Tampere
Leijonien MM-turnaus päättyi mahalaskuun.
Viime vuosien takuuvarma menestyskone oli toisissa peräkkäisissä kotikisoissaan liian rutinoitunut ja mukavoitunut eikä saanut itsestään parasta irti missään vaiheessa turnausta.
Kun voittaminen samalla sapluunalla, samoilla valmentajilla ja samalla pelaajarungolla muodostuu vuosi vuodelta vaikeammaksi, puolivälieräputoamisesta on löydettävissä inhimillisiä piirteitä.
Eikä yksi vaisusti sujunut turnaus himmennä sitä tosiasiaa, että Leijonien nykyinen johtoryhmä Jukka Jalosen ja Jere Lehtisen johdolla on tehnyt monen vuoden ajan briljantin laadukasta työtä.
Se on kuitenkin paradoksaalista, että Leijonien viime vuosien satumainen menestys on samaan aikaan taustalla johtanut isossa kuvassa suomalaisen jääkiekon kriisitilaan.
Näin asia ei tietenkään olisi, jos Jääkiekkoliitto olisi osaavissa käsissä.
Mutta kun ei ole.
Suomalainen jääkiekko on vuodesta 2016 lähtien kärsinyt suuresta johtajuusvajeesta puheenjohtaja Harri Nummelan alaisuudessa.
Nummela esikuntineen on saanut pöyhkeästi paistatella Leijonien huippumenestyksen siivellä ja kerskailla, kuinka upeasti suomalaisella jääkiekolla menee.
Mutta kylmä totuus on, ettei mene, koska Jääkiekkoliitto on Leijonien menestyshuumassa jäänyt lepäämään laakereilleen ja unohtanut, että Suomi-kiekko on muutakin kuin Leijonat.
Samalla Nummela on antanut Jääkiekkoliiton seilata kriisistä toiseen ja päästänyt suomalaisen jääkiekon maineen tahrautumaan osoittamatta minkäänlaista arvojohtajuutta.
Leijonien menestys on tähän saakka ollut Jääkiekkoliitolle kuin laastari märkivän avohaavan päällä. Kun Kanada torstaina repäisi laastarin irti, järkyttävä todellisuus paljastuu nyt kaikille.
Leijonien MM-kisat päättyivät torstaina.
Harri Nummela ja muut Jääkiekkoliiton johtajat eivät voi enää piiloutua Leijonien menestyksen taakse. Luvassa on ongelmia.
Kerrataan lyhyesti, millaisissa skandaaleissa Suomi-kiekko on viime aikoina kärvistellyt.
On ollut Naisleijonien sekoilut ja tulosten romahtaminen, juniorimaajoukkueiden alakulo, toimitusjohtaja Sami Kauhasen palkkaaminen KHL-Jokereista ja moraaliton toiminta tuoreessa juniorikiekon rasismikohussa.
Esimerkiksi.
Näissä kaikissa kohuissa pankkipomo Nummelalta olisi kaivattu suoraselkäistä ja jämäkkää johtamista, mutta sen sijaan hän ei ole puuttunut skandaaleihin kunnolla ja on antanut asioiden levitä käsiin.
Hän on kierrellyt ja kaarrellut vaikeiden kysymysten edessä ja puhunut sanomatta oikeasti mitään.
Tarkkaan harkittu virkakieli toimii varmasti kivasti pankkipiireissä muttei tunnepitoisessa jääkiekkomaailmassa, jossa sääntöjen, kokousten, pykälien ja Leijonien menestyksen taakse piiloutuminen näyttäytyvät heikkona johtajuutena.
Edellä mainitut skandaalit eivät tietenkään vaikuttaneet Leijonien otteisiin tässä MM-turnauksessa, mutta johtajuusvajeella oli osansa siinäkin. Kun Jääkiekkoliitto ei ole kolmeen vuoteen saanut edes palkattua Rauli Uraman tilalle päätoimista huippu-urheilujohtajaa, on Jukka Jalosen rooli Suomi-kiekossa paisunut aivan liian suureksi.
Varsinkin paperilla Jalosen vastuukenttä on valtava. Leijonien luotsaamisen lisäksi hän vastaa alle 16–20-vuotiaiden poikamaajoukkueiden valmennuksen johtamisesta.
Lisäksi hänen tehtäviinsä kuuluvat maajoukkuetoiminnan analysointi yhdessä Vierumäen kehityskeskuksen kanssa, seurayhteistyö sekä kotimaisen jääkiekon painopisteiden rakentaminen.
Urheilujohtajajärjestelyn piti olla väliaikainen, mutta se on jostain syystä jatkunut jo kolmen vuoden ajan.
Tänä keväänä Jalonen vaikutti läpi turnauksen harvinaisen ponnettomalta edellisiin vuosiin verrattuna. Ei olisi suurikaan ihme, jos Suomi-kiekon kultasormikin alkaisi jo hieman puuskuttaa jättikuormansa alla.
Varsinaisen huippu-urheilujohtajan puuttuminen on toki vaikuttanut paljon kriittisemmin nais- ja juniorikiekkoiluun kuin Leijoniin. Nais- ja juniorikiekko ovat ajautuneet retuperälle, koska kukaan Jääkiekkoliitosta ei ole linjannut niihin liittyvistä asioista, vaikka tarve etenkin naiskiekossa on ollut huutava.
Lajiväki on jo kaiken lisäksi huolissaan siitäkin, että Jääkiekkoliitto on päästänyt suomalaisen pelaajapolun homehtumaan. Muutos huippuvuosiin on jo näkynyt: suomalaisia superlahjakkuuksia on viime vuosina poimittu entistä harvemmin taalaliigan varaustilaisuuden kärkisijoilla.
Jukka Jalonen ei tänä keväänä vaikuttanut yhtä intohimoiselta kuin mihin viime vuosina on totuttu.
Jääkiekkoliitosta on tullut ylimielinen ja koppava Leijonien menestyksen sivutuotteena. Se kävi ilmi jälleen tämän kevään turnauksessa.
Viime vuoden murskakritiikistä huolimatta fanikatsomoa ei tullut ja lippujen hinnat olivat yhä kovat. Liiton viskaalit kiistivät jälleen väitteet huonosta tunnelmasta sekä liian kalliista lippujen hinnoista ja keskittyivät kestitsemään vieraitaan ja kumppaneitaan.
Ja mikäpä on edustaessa, kun kotikisoihin liittyvässä kritiikissäkin liiton pomot ovat voineet piiloutua Leijonien menestyksen taakse – ja lisäksi kassaan ovat kilahtaneet kaikesta huolimatta miljoonien voitot.
Tällä kertaa mestaruushuuma ei peitäkään alleen kotikisojen ongelmia, joten turnauksesta jäi oikeasti tympeä maku.
Koko suomalaisen jääkiekon maine on ollut liian pitkään Jukka Jalosen ja Leijonien johtoryhmän varassa.
Edes Jalosen Leijonat ei voi voittaa ikuisesti, joten oli vain ajan kysymys, koska Jääkiekkoliiton matopurkki avautuu ja on perusteellisen ruumiinavauksen aika.
Nyt puheenjohtaja Nummela on tulisilla hiilillä.
