ulos Kultsalta sellaisen mykistyneen hiljaisuuden vallitessa. Kukaan ei oikein tajunnut, että mitä tässä oikein oli tapahtunut.”
Lasse Norres vaikuttui Hendrixin keikasta.
”Jumalauta se oli mieletöntä”
Remu Aaltonen, 69 vuotta
Hurriganes-legenda
”Olimme keväällä 1967 Kirkan ja Creatures-yhtyeen kanssa jossain keikalla, kun konserttijärjestäjä tuli sanomaan, että kuule Remu, tiedätkö että sun isobroidisi on tulossa Suomeen keikalle? Kysyin, että ai kuka? Sellainen pörröpäinen, ihan sun näköisesi mies. Joku Henry.
Tajusin, että sen on pakko olla Hendrix. Olin kuullut radiosta Hey Joen. Silloin jo mietin, että on tuo kauhea äijä soittamaan. Edelleen hän on kitaristeista mulle ihan ykkönen.
Kulttuuritalon keikalta olin itse asiassa vähän myöhässä, mutta bändi ei ollut onneksi ehtinyt aloittaa. Ihmettelin, että miksi rummut oli asetettu esiripun eteen lavan keskelle. Ihmisiäkin oli paikalla todella vähän. Mietin, että mitä tämä tarkoittaa?
Hendrix sytytti kitaransa tuleen keikkansa aikana ja esitti harrastavansa seksiä vahvistimiensa kanssa.
Sitten verhot rävähtivät auki ja se pörröpäinen jätkä alkoi mättää. Siinähän tippui alaleuka kaikilta saman tien. Jumalauta, en ole tähän päiväänkään mennessä semmoista nähnyt. Se bändin dynamiikka oli niin tajutonta.
Sitten Hendrix alkoi hässimään niitä kitarakamojaankin. Ajattelin, että kohtahan se survoo munansa sinne vahvistimeen. Roudarit joutui pitämään kaapeista molemmilta puolilta kiinni. Ihan kuin olisi joku tiikeri riehunut lavalla. Oli liekkiä ja vaikka mitä. Jumalauta se oli mieletöntä.
Istuin itse siinä aika edessä. Mulla oli siihen aikaan aika makea lookki: sellainen saksalainen armeijan takki päällä ja päässä kaksi kertaa suurempi töyhtö kuin kellään koko bändistä. Sellainen ihan älytön tötterö. Vuorotellen ne jätkät katteli mua lavalta, että mikä kaveri tämä oikein on.”
Remu Aaltonen ei ole tähän päivään mennessä kokenut vastaavaa.
”Elämäni suurin musiikillinen shokki”
Hasse Walli, 69 vuotta
Kitaristi, mm. Blues Section, Piirpauke
”Tuolloin keväällä 1967 luimme bändin jätkien kanssa englantilaisesta Melody Makeristä hurjia juttuja tällaisesta Jimi Hendrix nimisestä kaverista. Esimerkiksi Eric Clapton oli kehunut hänet maasta taivaaseen. Hey Joen kuultuamme olimmekin ihan monttu auki.
Kulttuuritalolle lähdimme koko orkesterin voimin. Sali ei ollut kuin ehkä puolillaan, vaikka jälkeenpäinhän melkein puoli Suomea on sanonut olleensa paikalla. Muistan, että kuuluttaja Antti Einiö vielä ennen konsertin alkua ohjeisti katsojia tulemaan eteen istumaan, että saadaan tiivis tunnelma. Istuimme muistaakseni viidennellä rivillä rumpali Ronnie Österbergin kanssa.
Sitten valot sammuivat ja verhot aukesivat. Kyllä se oli elämäni suurin musiikillinen shokki. Emme osanneet arvata, että Hendrix olisi niin hemmetin taitava soittaja. Hänhän soitti kitaraa ihan miten päin vain, vielä hirveän vaivattoman näköisesti. Tuntui kuin kitara olisi ollut osa hänen ruumistaan.
