Viime aikoina on tehnyt mieli kääriytyä makuupussiin ja nousta sieltä vasta keväällä. Päivien lyheneminen on erityisen hankalaa nyt, kun arjesta on kuorittu lähes kaikki hauska, ja koko planeetan tulevaisuus on sumea. Silti on vähän vaikea sanoa ääneen, että nyt ei ole ihan hyvä fiilis.
Jostakin mätien ja ummehtuneiden ajatusten laarista tussahtaa nimittäin aina toisinaan ilmoille ajatus siitä, että tunteet olisivat turhaa höttöä, ja järkiperäinen, viileä elämänasenne jotenkin parempaa ja kypsempää. Tämän kliseisen ajatuskulun mukaan isosti tunteva ja (ikävät) tunteensa näyttävä ihminen onkin sitten vähän naiivi hölmö. Mitäs nyt siinä vetistelet, ryhdistäydy ja pillitä vasta kotisohvalla!
Mutta tunteet meitä ohjaavat, ja niistä me kaikki koostumme, muutenhan olisimme kiviä. Tunteet kertovat asioiden merkityksistä. Nykyään myös jo tiedämme, millaista jälkeä tukahdutetut, sanoittamatta jääneet tunteet saavat pahimmillaan ihmismielessä aikaan. Tunteiden piilottamisella on myrkytetty Suomessa kokonaisia sukupolvia.
Filosofi Sara Heinämaa totesi hiljattain Helsingin Sanomissa, että meillä tunteita ymmärretään huonosti, ja juuri kriisiaikana se voi olla erityisen haitallista. Häntä huolestuttaa, jos tunteiden ajatellaan kuuluvan vain yksityiseen elämään, sillä ilman niitä eivät pyöri politiikka ja talouskaan.
Onneksi tunteista puhumista voi harjoitella. Siinä saattaa huomata, että kuuntelija ymmärtää, ehkä jopa kokee samoin. Mitään ei romahdakaan, päinvastoin. Taakka kevenee. Makuupussi lämmittää, mutta se ei juttele takaisin.
