Kommentti: Jukka Jalosen rohkea päätös kulisseissa loi pohjan MM-ihmeelle – NHL-pelaajien perään ei jaksettu itkeä

Julkaistu:

MM-kiekko
Leijonien MM-joukkueen pääsankareita olivat pelaajat, mutta tämä oli silti nimenomaan Jukka Jalosen joukkue, kirjoittaa Marko Lempinen.
Olihan temppu, huh, huh!

Mahdottomasta tuli mahdollista. Uskomatonta!

Leijonien tuore maailmanmestaruus on kiistatta yksi Suomen kiekkohistoriaan kovimmista saavutuksista. Se opettaa sekä suomalaista jääkiekkoväkeä että kansaa ja mediaa enemmän kuin muut aiemmat huippusaavutukset.

Se opettaa ennen kaikkea aidon uskon merkityksestä jääkiekossa. Leijonat voitti tahdolla, ei taidolla.

On ihan turha jumaloida jotain tiettyjä pelitapoja – vaikka oikeastaan vain siitä suomalaisessa kiekkoilussa on viime vuosikymmenet puhuttu kyllästymiseen asti. Pelitavoista puhumisessa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta kaiken muun oleellisen unohtaminen on ollut typerää.

Lätkä on pelinä siitä poikkeuksellinen, että siinä kovat fyysiset kontaktit ovat sallittuja. Kaiken keskiössä on, miten yksittäiset pelaajat sietävät erilaisia pelkotilojaan. Tästä päästään juuri siihen, että tahto painaa ottelujen ratkaisuista puhuttaessa enemmän kuin nimet pelipaitojen selkämyksissä. Se tasoittaa voimasuhteita eniten.

NHL:n suurin ja taitavinkaan tähti ei menesty, ellei hän hallitse pelkojaan.

NHL-pisteet eivät auta MM-jäällä

NHL:ssä pelaavat maailman parhaat pelaajat, mutta kukaan ei saa siellä saalistettuja tehopisteitä mukaan MM-jäälle.

Nimenomaan isossa kaukalossa pelattavat MM-kisat tarjoavat optimaalisen yllätyssauman. MM-kisat ovat Euroopassa pelaaville ammattilaisille arvotuksellisesti tärkeämpi tapahtuma kuin myyttisille änärimiehille, eikä tämän voimaa kannata vähätellä.

Kun eurooppalaisilla on näissä turnauksissa selvästi enemmän voitettavaa kuin kallispalkkaisilla taalajäämiehillä, siitä seuraa heille automaattisesti henkinen etulyöntiasema. Tämä taas auttaa pelin oleellisimmalla alueella, kaksinkamppailuissa. Juuri siksi altavastaajat ovat yksittäisissä otteluissa usein vahvoilla.

Slovakiassa Leijonat uskoi ainutlaatuisella tavalla itseensä. Syntyi hurmos, jonka ansiosta myös joukkueen pelitapa toimi loistavasti. Pelitapa ei koskaan voita jääkiekossa, pelaajat voittavat. Leijonien ihmejoukkueen suurimpia sankareita olivat pelaajat, ei päävalmentaja Jukka Jalonen.

Silti on alleviivattava, että Jalosen panos aidon uskon syntymiseen oli merkittävä. Ratkaiseva.

Yksi hetki muutti paljon

Kriisistä seuraa usein mahdollisuus. Ja kohusta se tämäkin sankaritarina sai alkunsa.

Kisoja edeltäneet turpakäräjät suomalaisten NHL-pelaajien poisjäänneistä palvelivat kokonaisuutta. Jalonen olisi luonnollisesti halunnut useimmat saatavilla olleet NHL-miehet mukaan Slovakiaan, mutta tilanteen toivottomuuden huomattuaan hän ei vastoin odotuksia mennyt halpaan vaan toimi harvinaisen suoraselkäisesti ja viisaasti.

Jalonen ei lähtenyt itkemään kieltäytyneiden NHL-ukkojen perään, eikä hän myöskään jäänyt odottamaan uusien vapautumista.


Kaikki kulminoitui sisäpiiritietojen mukaan hetkeen, kun Jalonen ja Leijonien GM Jere Lehtinen odottivat New York Islandersin hyökkääjän Leo Komarovin päätöstä. Kun se tuntui pitkittyvän ja pitkittyvän, Jalonen oli tiuskaissut kulisseissa:

– Ei, nyt ei enää odoteta. Nyt ei ylipäätään odoteta ketään änäristä. Näillä mennään, piste!

Tällä ratkaisulla Jalonen lähetti vain kahdesta NHL-miehestä koostuneelle Leijonat-joukkueelle vankan luottamusviestin. Hän näytti luottavansa jokaiseen yksilöön. Tällä tavoin hän yhdisti joukkueen.

