Pärjää hyvin kiireen keskellä.
Niin luki Anni Lötjösen CV:ssä vielä viime keväänä, kun hän neljän vuoden tauon jälkeen haki töitä sosiaalialalta.
Anni sai paikan korvaushoitoklinikalta, ja hän todella uskoi pärjäävänsä klinikan vauhdikkaassa ympäristössä. Aika pian Anni kuitenkin huomasi, että vaikka tykkäsi itse työstä, hän uupuisi, jos jatkaisi.
– Se oli ensimmäinen yritykseni palata takaisin hommiin, mutta jouduin heti syvään päähän, Anni sanoo.
Tällä kertaa Anni tiesi jo, mitä tehdä. Hän otti lauseen pois CV:stään ja haki toista paikkaa.
– Työhakemukseen ei kannata laittaa mitään, mikä ei pidä paikkaansa, vain siksi, että olisi työpaikalle mielekäs. Se osuu vain omaan nilkkaan.
Anni sanoo, ettei tiedä kovin montaa ihmistä, joka haluaisi paineista tai kiireistä elämää. Hän on kuitenkin huomannut, että silti sellaista ihannoidaan.
Anni sai uuden paikan, tällä kertaa nuorten parista – vaikka hän vielä neljä vuotta sitten vannoi, ettei ikinä enää palaisi nuorisotyöhön.
– Tuntuu kuin olisin palannut kotiin. Minulla ei ollut yhtään epäilystä siitä, oliko tämä oikea ratkaisu, vaan päinvastoin, minulle tuli heti tunne, että näin sen kuului mennä.
Annista on surullista ja hälyttävää, että sosiaalialalla voidaan niin huonosti. Hoitoalan työntekijöitä arvostetaan puheissa, mutta arvostus ei näy missään konkreettisesti.
Unelmahommissa
Anni Lötjönen tunnetaan ehkä parhaiten punkyhtye Huoran solistina. Sen lisäksi hän on sosiaalialan ammattilainen, joka on tehnyt pitkän uran erityisnuorisotyössä. Anni kuitenkin uupui työssään, ja muutaman sairausloman jälkeen hän irtisanoutui vuonna 2017. Tarkoitus oli vaihtaa kokonaan alaa.
Päätös ei ollut helppo, sillä Anni ajatteli pitkään olevansa unelmatyössään. Hän ehti tehdä erityisnuorisotyötä 15 vuoden ajan Helsingissä ja Tampereella. Työn parhaita hetkiä olivat Annista aina ne, kun nuorista näki, että heillä oli hyvä ja turvallinen olla. Erityisnuorten kohtaamispaikalla nuoret saivat olla juuri sellaisia kuin olivat, ilman velvoitteita.
Annista on surullista ja hälyttävää, että sosiaalialalla voidaan niin huonosti. Hoitoalan työntekijöitä arvostetaan puheissa, mutta arvostus ei näy missään konkreettisesti.
– On fakta, että ihmisten parissa tehtävä työ on uuvuttavaa. Avain on, että tarvitaan hyviä tekijöitä ja sopivasti tekijöitä. Se tarkoittaa, että on hyviä esihenkilöitä, jotka aidosti välittävät siitä, mitä työntekijöille kuuluu, ja että henkilökunnan määrä suhteessa asiakkaiden määrään ja työtehtäviin on oikein mitoitettu. Ja vetovoimaksi tarvitaan rahaa, koska ala itsessään ei vetoa, Anni luettelee.
Annin kohdalla uupumisen syy ei kuitenkaan varsinaisesti ollut itse sosiaaliala. Isompi ongelma oli nuorten pahoinvointi, joka tuntui vain pahenevan niiden vuosien aikana, kun Anni oli alalla.
– Minusta tuntuu, että nuorten ongelmista tuli syvällisempiä, surullisempia ja vaikeampia, sellaisia, joihin en itse pystynyt enää vaikuttamaan. Se, etten pystynyt auttamaan, teki minut ihan helvetin surulliseksi.
Annin mielestä etenkin nuorten mielenterveysongelmat lisääntyivät.
– Yksinäisyys oli mielettömän suurta. Katsoin, miten se vuosien varrella kasvoi ja kasvoi. Myös viiltely lisääntyi.
Emotionaalisesti uupunut
Vuonna 2015 Annia alkoi itseäänkin ahdistaa. Maailmantilanne näytti toivottomalta. Eurooppa käsitteli pakolaiskriisiä, ja myös Suomeen tuli ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Keskustelu maahanmuutosta oli jyrkkää.
Tämä kaikki heijastui myös nuoriin. Anni muistaa eräänkin nuoren, jonka maailmankuva oli synkkä. Poika käyttäytyi rasistisesti ja puhui lauseilla, jotka kuulostivat vanhemmilta omaksutuilta. Poika kutsui koulunsa muslimiopiskelijoita terroristeiksi ja ei-kantasuomalaisia sossupummeiksi.
– Oli hirveän groteskia kuulla nuoren pojan suusta sellaista kieltä. Olin huolestunut hänen sisällään vellovasta pelokkaasta ja synkästä maailmasta, johon en saanut otetta, vaikka yritin.
”Se, etten pystynyt enää auttamaan nuoria, teki minut helvetin surulliseksi.
Mutta ei aikuisillakaan ollut aina kaikki kunnossa. Anni tapasi myös nuoria, joita omat opettajat olivat kiusanneet: kommentoineet ulkonäköä tai seksuaalista suuntautumista. Kun eräs nuori oli kertonut opettajalleen, että häntä kiusataan suhteesta samaa sukupuolta olevaan, opettaja oli vastannut, ettei siitä kannata koulussa kertoa.
– Ikinä ei ole kiusatun velvollisuus muuttaa itseään, vaan opettajan tulee puuttua kiusaamiseen. Tuntui, että joka puolelta tuli huonoa käytöstä aikuisten puolelta, ja se pisti minut täysin pois tolaltani, Anni muistelee.
Anni huomasi, että kun maailma alkoi näyttää itsestäkin synkältä, keinot rohkaista ja kannustaa nuoria hupenivat.
– Lopulta ajattelin, että miksi edes yritän olla siellä töissä, kun en saa nuorten ongelmia ratkottua.
Osalla nuorista oli niin vakavia ongelmia, ettei Anni edes olisi voinut auttaa.
– Sen sijaan että olisin ymmärtänyt, että heitä voi auttaa ehkä joku muu taho tai henkilö, ajattelin että olen huono työntekijä, koska en saanut muutosta aikaiseksi.
Lopulta Annilla ei ollut enää voimia kohdata nuoria. Hän koki, ettei pystynyt olemaan heille tukena, kannustava, iloinen ja huolehtiva aikuinen.
– En pystynyt enää ohjaamaan heitä, koska olin emotionaalisesti loppuun palanut.
Kirjaprojekti sai Annin ymmärtämään, että hän haluaa tehdä töitä ihmisten parissa,ei yksin.
Kahdenlaista terapiaa
Anni oli pois työelämästä päivälleen neljä vuotta. Ensimmäiset kaksi vuotta hän käytti aktiivisesti toipumiseen.
– Olin täysin lamaantunut. En voinut olla ihmisten kanssa tekemisissä, en olisi pystynyt edes varastotyöhön, Anni sanoo.
Anni kävi terapiassa ja lepäsi – se tarkoitti ihan vain olemista ilman suorittamista ja aikatauluja. Koti ja lähimetsät tulivat tutuiksi. Terapiana toimi myös ”huutaminen” eli – laulaminen Huorassa.
– Musiikin tekeminen oli puhdistavaa, koska se erosi täysin sosiaalialasta. Uupumukseen voi auttaa, kun tekee jotakin ihan erilaista.
Anni oli päätynyt bändiin mukaan vähän vahingossa. Ei hänellä ollut edes aiempaa kokemusta bändissä laulamisesta, mutta hän lähti mukaan, kun kaverit pyysivät.
– Aluksi idea oli, ettei tehdä yhtään levyä tai keikkaa, vaan juodaan vain kaljaa ja naureskellaan.
Yllättäen bändi ei ehtinyt olla kauan autotallibändi, kun sille alkoi tulla jo keikkoja – ja yhtäkkiä se esiintyikin jo Provinssirockissa. Vaikka se oli hienoa, se loi myös paineita. Bändin suosio oli huipussaan, mutta Annin uupumus pahimmillaan.
”Bändillä meni hyvin, mutta minulla ei.
– Se oli jännä yhdistelmä. Bändillä meni hyvin, mutta minulla ei. Lavalle mennessä pelkäsin sitä klassista: että mokaan. Minulla ei ollut minkäänlaista aiempaa bänditaustaa eikä kokemusta laulamisesta.
Mutta keikoilla sain purkaa omaa oloani. Vaikka olin ihmisten edessä, olin omassa maailmassani ja suljin muun maailman pois käyttämällä aurinkolaseja. En pitänyt niitä näyttääkseni coolilta, vaan pidin niillä oman pääni kirjaimellisesti kasassa, Anni kertoo.
Kun Anni pääsi lavalla vauhtiin, tunne oli joka kerta huumaava. Kesti silti pitkään, että pelko väistyi.
– Kesti kuusi vuotta, että koin osaavani laulaa. Pääsin siihen pisteeseen laulamalla paljon ja saamalla hyvää palautetta. En olisi mitään ilman saamaani tukea. Vaikka edelleen jännitän keikkoja, nykyään oikein odotan, että pääsen lavalle.
Uupumuksen opit
Kun Annin uupumus alkoi väistyä, hän alkoi miettiä, mitä voisi tehdä sosiaalityön sijasta. Hän opiskeli vuoden radio- ja tv-journalismia kansanopistossa, koska ajatteli, että hän voisi esimerkiksi kirjoittaa kiinnostavista asioista kuten ihmisten kohtaloista. Mutta jo koulussa Anni huomasi, että kaipaa sittenkin kontaktia ihmisiin.
Anni alkoi kuitenkin kirjoittaa romaania uupumuksesta. Se antoi myös lisäaikaa miettiä tulevaisuutta. Romaani Loppuunpalamaton (Johnny Kniga) ilmestyi tänä syksynä. Kirjoittaminen oli samaan aikaan sekä eheyttävä että ahdistava kokemus. Sinä aikana Anni koki myös lopullisen oivalluksen.
– Huomasin, että kirjoittaminen on niin yksinäistä ja itsenäistä, että kuihdun! Ymmärsin kaipaavani sekä työkavereita että asiakkaita. Tajusin, että haluan tehdä nimenomaan nuorten ihmisten kanssa duunia, se vain on se mun juttu.
”Huomasin, että kirjoittaminen on niin yksinäistä ja itsenäistä, että kuihdun!
Uupumuksen myötä Anni on muun muassa oivaltanut, että itsestään täytyy pitää huolta joka päivä eikä vain niinä hetkinä, kun menee huonommin.
– Olen parantanut elämäntapojani ja tehnyt valintoja aina siitä lähtien, mitä syön ja kenen kanssa – koska seurallakin on väliä hyvinvoinnin kannalta. Olen lisännyt hyviä asioita elämääni ja päästänyt irti asioista, jotka eivät tunnu hyvältä.
Tällä Anni tarkoittaa esimerkiksi kuluttavia ihmissuhteita, iltavalvomista tai haitallisia mielikuvia siitä, minkälainen työntekijä pitäisi olla. Anni tarkkailee tunnetilojaan kirjoittamalla päivittäin päiväkirjaa. Hän myös kuulostelee, miltä hänestä tuntuu töihin mennessä tai illalla ennen nukkumaanmenoa: ahdistaako seuraava päivä ja jos ahdistaa, niin miksi. Anni ei usko, että uupumus pääsee enää yllättämään.
– Uupumus oli arvokas kokemus, koska nyt osaan tunnistaa tosi herkästi muutokset olotilassani. Nykyisessä työssäni minulla myös mahdollisuus vaikuttaa työaikoihini, ja töissä on sopiva määrä työntekijöitä. Tälläkin alalla on yhä hyviä paikkoja, Anni sanoo.
Oikealla alalla
Nyt Anni työskentelee nuorisoyhdistyksessä paikkaansa etsivien nuorten yksilövalmentajana. Hänen tehtävänään on auttaa vähän hukassa olevia tai muuten epävarmoja nuoria löytämään oikea suunta elämälleen. Saman parissa hän on itsekin viime vuosina paininut.
– Joskus voi käydä niin, että epäonnesta tuleekin seuraava taito. Voin hyödyntää työssäni nyt omia kokemuksiani, Anni sanoo.
Jos epäilyksen hetkiä vielä joskus tulee, Anni voi aina kaivaa esiin viestin, jota on säästänyt puhelimessaan jo vuodesta 2015. Se on poikaporukalta, joka aikoinaan kävi erityisnuorten kohtaamispaikalla aktiivisesti. Vaikka Anni oli hyvin kiintynyt poikaporukkaan, hän ajatteli, että tunne ei ollut välttämättä molemminpuolinen ja että pojat pitivät häntä lähinnä valittajamuijana, joka käski olemaan kiroilematta.
– Viestissä kuitenkin luki, että he ovat jätkien kanssa puhuneet siitä, miten minä ja työparini olemme vähän niin kuin kasvattaneet heidät. He kiittivät meitä siitä, että olemme jaksaneet ja kirjoittivat, että olemme tehneet heistä sellaisia miehiä, joita he nyt ovat. Edelleen viestin lukeminen saa sydämeni läikkymään.
Fakta
Anni Lötjönen
Vuonna 1983 syntynyt lähihoitaja, muusikko ja esikoiskirjailija. Asuu Helsingissä.
Laulaa Huora-bändissä.
Julkaisi esikoisromaaninsa Loppuunpalamaton (Johnny Kniga) tänä syksynä.
Juttusarjassa oman uransa kulkijat kertovat poikkeuksellisista valinnoistaan.
