Raha ei ole enää tabu – paitsi kahdessa ryhmässä, joiden rahoja puhe ei koske - Työ & raha - Ilta-Sanomat

Raha ei ole enää tabu – paitsi kahdessa ryhmässä, joiden rahoja puhe ei koske

Raha oli pitkään tabu Suomessa, mutta nyt siitä puhutaan enemmän ja avoimemmin kuin ehkä koskaan. Silti edelleen on kaksi ryhmää, joiden rahoista ei juurikaan puhuta: köyhät ja rikkaat.

11.1. 16:00

”Mikä olisi paras tapa sijoittaa lapselle, jos summa olisi minimissään 50 euroa kuussa ja sijoitusaika noin kaksikymmentä vuotta?”

Tällaista voi hyvin kysyä sosiaalisessa mediassa, ja sijoitusryhmän 80 000 jäsentä ovat valmiita jakamaan vinkkejä. Kyseessä on kuuma keskustelunaihe: monien suomalaisten omat raha-asiat ovat niin hyvällä tolalla, että he voivat keskittyä seuraavan sukupolven vaurastuttamiseen.

Suomessa on ollut tapana sanoa, että rahasta puhuminen on tabu, mutta höpö höpö. Kyllä täällä puhutaan rahasta. Vauraampien kesken jaetaan sijoitusvinkkejä, ja köyhemmille on tarjolla paljon perustason talousneuvontaa, jota jakavat lehdet, pankit ja varallisuusvalmentajat. Tällaisia vinkkejä sieltä tulee:

”Avaa verkkopankki ja ota selvää, mihin rahasi todella kuluu. Tarvitsetko todella niin monta suoratoistopalvelua?”

”Tärkeintä on aloittaa säästäminen – jo parikymppiä kuussa on hyvä alku!”

Sen lisäksi, että puhumme rahasta, me ajattelemme sitä kovasti. 82 prosenttia suomalaisista kertoo olevansa melko tai erittäin kiinnostuneita taloudesta, käy ilmi Osuuspankin, Marttaliiton ja Takuusäätiön yhdessä tekemästä tutkimuksesta. Niin, Martatkin puhuvat nykyään rahasta. Jos joku luuli, että heidän juttujaan ovat sienestys ja säilöntä, hän elää vielä 1900-lukua.

Menneisyyden tervehdys

Ennen vanhaan raha-asioista oltiinkin Suomessa hissun kissun. Ajatus siitä, että joku olisi ilakoinut tulospalkkiollaan tai kertonut saaneensa palkankorotuksen, olisi ollut hassu. Kuluttajaekonomian professori Visa Heinosen mukaan on ymmärrettävää, että Suomessa ei ole ollut tapana puhua rahasta: sitä kun on perinteisesti ollut hyvin vähän.

– Maamme oli pitkään köyhä, pohjoinen periferia. Suomi oli 60-luvulle asti maatalousmaa, jossa oli ankeat olosuhteet suuren osan vuodesta. Täällä opittiin säästämään siemenviljaa ja elämään suu säkkiä myöten, ja se on jättänyt meihin jälkensä.

Sotien jälkeen tilanne alkoi muuttua. 1950-luvulla kauppoihin tuli hedelmiä, 60-luvulla muutettiin maalta kaupunkeihin ja saatiin sisävessat. Suomalaisten elintaso nousi nopeasti, mutta köyhän talonpojan kulutuseetos säilyi. Raha pysyi yksityisasiana.

Nyt olemme vauras pohjoinen periferia. Heinonen opettaa yliopistolla nuoria kuluttajaekonomian opiskelijoita, jotka ovat hänen mukaansa fiksuja ja valppaita, taloudesta kiinnostuneita ihmisiä.

– Mutta aika hitaasti rahasta puhumisen perinne muuttuu. Maatalous-Suomen ajoista ei ole vielä monta sukupolvea.

Heinosen mielestä on tervetullut muutos, että raha-asioista puhutaan entistä enemmän. Ollaan olennaisen äärellä, kun keskustellaan vaikka siitä, kuka maksaa perheen ostokset kaupassa ja kenen tililtä. Pitkään raha­puhe oli asiantuntijoiden tekstiä makrotaloudesta ja pörssikursseista.

 Rahankäytön mallit opitaan viime kädessä kotoa.

Monet taloustieteilijät ovat hyviä puhumaan munkkilatinaa, mutta heidän ymmärryksensä taloudesta voi olla aika kevyttä. Heille talous on abstrakteja malleja, joita voi pyöritellä ja joissa ei tarvita ihmisiä – vaikka oikeasti ne kiinnostavat asiat ovat ihan muualla, arkisessa elämässä.

Heinosen mielestä Suomessa on viimeiset 20 vuotta puhuttu siitä, että talousasioita pitäisi opettaa jo koulussa. Nykyään opetetaankin, mutta rahankäytön mallit opitaan viime kädessä kotoa. Suomalaiskoululaisten suhtautumista kulutukseen on tutkinut professori Minna Autio väitöskirjassaan, joka ilmestyi vuonna 2006.

– Kävi ilmi, että kodeista tarttuu kirjavaa talousajattelua. Yhteiskunta pirstaloituu. Ja uusia ajatuksia tulee ulkomailtakin: eivät kaikkien suomalaisten juuret enää ole Suomen maaseudulla.

Kuinka kallis tuo takki oli?

Puhutaan rahasta, sanovat yhteen ääneen Martat, pankit, tutkijat, sijoittajat, somettajat ja velkaneuvojat. No puhutaan! Mutta minkä takia siitä pitää puhua?

– Avoimuus raha-asioista on hyvä asia, sanoo Elin­keinoelämän valtuuskunnan johtaja Emilia Kullas.

Kullas osallistuu nykyään työkseen talouskeskusteluun, mutta hän on myös kirjoittanut kolme naisille suunnattua sijoitusopasta yhdessä Ninni Myllyojan kanssa. Ensimmäinen niistä ilmestyi vuonna 2010 ja on nimeltään Mitä jokaisen kotiäidin (ja muidenkin naisten) pitäisi tietää sijoittamisesta. Sen tarkoitus oli hälventää mystiikkaa sijoittamisen ympäriltä.

– Halusimme, että säästämisestä ja sijoittamisesta tulisi normaalia taloudenpitoa – ja että siitä voisi puhua samalla lailla kuin vaikka kuntosalitreenistä.

Kymmenessä vuodessa mystiikka onkin hälventynyt. Tänä vuonna ilmestyi Kullaksen ja Myllyojan kolmas kirja Rahan taju, ja tilanne on se, että sijoittaminen on suosittu harrastus. Rahasta puhutaan luultavasti jo enemmän kuin kuntosalitreeneistä.

Kaikesta ei silti ole sopivaa puhua, eikä se ole erityisen suomalainen piirre. Missään länsimaassa ei ole hyvää small talkia tiedustella, paljonko toisella on säästöjä. Hintatiedusteluilla on myös rajansa: hyvältä kaverilta voi kysyä, paljonko hänen villakangastakkinsa maksoi, mutta kalliin näköisten hankintojen kanssa kuuluu olla häveliäämpi.

Sara Sieppi sai rauhassa ostaa ullakkoasunnon Etelä-Helsingistä ja hehkuttaa sen ihanaa ilta-aurinkoa somessa – eikä ensimmäisistä sadasta kommentoijasta kukaan kysynyt asunnon hintaa, vaikka kaikki varmasti miettivät. (449 000 euroa, kertoi Seiska myöhemmin, ja jos jollekin tulee jatkokysymyksiä mieleen, niin Siepin vuonna 2019 perustama yritys teki ensimmäisenä toimintavuotenaan 123 000 euroa liikevoittoa.)

Paljonko saat palkkaa?

Yksi hankala puheenaihe on palkka. Sitä ei ole helppoa pyytää lisää, ja siitä on kiusallista puhua. Mitä jos tienaan enemmän kuin pätevämmät kollegani? Miksi palkkani on pienempi kuin tuon toistaitoisen pomon?

Emilia Kullaksen mielestä avoimuus kannattaa tässäkin kohdassa.

– Tietysti palkoista pitää puhua! Ei epäkohtia muuten nouse esiin.

Niin. Jos palkat olisivat tiukasti yksityisasia, saattaisi vaikka käydä niin, että samasta työstä maksettaisiin jollekin sukupuolelle enemmän kuin toiselle. Kullas toteaa, että tasa-arvo etenee, kun ollaan avoimia palkkauksen perusteista: mistä palkka muodostuu ja mitkä tekijät vaikuttavat vaikkapa tulospalkkaukseen.

 Entäs jos palkat olisivat täysin julkista tietoa?

– On sekä työnantajan että työntekijän etu, että tietämys palkoista kasvaa. Palkoissa on toki aina hajontaa. Niillä aloilla, joilla tuottavuus on suurempaa, yhtiöillä on varaa maksaa enemmän. Toiset ihmiset osaavat hinnoitella ammattitaitonsa paremmin. Huippukirurgin kuuluukin saada parempaa palkkaa kuin paketinlajittelijan.

Ja jotkut kehtaavat pyytää rohkeammin kuin toiset. Entäs jos palkat olisivat täysin julkista tietoa? Sitten voitaisiin ainakin puhua avoimuudesta. Joissain firmoissa näin jo on, mutta Kullas epäilee, että täysi avoimuus on vaikeampaa isommassa ja vanhemmassa yrityksessä.

– Kun firmassa on historiaa ja parempina ja huonompina aikoina rekrytoituja ihmisiä, on myös palkkaeroja. Mutta sotkuisuus ja monimutkaisuus kuuluu elämään.

Veropäivä, jee!

Marraskuun alussa me suomalaiset aina ällistelemme avoimesti muiden palkkoja, kun verotiedot julkistetaan.

Tänä vuonna ällistytti ennen kaikkea se, miten hyvin uusissa ammateissa tienaa: yli 100 000 euroa ansainneiden joukossa oli monta tubettajaa ja somevaikuttajaa. Esi-isä olisi ollut ihmeissään siemenviljasäkkinsä kanssa, jos hänelle olisi kertonut, että vuonna 2019 kannattaa avata työkseen pakkauksia Youtubessa.

Toinen asia, joka pöyristytti, oli se, että tuhannet kovatuloiset halusivat salata ansionsa medialta.

Tulevatko avoimuuden rajat siis yllättävän äkkiä vastaan silloin, kun rahaa on paljon? Ehkä! Tässä saattaa kaikua muinainen talonpoikaiseetos –Suomessa ei ole ollut tapana näyttää rikkautta ulospäin.

– Syntymärikkaat suomalaiset tekevät perinteisesti ison numeron siitä, miten he ostavat maksalaatikkoa. Varallisuus ei saa näkyä, ja vierastamme esimerkiksi yksityiskouluja. Emme ole samalla tavalla luokkayhteiskunta kuin vaikka Ruotsi, sanoo Emilia Kullas.

Verotietojen suhteen Pohjoismaissa ollaan poikkeuksellisen avoimia. Monessa maassa avoimet tulot olisivat kauhistus, Kullas sanoo. Saksassa tiedetään, että maan rikkaimpia ihmisiä on Lidlin omistaja Dieter Schwarz, mutta muuta hänestä ei juuri tiedetäkään. Ei edes sitä, miltä hän nykyään näyttää. Haastattelua on turha pyytää. Hän ei halua julkisuutta.

Huipputuloiset saattavat miettiä vaikka turvallisuuttaan, kun he valitsevat vähemmän avoimen linjan. Ehkä keski- ja pienituloiset näyttävät yhteiskunnan huipulta katsottuna hiukan uhkaavalta massalta. Tai ehkä rikkaatkaan eivät halua, että julkisuudessa ruoditaan, ansaitseeko tuo ihminen tosiaan tuon kaiken rahan.

Visa Heinonen haluaisi murtaa yhden myytin, josta aina puhutaan verotietojen yhteydessä.

– Ärsyttää se, että puhutaan suomalaisten kateudesta. Meillä on kyllä vaatimaton perinne, mutta olemmeko kateellisempia kuin muut – sitä pitäisi toden teolla tutkia!

Entäs jokin muu aihe?

Aika pönäkkää tämä keskiluokkainen rahapuhe on: keskusteluketjuja ylimääräisen rahan sijoittamisesta, haaveilua taloudellisesta riippumattomuudesta ja vinkkejä sijoitusasunnon ostamiseen. Vähemmän näkee vinkkejä siitä, miten pääsee velkajärjestelyyn tai miten ulosoton aikana saa kikkailtua itselleen taloudellista puskuria.

Keskiluokassa tiedetään vähän siitä, millaista on hyvin pienituloisen ihmisen elämä, vaikka toimeentulotukea saa melkein kymmenen prosenttia suomalaisista koti­talouksista. Toimeentulotuen asiakkailla on varmasti Suomen avoimimmat raha-asiat: heillä ei saa olla minkäänlaisia säästöjä, ja joka meno on perusteltava.

 Ärsyttää se, että puhutaan suomalaisten kateudesta.

Ehkä enemmän pitäisi puhua rahasta, jota ei riitä edes vuokraan saati sijoitettavaksi, ja siitä, millaista on, kun laskuja ei enää uskalla avata. Se voisi olla silmiä avaavaa.

Toimeentulotuen avulla eläminen ei välttämättä olekaan niin mukavaa ilmaisella rahalla porskuttamista kuin jotkut luulevat. Ja jos rahan puutteesta puhuttaisiin oikein avoimesti, ehkä rahavaikeudet ja velat kehtaisi ottaa helpommin puheeksi ja pyytää apua.

Emilia Kullas toteaa, että kaikkein avoimimmin suomalainen nainen puhuu rahasta silloin, kun hänelle tulee avioero. Siinä kohdassa ei kierrellä, vaan nostetaan joka euro pöydälle.

– Avioliitto on myös taloudellinen sopimus, ja kun se puretaan, yleensä kumpikin osapuoli kärsii.

Eron jälkeen tarvitaan kaksi perhekokoista asuntoa, ja ne ovat isoissa kaupungeissa hirveän kalliita. Luultavasti Suomessa on paljon pariskuntia, jotka ovat yhdessä pelkästään rahan takia: eroon ja kahteen asuntoon ei ole varaa. Siinä saattaa olla yksi tabu, josta ei juuri puhuta.

Se on melko ikävä ajatus. Pitäisikö puhua jostain muusta? Jos kansalaisista 82 prosenttia on tutkimuksen mukaan melko tai erittäin kiinnostuneita rahasta, jää vielä 18 prosenttia, joita raha ei kiinnosta kovin paljon. Keitäköhän he ovat? Ehkä niin rikkaita, että rahaa ei tarvitse miettiä? Tai ehkä ihan keitä vaan, jotka vain puhuvat mieluummin jostain muusta.

Onhan näitä aiheita, kun alkaa miettiä. Miten olisi vaikka se sienestys ja säilöntä?

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?