Kun nimetöntä joukkuetta samaan aikaan mollattiin mediassa ja puhuttiin kriisistä, kaikki paineet karisivat pois. Näin jokaiselle yksilöille syntyi täydellinen tilaisuus itsensä läpilyömiseen.

Kiitos turvallisen ilmapiriin ei ollut sattumaa, että uusia tähtiä syttyi – superlupaus Kaapo Kakosta, kulttimörkö Marko Anttilasta ja maalivahti Kevin Lankisesta alkaen.

Kaksi ylitse muiden

Haluan korostaa Lankisen ja Anttilan merkitystä.

Kuluvalla kaudella Lankinen ei ollut vakiomies edes AHL:ssä, vaan joutui pelaamaan myös tusinasarja ECHL:ssä. MM-kisojen pudotuspelivaiheessa sankarivahti kohtasi kolme todellista muuria: Ruotsin legendan Henrik Lundqvistin, Venäjän eleettömän Andrei Vasilevskin ja Kanadan Stanley Cup -voittajan Matt Murrayn, jotka olivat lähtökohtaisesti kolme tiiliseinää suomalaista lehmänaitaa vastaan.

Lopussa kuitenkin ”ammui” Lankinen, käsittämättömällä varmuudellaan.

Anttila puolestaan oli Leijonien ylisuorittamisen kasvot. Yli kaksimetrisen ja luonnottomasti vuosikausia luistelleen hongankolistajan ei ikinä uskottu yltävän maajoukkuetasolle, mutta tällä hetkellä hän on maan kansallissankari numero yksi.


Suomalaisittain Anttilan hurjaa kasvutarinaa voisi verrata Yhdysvaltojen takavuosien Apollo-ohjelmaan, joka symboloitui Neil Armstrongin onnistuneeseen kuukävelyyn: nyt Anttila otti sulavasti luistellen yhtä lailla unohtumattoman askeleen.

Ylisuorittamisten ansiosta Leijonat uskalsi pelata rohkeasti – iskeä ahnaasti vastustajan iholle ja pysyä itsepintaisesti kiekossa, mikä oli huippumaille henkisesti myrkkyä. Sitä kautta Suomi sai useat vastustajansa pelkäämään, finaalissa ajoittain jopa itsensä Kanadan.

Jo on aikoihin eletty!

Suuri merkitys lätkälle

Leijonien maailmanmestaruudella on suuri merkitys Suomen jääkiekkoilulle.

Erityisesti pahasti parjatulle SM-liigalle, joka nyt sai itselleen parhaan mahdollisen markkinointityökalun. Suomalaiset rakastavat ihmeitä, eikä kukaan tuntunut uskovan kultaan, kun joukkueessa oli ennennäkemättömän paljon liigamiehiä.

Jääkiekko on Suomen suosituin urheilulaji, mutta sillä on viime vuosina riittänyt haasteita. Lätkää pidetään tolkuttoman kalliina junioriharrastuksena, ja kenties tämän vuoksi se on menettänyt potentiaalisia tulevaisuuden tähtiä erityisesti salibandyyn. Joissakin isoissa kaupungeissa on jo salibandyseuroja, joihin kaikki halukkaat eivät mahdu. Tuore MM-kulta hillinnee trendiä.

Isät ja äidit haluavat saada lapsensa jälleen kasvavassa määrin lätkän pariin, koska lajista on tullut käsite jo myös isänmaallisesti. Väitän, että moni lätkää vihaavakin katsoi sunnuntai-illan MM-finaalin, ja ihan vaan velvollisuudentunnosta. Monelle olisi ollut noloa jäädä kiinni, ettei ollutkaan katsonut Leijonien hurjaa taistelua, tuota ennennäkemätöntä selviytymiskamppailua.

Se oli suomalaisten ikioma Miracle on ice.

Kansan parissa isänmaallisuus henkilöityy ennen kaikkea Anttilaan ja Jaloseen, joista jälkimmäinen voitti kultaa Slovakiassa jo 2011. Tuolloin Jalonen oli turnauksessa alkuun pahasti hukassa, kunnes hän omien apuvalmentajiensa Petri Matikaisen ja Pasi Nurmisen avulla tajusi oikeanlaisen johtamisen merkityksen. Ihmisjohtamisen.

Kun Jalonen ymmärsi olevansa ennen kaikkea pelaajien eikä pelitavan palvelija, joukkue syttyi uuteen lentoon NHL-sentteri Mikko Koivun johdolla. Jalonen pelasti käännekohdassa olleen uransa.

Tuolloin Jalonen julisti, että tämä oli Mikko Koivun joukkue. Nyt on sanottava, että tämä puolestaan oli Jukka Jalosen joukkue.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt