Röntgenhoitajan reaktio paljasti totuuden harmittomalta tuntuneesta kaatumisesta – vauhtimimmi Ulla Kuljun, 32, jalka amputoidaan polven yläpuolelta

Julkaistu:

Moottoripyöräily
Vuonna 2002 pyörätuoliin joutunut Ulla Kulju menettää toisen jalkansa. Hän on käsitellyt vaikeaa tilannetta ympärillään olevien ihmisten ja mustan huumorin avulla.
Ulla Kulju on rakastanut vauhtia koko elämänsä. Rakkaussuhde on antanut paljon, mutta ottanut enemmän kuin useimmat olisivat valmiita kestämään.

Kuljun, 32, elämä muuttui 15-vuotiaana vakavassa lumilautailuonnettomuudessa. Kuljun rintarangan kaksi alinta nikamaa murtuivat ja hänen alaraajansa halvaantuivat.

Kulju ei antanut päätymisen pyörätuoliin hidastaa elämäänsä. Alle vuosi onnettomuuden jälkeen hän voitti vammaisten alppihiihdon Suomen mestaruuden. Vuosia myöhemmin Kulju pääsi ratamoottoripyöräilyn makuun.

Keväällä 2017 hänestä tuli ensimmäinen alaraajahalvaantunut nainen, joka ajoi legendaarisessa Le Mansissa vammaisten ratamoottoripyöräilyn MM-kisoissa. 600-kuutioisten sarjan ainoa naiskuski sijoittui 32 osallistujan joukossa kuudenneksi ja vei samalla nimiinsä naisten MM-tittelin.

Moottoripyöräilyuran piti lähteä kiitoon, mutta syyskuun alussa 2018 vauhtilajit koituivat taas Kuljun kohtaloksi. Tällä kertaa tilanteessa, joka ei tuntunut aluksi kovin kummoiselta.

Kulju valmistautui Alastaron radalla Loimaalla kauden viimeiseen MM-osakilpailuun. Hän ajoi parasta kierrostaan, kun moottoripyörän jalkatappi osui asvalttiin. Kulju nosti pyörää pystyyn ja päätti oikaista kaarteessa nurmikon kautta saadakseen tasoitettua vauhtiaan.

Jos kaikki olisi mennyt kuten yleensä, Kulju olisi palannut radalle seuraavassa mutkassa. Turva-alueen nurmikko oli kuitenkin tavallista pehmeämpää, ja Kuljun eturengas tökkäsi maahan.

– Siitä lähdettiin nokan kautta voltilla ympäri. Tulin kasvoilleni ja vähän polvilleni alas, Kulju kertoo Ilta-Sanomille.

Kulju menetti hetkeksi tajuntansa. Herättyään hän nauroi ensin hillittömästi. Varikolla ja vielä matkalla sairaalaan hän vakuutteli kaikille, ettei tällissä käynyt pahasti.


Kivut voimistuivat automatkalla Hyvinkään sairaalan päivystykseen. Kulju vietiin pian saapumisensa jälkeen röntgeniin. Tilanteen vakavuus alkoi valjeta, kun röntgenhoitaja vilkaisi Kuljun vasemmasta reidestä otettua kuvaa.

Spontaani reaktio kertoi paljon.

– Hoitaja totesi vierustoverilleen ja minulle: ”En ole lääkäri, mutta se näytti pahalta. Se on palasina”. Ymmärsin, että jalka on murskana, kun röntgenhoitajakin sanoi siitä niin suoraan.

Kuljun reisiluu oli murskaantunut, lapaluu murtunut, ja hän oli saanut vakavan aivotärähdyksen. Jalka leikattiin, mutta kun kipsi poistettiin kuukausien jälkeen reisiluu oli edelleen säpäleinä.

Kulju tarkkaili tilannetta yhdeksän kuukautta eri lääkäreiden ja asiantuntijoiden kanssa, mutta toivoa paranemisesta ei näkynyt.

Vaihtoehdoiksi jäivät lopulta odottelu ja tilanteen tarkkailu, riskialtis ja vaikea korjausleikkaus tai jalan amputointi murtumakohdasta polven yläpuolelta.

– Lääkärit eivät halunneet tietenkään ehdottaa amputaatiota ensimmäisenä, mutta sanoin heille, että asian voi nostaa pöydälle, Kulju kertoo.

– Vaikka asiasta oli puhuttu, olo oli hämmentynyt, kun lääkäri lopulta suositteli amputaatiota. Lekuri kehotti miettimään asiaa pari viikkoa ja sanoi, että onhan tämä kamalaa. Olin niin hämmentynyt, että vastasin vaan ”mahtavaa, kiitos”.


Kulju pohti aviomiehensä kanssa viikon, mitä tehdä.

