Kommentti: Pitääkö olla huolissaan – Leijonista kieltäytymisten taustalla velloo vaiettu, mutta iso ongelma

Julkaistu:

Kommentti
Sanonta ei savua ilman tulta pätee nytkin, kun listataan MM-kisoista kieltäytyvien NHL-pelaajien poisjääntien todellisia syitä, kirjoittaa Vesa Rantanen.
Sanotaan mitä sanotaan, suomalaisen jääkiekkovalmennuksen perintöprinssiksi nimetyn Lauri Marjamäen syksyllä 2016 alkanut pesti Leijonien peräsimessä on kaikilla mittareilla mitattuna ollut surkea.

Aina voi myös jossitella. Yksi pomppu siellä, toinen aloitusvoitto täällä, niin tulos voisi olla erilainen – ja MM-kisoihin valmistautuvan joukkueen näkymä kirkas.

Mutta kun ei ole. Marjamäen saldo maajoukkueen päävalmentajana on yksinkertaisesti surkea, ja valitettavan usein pelaaminenkin on ollut epävarmaa, turhautunutta ja tuskaista.

Leijonien peli on ollut pahasti mollivoittoista samaan aikaan, kun NHL:ssä on pelattu maalien ja pisteiden valossa kaikkien aikojen suomalaiskausi, kuten Ilta-Sanomat vastikään kirjoitti.

Marjamäen epäonneksi uusi, NHL:ssä murhaavaa tulosta takova huippulaadukas sukupolvi ei ole juuri leijonapaidassa esiintynyt.

Syksyn 2016 World Cup oli ensimmäinen yritys, mutta supersukupolvi oli silloin vielä kovin vihreää ja maajoukkueen johtamisessa sellaisia ongelmia, että hekumallisten ensitreffien sijaan päädyttiinkin Tinderissä sviippaamaan ei-tykkäämisen suuntaan.

Marjamäen maajoukkuetaipaleen polulle pudotettiin jo silloin ensimmäiset muhkuraiset kivet, sillä kenelläkään tapahtumaan osallistuneelle ei jäänyt hyvä mieli.

Uusi uhka

Tulosten takaa Marjamäen maajoukkueen ylle on noussut vieläkin uhkaavampi pilvi.

On turha puhua kapinasta tai edes kieltäytymisaallosta, mutta parhaimmillaan hyvin voimakkaasti NHL-pelaajia puoleensa vetänyt maajoukkue on kärsinyt tässä katsannossa massiivisen imagotappion.

Kyllä, Aleksander Barkovilla on olkapäävamma ja hänen seuransa Florida Panthers haluaa säästellä kultakimpalettaan.

Kyllä, Jussi Jokinenkin on jo leiviskänsä maajoukkueelle tehnyt ja ansaitsee kaivattua laatuaikaa perheensä kanssa usean seuravaihdon sisältäneen kauden jälkeen.

Kyllä, Esa Lindellillä ja KHL:n tähtivahti Mikko Koskisellakin on hyvät perusteet kieltäytyä.

Kuten Markus Granlundilla. Ja Rasmus Ristolaisella.

Mikä syy kenelläkin on, on se perusteltu ja riittävä, koska yhdelläkään pelaajalla ei ole velvollisuutta pelata maajoukkueessa. Sodat on toivottavasti jo sodittu.

Toistaiseksi MM-leiritykseen ovat innoissaan ilmoittautuneet NHL:stä vain Julius Honka ja AHL-jyrä Ville Pokka, Marjamäen vanha luottomies.

Kaikki kunnia heille, mutta aika laarin pohjia kaivellaan, kun tarkastelee koko NHL-katrasta.

Muuten innostuksen aaltoja on ollut turha etsiä.

Carolinan superkaksikko Sebastian Aho ja Teuvo Teräväinen empivät. Jesse Puljujärvi arpoo hänkin, mitä hänen on järkevintä oman uransa kannalta tehdä. Aho ja Puljujärvi ovat vanhoja Marjamäen luottopelaajia, joten jos hekään eivät innostu lähtemään, voidaan puhua jo megaluokan ongelmasta, mutta he saattavat vielä pelastaa maajoukkueen kasvot.

Ryntäys MM-kisoihin ei vaikuta yhtään voimakkaammalta, kun NHL:stä vapautuu ensimmäisen pudotuspelikierroksen jälkeen liuta pelaajia.

GM Jere Lehtinen voi selittää jokaisen poisjäännin syyn järkevin perustein, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, ettei into MM-kisoja kohtaan ole varmaan koskaan ollut näin laimea.

Nykyisen maajoukkuejohdon on syytä miettiä tarkasti, miksi näin on, kun samaan aikaan USA saa houkuteltua mukaan jopa Patrick Kanen kaltaisen individualistisen supertähden ja Kanada Connor McDavidin.

Ruotsi kokoaa kunnioitettavaa keltaista tähtisikermää, toki vielä paljon suuremmasta pelaajamassasta.

Suomalaisista yhä useampi löytää syyn jäädä pois kuin keinon päästä mukaan. Se on huolestuttava suuntaus ja viesti.

Miksi näin?

Ilta-Sanomien sisäpiireistä saamien tietojen mukaan Marjamäellä on huutava uskottavuusongelma oikeastaan kahden NHL-sukupolven silmissä.

Kokeneiden supertähtien silmissä Marjamäen arvovalta rapistui World Cupissa 2016, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä, koska tulevaisuus on nuorissa.

Se turnaus tuli Marjamäelle ja hänen johtoryhmälleen aivan liian aikaisin ja oli Jääkiekkoliitolta ylimielistä ja ajattelematonta edes laittaa niin kokematon ryhmä valoihin, joiden kirkkautta ei Suomessa vieläkään ymmärretä.

Maajoukkueen päävalmentajista oikeastaan vain Pentti Matikaisella, Raimo Summasella, Erkka Westerlundilla ja Kari Jalosella ei ole ollut ongelmia molemminpuoliseen kunnioitukseen ja arvostukseen perustuvan ilmasillan rakentamisessa NHL:n suuntaan.

Kaikilla muilla on ollut ongelmia, mutta Marjamäellä ne vaikuttavat olevan pahempia kuin kenelläkään toisella.

Sillä hämmästyttävää kyllä, ensimmäistä kertaa maajoukkueen historiassa, jopa vähän yli parikymppiset suomalaiset NHL-pelaajat miettivät pitkään ja hartaasti jaksavatko venyä MM-jäälle.

Siihen on useita syitä, eikä arvio tietenkään koske jokaista pelaaja, jotka kaikki tekevät päätöksensä ja muodostavat mielikuvansa itsenäisesti, mutta hieman karrikoiden voidaan puhua maajoukkueen lähes kokonaan hukkaamasta sukupolvesta.

Kysymys on kahdesta asiasta. Ensimmäinen on ilmeinen arvostuksen puute.

Kun Ruotsin päävalmentaja Rikard Grönborg melkein asuu Pohjois-Amerikassa ja pitää lähes päivittäin yhteyttä – suomeksi paapoo – tärkeimpiin Tre Kronorin pelaajiin ja siten varmistaa maksimaalisen osanoton, keskittyy Marjamäki varmistamaan, että Lasse Kukkonen ja Mika Pyörälä pääsevät mukaan.

Tämä ei tietenkään ole koko totuus, mutta tällainen mielikuva NHL:ssä pelaavalla nuorella sukupolvella maajoukkueen toiminnasta on.

Marjamäki on korostanut koko ajan yhteydenpidon, osallistamisen ja auttamisen merkitystä, mutta käytännössä se näkyy niin, että Suomella on suurmaista tällä hetkellä laimein osallistumisinto MM-kisoihin.

Arvostuksen puute näkyy myös johtamisessa. Marjamäen valmentaminen nojaa vahvasti pelin taktiseen ulottuvuuteen, mutta maajoukkuetasolla pelaajat eivät yksinkertaisesti jaksa kuunnella videopalaverista toiseen ja uudestaan ja uudestaan, etteivät he juuri ymmärrä tai osaa pelata jääkiekkoa.

Se ei ole ehkä oikea tapa johtaa arvonsa tuntevia ammattilaisia.

Toinen syy on tapa, jolla maajoukkue pelaa. Patrik Laine lipsautti Ylen haastattelussa, ettei jaksaisi enää seisoskella Tapparan trapissa hetkeäkään, ja samaa henkeä on nuoren suomalaispolven ajattelussa suhteessa maajoukkueeseen.

Marjamäki on puhunut aktiivisesta pelaamisesta, rohkeasta hyökkäämisestä ja eteenpäin puolustamisesta, mutta kun olympiaturnaus oli helmikuussa Kanadaa vastaan katkolla, asettui joukkue alistuneen ja vastentahtoisen näköisenä uniseen 1–4 tai 0–5-trap-muodostelmaan.

Se oli karmea viesti puheiden ja tekojen ristiriidasta, ja se tiedetään, että nuori sukupolvi haluaa mitata paremmuuttaan muita vastaan pelaamalla eikä peruuttamalla.

Jos nuoret veljet vitsailevat keskenään, että kuka jaksaa lähteä kahdeksi viikoksi seisoskelemaan keskialueella jotakin Bulgariaa vastaan, niin maajoukkueen johdon on syytä tarkastella kriittisesti omaa toimintaansa ja viestiään.

Ei ole oikein, että maajoukkueella on näin ikävä mielikuva niin monen nuoren NHL-pelaajan silmissä.

Miten eteenpäin?

Ei myöskään voi olla niin, että miljoonia NHL:ssä tienaavat pelaajat voivat nirppanokkina sanella, miten maajoukkue pelaa tai miten heitä pitää paapoa.

Se olisikin järjenvastaista, että häntä heiluttaisi koiraa.

Nyt heiluttaa, ja se on koiran heikkoutta.

Mutta tästä ei olekaan kysymys. Kysymys on siitä, että osaavatko Marjamäki ja Lehtinen myydä pelaajille tarpeeksi uskottavan ohjelman. Osaavatko he innostaa pelaajia siihen, että maajoukkueessa voi saada sekä menestystä että uutta virtaa omalle uralleen?

Voiko maajoukkue tarjota pelaajille inspiroivan, kehittävän ja menestyvän kolmeviikkoisen kerran keväässä? Sellaisen, jossa pelataan kunnon leijonalätkää rohkean karvaamisen ja hyökkäyksen kautta.

Tuoreiden näyttöjen ja kokemusten perusteella ei todellakaan.

Onko maajoukkueella edes tarjota mitään sellaista, joka voisi auttaa nuorta pelaajaa vai ovatko he tulleet jo siihen tulokseen, että oma NHL-seura tai omat henkilökohtaiset valmentajat riittävät? Jos ovat, on Leijonien johto epäonnistunut työnsä keskeisessä osassa pahasti.

Onko tässä käynyt niin, että nuori pelaajasukupolvi on jo niin laadukas, ettei Marjamäellä ja muilla suomalaisilla nuorilla liiton opistoupseereilla ole heille enää mitään annettavaa?

Johtajuus- ja uskottavuusongelma ainakin on ilmeinen.

Mutta.

Jos Marjamäki saa edes osan Suomen parhaista pelaajista MM-turnaukseen ja jos hänen pelitapansa myös käytännössä on vihdoin, kaikkien puheiden jälkeen, muokkautumassa kansainväliseen suuntaan, Leijonilla on mainio mahdollisuus vaikka voittaa kultaa.

Jolloin kaikki tässä kolumnissa esitetyt uhkakuvat pyyhkiytyvät pois ja kirjoittaja näyttää idiootilta.

Mutta yhden kirjoittajan näyttäminen idiootilta on pieni hinta sen rinnalla, että maajoukkue tajuaisi vihdoin ryhtyä vaalimaan sen arvokkainta pääomaa.

Se ei ole meidän peli tai trap. Se on pelaajat.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt