Vuonna 2009 tein hienon löydön kierrätyskeskuksesta: hyväkuntoisen sohvapöydän 1950-luvulta. Koivua, sirot jalat, pöytälevy hienon epäsymmetrinen, pyöristetyt kulmat. Muotoilu miellytti silmää, ja 15 euron hinta oli kohtuullinen.
Pöytä palveli vuosia, keräsi pintaansa elämän jälkiä ja levitti ympärilleen hyvää mieltä.
Myöhemmin elämässä piti tehdä kompromisseja. Pienen koivupöydän tilalle tuli ensin wanha arkku, koska tarvittiin säilytystilaa, ja sittemmin 1970-lukulainen iso rohjo, koska tarvittiin lisää pöytätilaa. Koivupöytä joutui kellariin, ja sen päälle alkoi kertyä romua.
Kävin äsken kellarissa muistelemassa menneitä, ja löysin sieltä kauniin pöytäni huonossa kunnossa. Pinta on saanut lisää läikkiä, ehkä kosteuden takia. Raukka on selvästi elämänsä ehtoopuolella.
On aika hankkiutua pöydästä eroon, ja kysymykseni kuuluu tietysti: paljonko pyydän?
Osta hyvä gobeliini
Vanhat romut kiinnostavat ihmisiä. Sen huomaa kirpputoreilla ja Facebookissa, jossa myydään parhaillaankin räjähtänyttä rottinkituolia 80 eurolla ja saksanhirviaiheista gobeliinia 130 eurolla. Gobeliini näyttää pehmeältä ja nostalgiselta. Se on varmaankin alun perin ostettu Anttilan postimyynnistä 1970-luvulla, suunnilleen sadalla markalla. 1990-luvulla sen hinta kirpputorilla olisi ollut lähempänä viittä markkaa, mutta vuonna 2021 se näyttää ihanan retrolta, ja kai siitä voi koettaa saada 130 euroa.
Joskus arvonnousuun ei tarvita edes ajan kulumista, pelkkä omistajanvaihdos riittää. Moni FB-kirppiksiä harrastava tietää, että jos siellä myy edullisesti käytetyt lapsen toppahaalarit, ne saattavat viikon päästä olla uudestaan myynnissä kalliimmalla, tällä kertaa ”lähes käyttämättöminä”. Ja kyllä niin saa tehdä! Höpsöhän se on, joka myy liian halvalla.
Minäkin taidan hinnoitella koivupöytäni satasen kalusteeksi. Aina voi yrittää! “Upea design sohvapöytä, kotimainen, #koivu #vintage #50-luku, myynnissä myös muualla.”
Pelasta maailma
Kierrättäminen on megatrendi, ja jos kierrättämällä voi vielä vaurastua, mikäs sen fiksumpaa. Koivuisia sohvapöytiä minulla ei ole useampia, mutta esimerkiksi viime vuosien aikana jännästi pieniksi jääneitä vaatteita. Voisikohan niillä tienata?
Noora Hautakangas pyörittää Helsingissä Relove- kierrätyskauppoja, ja hän on nähnyt second hand in nousun. Noora avasi ensimmäisen kauppansa viisi vuotta sitten, ja sen jälkeen asiakaskunta on kasvanut kiihtyvällä vauhdilla.
Reloven ydinkohderyhmää ovat 30–40-vuotiaat, mutta viimeisen vuoden aikana kauppaan on alkanut tulla entistä enemmän alle parikymppisiä ja toisaalta myös iäkkäämpiä asiakkaita.
– Ihan selvästi alkaa näkyä se, että ihmiset haluavat kuluttaa vastuullisemmin. Ennustetaan, että second handia myydään vuonna 2030 jo enemmän kuin pikamuotia, Noora sanoo.
”90-luvun vaatteet ovat haluttuja, samoin vielä vanhempi vintage.”
Hän on huomannut viiden vuoden aikana myös toisen muutoksen: moni myyjä haluaa samalla tienata.
– Ennen useimmilla oli päämääränä vain päästä vanhoista vaatteistaan eroon. Nyt myyjät tietävät, mistä voi pyytää hyvän hinnan.
No, mistä voi pyytää korkean hinnan?
90-luvun vaatteet ovat haluttuja, samoin vielä vanhempi vintage. Tietyt merkit menevät kaupaksi: Marimekko, Samuji, Arela Ivana tai Hálo ovat hyviä, ja ulkomaisista esimerkiksi Malene Birger ja Acne. Hittejä ovat myös ihan tavalliset, edulliset ketjumerkit kuten Kappahl tai H&M.
– Pikamuoti myy meillä hyvin. Ihmiset eivät enää osta uutena kaikkea, mitä haluavat. Jos he näkevät täällä vaikka hienon &Other Storiesin mekon, he voivat hyvin maksaa siitä melkein uuden hinnan.
Nooran mukaan ostajat ovat koko ajan tarkempia myös laadusta ja siitä, missä vaate on valmistettu.
Reloven sivulla on myös kerrottu, että esimerkiksi Guessiä ja Espritiä ei kannata tuoda myyntiin. Miksei?
– En tiedä! Joku niissä on, etteivät ne meidän asiakkaisiimme uppoa. Ne ovat varmastikin uutena haluttuja, mutta käytettyinä eivät. Ehkä niiden aika ei vain ole vielä?
Noora kertoo, että jos haluan myydä hyvin, rekissäni ei saa olla seassa yhtäkään nukkaista neuletta, ja sen pitää kertoa yhdellä silmäyksellä tyylistäni. Yksittäisten vaatteiden lisäksi Relovessa myydään tavallaan aina rekin omistajan koko tyyliä, ja kullakin rekillä on oma tarinansa kerrottavana.
Kun katselen omaa vaatekaappiani, huomaan, että sieltä koottu myyntirekki tarinoisi lähinnä omistajansa tyylitajun haparoinnista ja hidastuneesta aineenvaihdunnasta. Ehkä jään odottelemaan, että vaatteeni muuttuvat vintageksi.
Raija Uosikkisen astiat ovat haluttuja. Kuvassa Pomona-sarjan purnukoita.
Osta hyvä haljennut maljakko!
”Uniikki senkki on kirppislöytö, ja veistoksen Hanna poimi roskalavalta.” (Lähde: joku sisustuslehti)
Sisustuslehdissä kaikki ovat löytäneet ihanat kalusteensa halvalla kirppikseltä. He ovat varmaankin tehneet löytönsä ennen kuin kosteusvaurioisista sohvapöydistäkin alettiin pyytää satasia.
Vai vieläkö kirpputorilla voi tehdä löytöjä?
– Ei, jos löytö tarkoittaa, että saa halvalla jotain arvokasta. Sellaista harvoin enää tapahtuu, sanoo Jarkko Suominen.
Turussa asuva Jarkko on keräillyt harrastuksekseen jo yli parikymmentä vuotta, erityisesti keramiikkaa: netistä, osto- ja myyntiliikkeistä sekä kirppareilta. Jarkko saattaa käydä päivittäin neljällä, viidellä kirpputorilla. Niissäkin hinnat ovat nousseet, koska jokainen myyjä osaa tarkistaa internetistä, onko hänen romunsa oikeasti aarre.
– Ja googlettamalla selviää että ”jaaha, tämä Nanny Stillin maljakko on myyty Bukowskin huutokaupassa kolmella tonnilla – kyllä tästä haljenneenakin pitää 300 euroa saada”.
Jarkon mielestä kirpputorilöydön ei toisaalta tarvitse olla pelkästään halpa. Hänelle löytö on kaunis esine, jota tulee harvoin vastaan.
– On kiva löytää kuranttia tavaraa ja maksaa siitä käypä hinta. Enimmäkseenhän kirpputorilla huomaa, miten paljon moskaa maailmaan tuotetaan. Sammakon muotoisia sisustustyynyjä. Kamalia koriste-esineitä. Jossain möykyssä vähän karvoja ja hileitä, ja se on olevinaan peikko.
Jarkko aloitti aikanaan keräilyn vinyylisingleillä. Ne ovat käyneet harvinaisiksi: jos jossain sellainen näkyy, Jarkko arvaa jo kaukaa, että se on Mauno Kuusiston Kertokaa se hänelle. Vähitellen mukaan alkoi tarttua keramiikkaa, erityisesti Kupittaan savea mutta muutakin, mikä silmää miellytti.
Kupittaan savea sai pitkään halvalla. Sitä liikkui Turun seudulla paljon, koska tehdas toimi siellä vuoteen 1969 asti. Pitkään Kupittaan savi oli epämuodikasta. Nyt arvo on nousussa, ja erityisesti 1950- ja 60-luvun mustavalkoinen Kupittaa katoaa kirpputorien ja vintagekauppojen hyllyiltä hetkessä.
– Viivakoristeet ja selkeät linjat ovat nyt kysyttyjä. Suunnittelijoista esimerkiksi Okki Laine ja Linnea Lehtonen menevät aina kaupaksi.
Jarkolle on vieras ajatus, että hän koettaisi tienata kokoelmillaan. Hän ei koskaan myy, korkeintaan vaihtaa – vaikka yksin kahviastiastoja on kertynyt kaappeihin useampi sata.
– En koskaan osta yksittäisiä kuppeja, haluan aina vähintään kuusi. Ja ihan terve ihminen olen!
Mutta jos joku muu nyt haluaisi myydä keittiön kaappejaan tyhjiksi, millä tienaisi?
Ei ainakaan sillä, mistä kaikki haluavat eroon: 90-luvun käyttöastioista. Nyt on haluttua 1960- ja 70-luku, ja siitä voi pyytää enemmän. Ihan kohta myös 1980-luku alkaa näyttää raikkaalta.
Ja jollakin on tietysti aina kaapissaan jättipotti:
– Raija Uosikkisen Koralli-kahvikuppi esiteltiin japanilaisessa sisustuslehdessä, ja sen jälkeen niistä on pyydetty satasen kappale.
Miten olisi Myrna?
Eipä näy Koralli-kuppeja kirpputorikierroksella: ehkä ne on kaikki myyty kalliilla Japaniin. Muutenkaan ei vaikuta siltä, että tekisin upeita löytöjä, elleivät Arabian Kalevala-vuosilautaset ole kovissa hinnoissa? Nekin ovat Uosikkisen suunnittelemia, ja niitä kyllä löytyisi.
– Eivät ne ole oikein muotia nyt. Eihän se mikään kaunis sarja ollut koskaan, mutta 70-luvun sisustukseen se sopi paremmin. Vuonna 1976 niitä lautasia muuten tehtiin pienempi erä, niillä on enemmän arvoa!
Astiapuolella näyttää siltä, että kultareunaisista, kukallisista Myrna-kahvikupeista halutaan edelleen eroon, vaikka niiden on pitänyt jo varmaan kymmenen vuotta olla ihan kohta huipputrendikkäitä.
– Myrna on aika huonossa hinnassa, samoin joku Pirtti ja Ruska.
Ruska-astiastoa saattaa löytää vielä edullisesti.
Jarkko kuvaa kirpputorien keskimääräistä astiatarjontaa ilmaisulla ”puoliksi pureskeltu tupperware”. Mutta on täällä kaikenlaista. Heljä Liukko-Sundströmin suunnittelemia lasten ruokalautasia. Tsaikka-laseja. Helena Tynellin Onnenlehti-maljakko, 75 euroa.
Ja jossain vaiheessa jokaisessa kodissa on ilmeisesti ollut Humppilan ruskehtava Revontuli-malja. Jarkko tietää osto- ja myyntiliikkeen omistajan, joka pitää aina yhtä Revontulta kassan vieressä esillä. Aika usein asiakas huudahtaa, että ”Meillä oli kotona tuo!”, ja silloin omistaja avaa kaapin, jossa niitä on sata lisää.
– Mutta jos Revontulen sattuu omistamaan vihreänä tai sinisenä, se on jo eri juttu, Jarkko sanoo.
Hän teki hiljattain löydön: ruotsalaisia Geflen ruokalautasia euron kappale. Ruotsalaista vintage-posliinia myydään varsinkin Länsi-Suomen kirpputoreilla jonkin verran; sitä tehtiin aikanaan myös Suomen markkinoille. Sillä on Ruotsissa isot markkinat ja se on korkealaatuista, vaikka Suomessa uskotaankin Arabiaan.
– Se on YYA-aikaista propagandaa, että suomalainen laatu olisi ylivoimaista.
Nopeat kaupat
Jarkko on pannut kirpputoreilla merkille saman minkä Noorakin: nuoret ostavat yhä enemmän käytettyä tavaraa arkeensa. Tiedostava kansanosa hankkii mieluummin kirppikseltä vintageaterimet kuin uudet ikealaiset, ja ehkä sama porukka ostaa vaatteensakin käytettyinä. Se on maapallon kannalta varmasti hyvä uutinen.
Kotimaista koivumuotoilua himoitsevien kannalta taas on hyvä uutinen, että minä sain kuvattua sohvapöytäni. Ehkä se on jollekin löytö! Panen hinnaksi neljäkymmentä euroa, koska en halua olla naurettavan ahne.
Se ei selvästikään ole liikaa: vartin päästä pöytä on myyty.
Ehkä uusi omistaja hioo ja lakkaa pinnan uudestaan, ja parin viikon tai kymmenen vuoden päästä jossain vintageryhmässä on myynnissä ”upeassa kunnossa olevan vintagepöytä, koivua, harvinainen malli, valmistaja Lahden Puutyö, hinta 150 euroa, myynnissä myös muualla.”
Juttu on julkaistu aiemmin Me Naisten sivuilla helmikuussa 2021.
