”Vasta nyt ymmärrän, miten tärkeää vapaus minulle on. Jos tulee täydellisen aurinkoinen talvipäivä, voin ottaa sukset kainaloon ja lähteä ladulle. Sen sijaan että istuisin toimistossa tietokoneen kelmeässä valossa, saan hiihtää tunturissa tykkylumisten puiden lomassa.
Se, että uskalsin jättää päivätyöni, oli elämäni paras päätös. Mutta ei se helppo ollut.
Olin 16 vuotta maaseudun kehittämisyhdistyksen toiminnanjohtaja. Suurimman osan ajasta rakastin sitä, mitä tein. Lopulta aloin leipääntyä byrokratiaan. Tuntui, että aikani kului taulukoiden ja raportoinnin parissa sen sijaan, että olisin saanut jotakin konkreettista aikaan.
Työstressi alkoi näkyä kaikessa. Työasiat pyörivät iltaisin mielessä, enkä meinannut saada unta. Kun piti opetella uusi käyttöjärjestelmä, pää löi tyhjää. Kovalevyni oli yksinkertaisesti täynnä.
Alkuun haave irtisanoutumisesta suoraan sanottuna pelotti. Eritoten minua mietitytti se, mitä muut ajattelisivat. Mitä sanoisin niille, jotka kysyvät, mitä teen työkseni? ’Tässä vain hengailen, en mitään hyödyllistä.’
Se tuntui jo ajatuksen tasolla ahdistavalta. Suorittaja sisälläni oli kauhuissaan.
Kesti neljä vuotta myöntää itselle, että ennen niin rakas työ ei enää ollut minua varten. Rohkeuteni kasvoi, kun molemmat poikani muuttivat omilleen vuonna 2017. Menoni olivat sen verran pienet, että kuukausipalkasta luopuminen ei enää tuntunut mahdottomalta.
Täysin toimettomaksi en kuitenkaan halunnut jäädä. Halusin ensin löytää jonkinlaisen uuden suunnan.
Marja Kares-Oksman hyppäsi tyhjän päälle aloittaessaan eräopas-opinnot.
Työhöni kuului olla mukana matkailuprojekteissa. Niiden kautta pääsin tekemään yhteistyötä matkailuyrittäjien ja eräoppaiden kanssa. Heitä seuratessani aloin ajatella, että tuota minäkin haluaisin tehdä. Saisin järjestää itse oman aikatauluni, oppia uutta ja viettää enemmän aikaa luonnossa liikkuen.
Näin jälkeenpäin ajateltuna valinta oli ilmiselvä. Rakkaus luontoon on verenperintöä isältäni. Kun olin pikkutyttö, soudimme usein saareen telttailemaan. Isän kajakilla pääsin tutustumaan luontoon vesiltä käsin. Siitä on jäänyt jatkuva kaipuu vesistöjen äärelle.
Aikuisiällä luonnosta on tullut minulle rauhoittumisen paikka. Kun kierrokset kohoavat liian koviksi, lähden ulos. Olemme asuneet lähes aina metsän läheisyydessä, joten luonto on ottanut syleilyynsä heti kotiovella.
Kun lapset olivat pieniä, kävimme paljon Ylläksellä ja Rukalla hiihtämässä. Noilla reissuilla rakastuin Lappiin ja unelma omasta paikasta pohjoisessa heräsi.
”Olen saanut maistaa vapautta, eikä sitä korvaa mikään.”
Kun googlailin eräopaskoulutusta, eteeni pongahtivat sastamalalaisen Karkun evankelisen opiston sivut. Ja kuinkas ollakaan, haku eräopaskoulutukseen oli paraikaa auki. Tiesin heti, että siinä oli paikkani, ja täytin hakemuksen siltä istumalta.
Ah, sitä jännityksen kihelmöintiä! Sitä olin kaivannut pitkään.
Kun sain tietää saaneeni paikan, olo oli ristiriitainen. Halusin kiljua riemusta, mutta pelkäsin reaktiota töissä. Miten kertoisin tämän siellä? Monet työyhteisössäni olivat minulle enemmän kuin työkavereita, he olivat ystäviäni. Olin juhlinut jopa viisikymppiseni työkavereiden kanssa.
Aloitin opinnot tammikuussa 2017 työn ohella. Se oli haasteellista aikaa. En suoriutunut kunnolla töistä enkä opiskelusta. Koetin päntätä iltamyöhällä lintujen ja kasvien nimiä, mutta mikään ei jäänyt päähän.
Edessä oli valinta: jäisinkö vanhaan vai antautuisinko kunnolla uudelle?
Mies ja pojat kannustivat kohti uutta, samoin isäni ja paras ystäväni. Päätöksen sinetöi lopulta tieto ansiosidonnaisesta aikuiskoulutustuesta. Jäin puolen vuoden opintovapaalle kesäkuussa. Juuri ennen opintovapaatani töissä juhlittiin yhdistyksen 20-vuotista taivalta. Juhlissa ajattelin, että ne olivat samalla läksiäiseni. Tiesin jo silloin, etten palaisi koskaan.
Kun pystyin keskittymään pelkästään opiskeluun, se tuntui vapauttavalta. Kymmenen päivän patikkaretki Muotka-tunturille oli ikimuistoinen. Kyseessä piti olla ruskavaellus, mutta koko reissun ajan satoi räntää. Muistan, kun kuivattelimme jonain iltana läpimärkiä kamojamme nuotion ääressä ja juttelimme niitä näitä. Olin niin onnellinen, että hykerrytti.
Hain toisen puolivuotisjakson opintovapaata, ja maaliskuussa 2018 kirjoitin pomolleni sähköpostin, jossa irtisanouduin. Lähetä-napin painaminen tuntui ainoastaan helpottavalta. Koin, ettei minua edes tarvittu enää. Kun päivitin asiasta someen, kommenttikenttä täyttyi onnitteluista. Moni kehui minua rohkeaksi ja toivoi itse pystyvänsä samaan.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet onnellisia puolestani – tai niin ainakin koin. Se tuntui pahalta.
Nyt Marja vetää muun muassa melonta- ja patikkaretkiä.
Noihin aikoihin myös henkilökohtaisessa elämässäni tapahtui raskaita asioita. Isäni sairastui vakavasti, ja kaukana asuneet vanhempani tarvitsivat jatkuvasti apuani. Lisäksi perheemme kaksi rakasta koiraa kuolivat vuoden sisällä.
Elämän rajallisuus tuli monella tapaa iholle. Se sai päätöksen tuntumaan entistä oikeammalta.
Valmistuin erä- ja luonto-oppaaksi syyskuussa 2018. Seuraavana syksynä isäni menehtyi. Äiti sai pari kuukautta myöhemmin aivoinfarktin ja halvaantui. Syvää surua helpotti tieto siitä, että olin ehtinyt viettää paljon aikaa vanhempieni kanssa. Jos olisin käynyt päivätöissä, se ei olisi ollut mitenkään mahdollista.
Olin onnellinen myös siitä, että isä ehti nähdä elämänmuutokseni. Tiesin, että hän oli ylpeä minusta.
Kun mieheni sai vielä työtarjouksen Kuusamosta, alkoi tuntua, että kaikki todellakin tapahtui syystä. Innostuimme molemmat. Näin mahdollisuuden viettää enemmän aikaa pohjoisessa. Olinhan vihdoin vapaa menemään minne vaan.
Yrittäjäurani käynnistyi vauhdilla kesällä 2019. Aloin pyörittää kotiseudullamme Nakkilassa kajakkivuokraamoa sekä vetää melonta- ja patikkaretkiä. Homma tuntui heti omalta. Parasta oli, kun sain jonkun ylittämään itsensä ja voittamaan pelkonsa.
Tein kuitenkin paljon vähemmän töitä kuin ennen, ja välillä vanha suorittaja nosti päätään. Sätin itseäni siitä, etten saanut enempää aikaan. Vei aikaa ennen kuin opin nauttimaan tekemättömyydestä, enkä osaa sitä täysin vieläkään. Tunnen itseni välillä täysin hyödyttämäksi.
Nykyisin teen eräoppaan töitä lähinnä kesäisin. Talvella vietämme paljon aikaa Rukalla ja Kuusamossa, sillä mieheni on siellä töissä ja ostimme alueelta mökin. Välillä teen pohjoisissa oikolukuhommia ja kirjoitan lehtijuttuja, mutta läppärin kansi menee kiinni heti, jos hiihtokeli on hyvä. Korvaamatonta on myös se, että ehdin nyt hoitaa paremmin äitiäni.
Jotkut vinoilevat, että elän mieheni rahoilla, mutta se ei pidä paikkaansa. En ansaitse lähellekään niin paljon kuin ennen, mutta en myöskään kuluta juuri mitään. Melontaretkistä ja kajakkivuokrauksesta tulee jonkin verran rahaa, ja saan lisätuloja tarjoamalla käännös- ja kielipalveluja sekä vuokraamalla osaa talostamme Airbnb-sivustolla. Ei ne isot tulot, vaan ne pienet menot!
En pystyisi enää päivätyöhön. Olen saanut maistaa vapautta, eikä sitä korvaa mikään.”
