Kun syöpää sairastanut pieni lapsi lipui pois, sairaanhoitaja Mari oli vierellä – eikä se yö unohdu koskaan - Työ & raha - Ilta-Sanomat

Kun syöpää sairastanut pieni lapsi lipui pois, sairaanhoitaja Mari oli vierellä – eikä se yö unohdu koskaan

Kolme hoitajaa kertoo kohtaamisista, jotka ovat jääneet lähtemättömästi mieleen.

Jenna Komulainen, Mari Holmberg ja Eijamari Kokkonen ovat hoitoalan ammattilaisia.

3.6. 17:00

Mari Holmberg:

”’Haluatteko olla nyt kahden, vai jäänkö vielä tähän?’

Kolmen vuoden ajan olimme yhdessä perheen kanssa taistelleet tytön syöpää vastaan. Välillä itkien, välillä nauraen, kannatellen ja tukien. Lopulta oli taivuttava, tässä on taistelu, jota emme tule voittamaan. Olin istunut isän ja hänen pienen tyttärensä vierellä sairaalan huoneessa lähes koko yön. Hoitanut hiljaa poislipuvaa lasta, ja isää, joka tuntui lipuvan tyttärensä mukana yhä kauemmaksi. Yössä ei ollut juurikaan sanoja, mutta sitäkin enemmän arvostavia katseita, rohkaisevia hymyjä, silittäviä käsiä, lempeyttä ja syvää kunnioitusta. Sinä yönä, niissä muutamassa neliössä oli koko maailma. Vääjäämättömän lähestyminen tuntui yhä selvemmin ja voimakkaammin. Ajattelin isän haluavan olla viimeiset hetket tyttärensä kanssa kahden.

’Jää vielä. Tässä on nyt kaikki.’

Minkälainen arvo annetaan työlle, jossa ihmisten välillä tapahtuu jotain mittaamattoman arvokasta?

Tuota yötä, isää ja tyttöä en unohda ikinä. Kohtaamisilla voidaan muuttaa maailmaa. Sairaanhoitajana koen olevani valtavan etuoikeutettu saadessani olla mukana perheiden elämän pimeimmissä jaksoissa. Rinnalla kulkien, kannatellen, menemällä kohti sitä, mikä itseäkin pelottaa. Minulla on vankkumaton usko siihen, että se kaikki mitä itse annan, leviää moninkertaisena eteenpäin.

Minkälainen arvo annetaan työlle, jossa ihmisten välillä tapahtuu jotain mittaamattoman arvokasta? Työlle, joka muuttaa ihmisten elämää? Työntekijöille, jotka vaalivat, suojelevat, raivokkaasti puolustavat ihmisyyttä, ihmisarvoa ja elämää?

Sen puolesta, että tulevaisuudessakin perheillä olisi hoitaja, jolle sanoa ’jää vielä’.”

Mari Holmberg.

Eijamari Kokkonen:

”Olen työskennellyt hoitoalan eri yksiköissä jo lähes 30 vuotta. Koskettavin hetki pitkällä työurallani oli eräs jouluinen kohtaaminen vanhustenyksikössä. Syötin vuodepotilaalle jouluruokaa ja kerroin, mitä milloinkin lusikkaan laitoin. Yhtäkkiä kyyneleet alkoivat valua potilaan poskille, hän otti minua kädestä ja sanoi kiitos.

Mitä siinä tapahtui?

Vaikka tämä mummo ei kyennyt enää itse syömään ja ruoka oli soseutettua, hänelle oli merkityksellistä tietää, mitä ruokaa hän kullakin lusikallisella söi. Hän nautti eri ruoista. Hänelle varmaan nousi vuosikymmenten takaiset joulut mieleen. Liikutuimme molemmat.

Ole ihminen ihmiselle.

Tästä jouluisesta hetkestä on kulunut liki kymmenen vuotta, mutta se on jäänyt mieleeni arvokkaana kohtaamisena. Kiireisen työelämän keskellä annoin oikeaa aikaa hänelle, joka oli elämänsä loppupäässä voimatta enää itse juurikaan vaikuttaa päiviensä kulkuun. Hän sai kunnioittavaa ja läsnä olevaa hoitoa sekä hyvän joulumielen.

Toivon meille jokaiselle hoitoalan työntekijälle aikaa tehdä tätä tärkeää työtä, jotta näitä muistoja jäisi muiltakin päiviltä kuin joululta. Kohtaaminen muistuttaa minua edelleen ihmisyydestä työssämme: Kunnioita potilaan muistoja ja anna hänelle mahdollisuus niihin. Ole ihminen ihmiselle.”

Eijamari Kokkonen.

Jenna Komulainen:

”Makaan sängyssä. Vieressäni on päivystyspuhelin, joka voi soida hetkenä minä hyvänsä. Puhelimen soidessa minulla on puoli tuntia aikaa olla leikkaussalissa valmiina pelastamaan ihmishenkeä.

Pysähdyn seuraavaan ajatukseen: ’Olen anestesiahoitaja, jonka osaaminen joutuu painetestiin potilaan elämän kriittisimmillä hetkillä.’

Kuulun näkymättömään ryhmään sairaanhoitajia. Me anestesiahoitajat olemme niitä, jotka hoitavat potilasta tämän jokaisella sydämenlyönnillä olipa leikkaussalissa yö tai päivä.

Olemme se kosketus, jota potilas ei tunne, se katse, jota kukaan ei näe.

Olemme anestesialääkärin työpari, ne kädet, jotka jäävät aina potilaan luo. Olemme anestesialääkärin seitsemäs aisti silloin, kun lääkäri ei ole leikkaussalissa. Työmme on hoitaa anestesiaa yhdessä sekä itsenäisesti, mutta aina potilaan parhaaksi. Me anestesiahoitajat valvomme itsenäisesti potilaan elintoimintoja, unta, kipua, relaksaatiota, nesteytystä, lämpötasapainoa ja hengityskonetta. Reagoimme muutoksiin, lääkitsemme ja säädämme hengityskonetta.

Rakastan työtäni. Niitäkin hetkiä, kun oma sydän jättää lyönnin välistä ja adrenaliini saa minut vain toimimaan tilanteissa, joita ei toivoisi kenellekään. Olen ylpeä voidessani sanoa itseäni anestesiahoitajaksi. Kuulun uskomattoman taitavien ihmisten joukkoon, joita kukaan ei muista nähneensä. Olemme se kosketus, jota potilas ei tunne, se katse, jota kukaan ei näe. Olemme uskomaton ammattiryhmä, joka on läsnä joka ikisen hetken, jonka potilas on leikkaussalissa.”

Jenna Komulainen.

Meeri Koutaniemen valokuvia hoitajista on esillä 4.6.–8.7.2021 Kasvokkain – Tarinoita ihmisen ja työn arvosta -näyttelyssä Rajala Galleryssa Helsingin Postitalossa.

Tekstit: Tehy ja haastateltavat

Lue myös: Marko jätti hyväpalkkaisen työn Nokia-pomona ja päätti lähteä hoitoalalle: ”Nyt päivissä on enemmän sisältöä”

Lue myös: Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Kaisa näki kirkkaan valon ja joen, kun hänen vauvansa kuoli kuukauden ikäisenä

Lue myös: Anne Brunilan äitiys alkoi lapsen vakavalla sairaudella ja hätäkasteella: ”Hetkeksi putosin mustaan aukkoon”

Artikkeliin liittyviä aiheita

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?