Se hänen ulosantinsa oli muutoinkin hypnoottinen. Hän vei yleisön tavallaan johonkin toiseen paikkaan: sai taiottua kitarastaan ihan ihmeellisiä ääniä, sellaisia hurjia lentokoneen soundeja poliisiauton sireeniääniä. Se oli ihan rajaton se ääniskaala. Hän pystyi ilmaisemaan valtavia tunneskaaloja ihan laidasta toiseen.”
Hasse Walli hämmentyi keikasta, jollaista ei Suomessa oltu koskaan nähty.
”Spektaakkelimainen”
Jukka Tolonen, 65 vuotta
Kitaristi, mm. Tasavallan presidentti
”Seurasin 1960-luvun lopulla aika tiiviisti kaikenlaisia hittilistoja. Sieltä bongasin Hendrixin Hey Joen, joka kolahti heti. Olin silloin jo todella kiinnostunut kitaransoitosta, joten pelkästään siitä syystä halusin päästä katsomaan häntä Kulttuuritalolle.
Istumapaikkani oli siinä Hendrixin kitarakaappien kohdalla. Muistan, että Hendrixin kitarassa oli todella jykevä soundi, mutta se oli myös hirvittävän lujalla. Itseäni hieman harmitti, etten kuullut Mitch Mitchellin rumpufillejä kunnolla.
Vaikka tiesin bändin olevan kova, niin oli se keikka vähän järkytyskin. Se oli niin spektaakkelimainen. Muistan Hendrixin ikään kuin rakastelleen Stratocaster-kitaraansa ja hyppineen sen päällä. Taisi hän sytyttää sen lopulta myös tuleen.
Hendrix on ollut aina yksi suurimmista vaikuttajistani ja hänen Kulttuuritalon keikkansa on ehdottomasti yksi parhaista näkemistäni konserteista. Mutta onko se kaikkein paras? Sitä en uskalla sanoa. Silloin muutaman vuoden sisällä näin samassa paikassa myös Creamin, Fleetwood Macin ja Led Zeppelinin keikat. Ne kaikki olivat vaikuttavia, mutta keskenään hyvin erilaisia.”
Jukka Tolonen vaikuttui Hendrixin soittotaidoista legendaarisessa konsertissa.
”Sympaattinen ja kohtelias herrasmies”
Marjut Valakivi, 72 vuotta
Toimittaja
”Kirjoitin vuonna 1967 Me kuluttajat -nimiseen lehteen. Jimi Hendrixin tapasin Hotelli Vaakunan yläkerrassa järjestetyssä lehdistötilaisuudessa, johon minut oli lähetetty tekemään haastattelua. Siellä ei ollut lisäkseni kuin kourallinen toimittajia. Ei se keikka silloin mikään kovin iso juttu ollut.
Hendrixin kanssa vaihdettiin lähinnä kohteliaisuuksia. Hän oli asiallinen, sympaattinen ja kohtelias herrasmies, kuten myös muut bändin jäsenet. Mitään rocktähden elkeitä en heissä huomannut.
Hendrix on yksi maailman kaikkien aikojen tunnetuimmista kitaristeista.
Itse puhuin hänen kanssaan Bob Dylanin kappaleesta Ballad of a Thin Man. En oikein ymmärtänyt mistä sanoituksessa puhuttiin ja pyysin Hendrixiä selittämään, mitä tämä ja tämä kohta tarkoittaa. Sitten hän selitti. Kirjoitti lopuksi vielä nimmarinkin vihkoon ja perään ”stay sweet” (suom. pysy ihanana).
Muistikuvani illan keikasta ovat ajansaatossa valitettavasti haurastuneet. Sen muistan, että konsertti oli jotain ennen kokematonta. Ne äänet, joita hän loihti laitteistaan ja ne elkeet, joita hän teki lavalla. Sellaista en ole oikeastaan milloinkaan sen jälkeen nähnyt.”