– Teimme listan eri vaihtoehtojen hyvistä ja huonoista puolista. Korjausleikkaus olisi tiennyt pitkää toipumisaikaa, eikä ollut mitään varmuutta, auttaisiko se millään lailla. Oli henkisesti raskasta, kun jalka oli kipsissä. En pärjännyt yksin, eikä paikoillaan oleminen ole muutenkaan minun juttuni.

Kuukausien epätietoisuus oli tuntunut sietämättömältä. Kulju halusi palavasti takaisin aktiiviseen elämään. Se vaikutti oleellisesti viime viikolla tehtyyn päätökseen.

– Mieheni osti samppanjapullon, istahdimme pöydän ääreen ja juttelimme. Sen jälkeen skoolasimme. Tuntui helpottavalta, kun epätietoisuus oli ohi. Nyt vaan odotellaan, että saadaan leikkauspäivä, Kulju kertoo.

Kulju tietää, että tulevat viikot ja kuukaudet ovat rankkoja. Reisiamputaatio on iso ja vaikea toimenpide, josta toipuminen vaatii intensiivistä kuntoutusta.

– Vaatii paljon työtä, jotta pystyn taas hallitsemaan kroppaani. Istumatasapaino ja paikkoihin siirtymistä täytyy opetella uudelleen. Fyysisesti tapahtuu paljon, mutta onhan tämä enemmän henkistä luopumista. Olen kuitenkin jo pyörätuolissa, eikä jalka ole toiminut viimeiseen 17 vuoteen, Kulju sanoo.

Elämä on näyttänyt myös ironisen puolensa. Kuljua kuntoutetaan amputaation jälkeen kuntoutuskeskus Validiassa – samassa laitoksessa kuin hänet teininä pyörätuoliin vieneen lumilautailuonnettomuuden jälkeen.

– Tuntuu hassulta, että tarinani alkaa samasta paikasta kuin 17 vuotta sitten. Olen ollut kuntoutuslaitoksen tsemppikummina jo pari vuotta, joten se on tuttu paikka. Se on minulle turvasatama, josta on hyvä ponnistaa. Tiedän, että saan sieltä parhaan mahdollisen avun.

Harvinaista epäonnea

Kulju tunnetaan elämäniloisena ja ratkaisukeskeisenä persoonana. Huumori on auttanut käsittelemään takaiskuja ennenkin.

– Valitettavasti minulla on todella musta huumori, ja kamalatkin asiat tuntuvat välillä huvittavilta. Uskallan nauraa itselleni ja nähdä asioiden huvittavan puolen. En ole koskaan osannut ajatella, että joku asia olisi kauhean traaginen, motoristi ja perheenäiti sanoo.

– En sano, etteikö välillä olisi ollut tiukkoja aikoja ja vellominen olisi päässyt valloilleen. Mennyttä ei voi kuitenkaan muuttaa. Ainoa asia, johon voi vaikuttaa, on tulevaisuus.

Läheisten kannustus ja tuki ovat olleet isossa osassa.

– Parhaimmat tuttavat uskalsivat panna koko homman huumoriksi. Kun kerroin kavereilleni, että näin käy, he uhkasivat tulla sairaalaan pukeutuneina teeman mukaisesti merirosvoiksi.


Kulju osaa nähdä humoristisia piirteitä myös amputaatioon johtaneessa onnettomuudessaan, joka oli harvinaisen epäonninen.

– Olen oikaissut monta kertaa nurmikon kautta, jos mutka menee vähän pitkäksi. Se on lajissa peruskäytäntö. Näin tilanteesta jälkikäteen videon, eikä se kaatuminen näyttänyt miltään. Se ei ollut edes hienon näköinen, vaan onneton tussahdus.

– Olen vetänyt samalla radalla 160 kilometrin tuntivauhdista metsikköön, eikä silloin tullut kuin mustelmia. En olisi ikinä uskonut, että näin tuollaisessa kaatumisessa voi käydä näin pahasti.

Kulju on jo suunnannut katseensa tulevaisuuteen. Tavoitteena on palata mahdollisimman pian moottoripyörän selkään ja radalle.

– Minun oli tosi rankkaa myöntää itselleni, ettei tänä vuonna ajeta kilpaa. Kovimmalle otti, etten pääse tänä vuonna Le Mansiin.

Kulju on jo perehtynyt siihen, miten voi jatkaa lajin parissa amputaation jälkeen.

– Kaikki ovat sanoneet, että totta kai luovut nyt ajamisesta, kun menetit lajille jalankin. En aio missään nimessä tehdä niin. Olen nähnyt tyyppejä, jotka ajavat ilman toista jalkaa ja kättä. En näe siinä mitään ongelmaa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt