Jenni vaihtoi hitsaajan haalarit fiftarimekkoihin – perusti kivijalkaputiikin verkkokaupan nousukaudella - Työ & raha - Ilta-Sanomat

Jenni vaihtoi hitsaajan haalarit fiftarimekkoihin – perusti kivijalkaputiikin verkkokaupan nousukaudella

Jenni Männikkö työskenteli 17 vuotta hitsaajana, kunnes alkoi miettiä, mitä haluaisi vielä työurallaan tehdä. Vastaus oli helppo: myydä fiftarimekkoja.

Jenni Männikkö myy fiftarimekkoja Pretty Poodle -puodissaan Seinäjoella.

1.1. 14:00

Siitä on nyt reilu neljä vuotta, kun Jenni Männikkö ensimmäisen kerran pukeutui töihin kellohelmaiseen mekkoon ja korkokenkiin.

Se tuntui oudolta, sillä hänen työasunsa oli ollut 17 vuoden ajan haalarit, turvakengät, hansikkaat ja hitsausmaski.

Jenniä myös hirvitti. Hän oli avannut Seinäjoen keskustaan Pretty Poodle -nimisen puodin, jossa myytiin fiftari-, rock- ja pin-up- henkisiä vaatteita, jollaisia Jenni itsekin vapaalla käytti.

Löytyisikö Seinäjoen kokoisesta kaupungista tarpeeksi asiakkaita? Tulisiko avajaisiin kukaan?

Ja kuka oli tämä uusi Jenni, jonka pitäisi yhtäkkiä palvella asiakkaita korkkareissa? Mitä oli tapahtunut sille Jennille, joka oli ollut yksi äijäporukan jätkistä ja kulkenut työmatkatkin prätkällä?

– Työ määrittelee meitä paljon. Olin työskennellyt koko työurani miehisellä metallialalla, ja se oli muovannut ajatustani siitä, millainen tyyppi olin, Jenni kertoo.

– Ympärillä oli yhtäkkiä aivan toisenlainen maailma, enkä osannut aluksi katsoa itseäni siinä. Jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että oma kauppa oli ollut isoin haaveeni.

Kellohelmoista pillihousuihin

1950-luvun vahva ja naisellinen tyyli kiehtoi Jenniä jo lapsena. Jenni oli alakouluiässä, kun äiti lähetti hänet linja-autolla Seinäjoelta mummolaan Lappajärvelle. Matkalle puettiin nätit vaatteet, ja hiukset sidottiin korkealle ponnarille. Jenni muistaa yhä, miten hienolta tuntui, kun penkistä noustessa mekon helma hulmahti ja poninhäntä heilahti.

–Tunsin olevani kuin tytöt Elviksen elokuvissa! Se oli ensimmäinen kosketus fiftaripuoleen itsessäni, Jenni kertoo.

Nuoruus oli vielä kuitenkin punkkariaikaa: mustaa, nahkaa, pystyyn tuperattu tukka ja sivukalju. Mekot unohtuivat, sillä pillifarkut sopivat paremmin tyyliin.

Koulu ei teini-ikäistä Jenniä kiinnostanut. Etenkin matematiikka tökki.

– Se saattoi olla kapinaa isää kohtaan, koska matematiikka oli hänestä tärkeä aine, Jenni sanoo.

Yläasteen jälkeen oma polku oli pitkään hukassa.

Äidin jalanjäljissä Jenni päätyi opiskelemaan ravitsemistyöntekijäksi, mutta asiakaspalvelu ei tuntunut omalta jutulta. Yllätyksekseen Jenni tykkäsi kaupallisten aineiden tunneista ja pärjäsi niillä. Myös markkinointi kiinnosti. Jenni kuitenkin sulki itseltään ajatuksen, että lähtisi kauppakouluun. Hänhän oli huono matematiikassa.

Sitten Jenni kuuli kaveriltaan kurssista nimeltä Naiset miehisellä alalla – ja päässä syttyi valo. Kurssille Jenni oli liian nuori, mutta hän hakeutui opiskelemaan levyseppähitsaajaksi aikuiskoulutuskeskukseen.

– En nähnyt itseäni istumassa toimistossa, halusin tehdä jotain fyysistä.

Alalla tuntui myös olevan aina töitä.

Varmaa leipää

Ensimmäisen työpaikkansa Jenni nappasikin heti valmistumisensa jälkeen. Uransa hän aloitti hitsaamalla työkoneiden ovia. Työ tuntui yksitoikkoiselta. Ovi, ovi, seuraava ovi. Jenni pyysi pomoltaan siirtoa raskasmetallipuolelle.

– Siellä käsiteltävänä saattoi olla 200–300 kiloisia palkkeja, mutta eivät miehetkään niitä itse nostaneet, vaan nosturilla.

Vaikka Jenni ei ole mikään lihaskimppu, hän ei ole joutunut todistelemaan, että kyllä nainenkin voi pärjätä miehisellä alalla.

– Olen ehkä persoonana sellainen, että äijät eivät hypi silmille. Aina joskus halliin eksyi joku virnuilija, mutta tein aika selväksi, että minulla on ammattitaitoa, ja siitä ei keskustella.

Raskasmetallipuolella Jenni viihtyi. Projektit ja piirustukset vaihtuivat. Kun Jenni oli ollut työpaikassa kymmenen vuotta, häntä muistettiin: kukkia, suklaata ja liput Apulannan keikalle. Puolisen vuotta myöhemmin yritys meni konkurssiin.

– Olimme hakemassa irtisanomisilmoituksia, kun pomoni puhelin soi. Hän ojensi puhelimen minulle: tutusta yrityksestä pyydettiin haastatteluun. En ehtinyt olla päivääkään työttömänä.

– Metalliala oli minulle aina hyvä. En joutunut kärsimään lomautuksista, aina sain leivän pöytään. Se oli raskasta ja paskaista duunia, mutta turvallinen ala.

Mutta jossain vaiheessa Jenniä alkoi vain kyllästyttää. Tässäkö tämä oli? Tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Neljänkympin kriisiäkin pukkasi.

–  Tein juuri sitä duunia, mitä halusin metallialalla tehdä. Mutta itse ala oli jo niin nähty, halusin jotain ihan muuta. Mietin, että jos nyt kerran lähden jotain uutta tekemään, niin sitten jotain ihan omaa.

Mitä jos en pärjääkään?

Jo nuorena Jenni oli haaveillut omasta kivijalkakaupasta, jossa myisi vaatteita. Työn ulkopuolella Jennin tyyli oli sekoitus fiftaria, rockia ja punkia, ja juhliin hän oli alkanut pukeutua jälleen 50-luvun kellohelmoihin.

Seinäjoelta oli kuitenkin vaikea löytää oman maun mukaisia vaatteita.

Jenniä oli alkanut myös kiinnostaa asiakaspalvelu, jota hän nuorena oli karsastanut. Siihen hän oli tykästynyt muodostelmaluistelujoukkueensa myyjäisissä.

Keväällä 2016 Jenni aloitti työn ohella opinnot Suomen Yrittäjäopistossa, ja Pretty Poodle -puodin avajaisia vietettiin jo saman vuoden marraskuussa.

Jenniä ei niinkään hirvittänyt turvallisesta työstä irtisanoutuminen – ainahan hän voisi palata metallihommiin – mutta yritykseen investointi jännitti. Mitä jos jotain jäisi myymättä tai joutuisi myymään liian halvalla?

– Olin rysäyttänyt junan liikenteeseen aika nopeasti. Mielessä kävi, että mitä jos en pärjääkään.

Mutta kaupan ovi alkoi käydä. Ihmiset olivat joulun alla liikkeellä. Jenni alkoi opetella, miten kauppaa pyöritetään. Ihmetys jäi pian taakse, kun piti miettiä, miten uutta yritystä tekisi tunnetuksi.

Yrittäjyyden alkuun osui tuulisia aikoja. Viikko ennen avajaisia Jennin isäpuoli kuoli. Sitten helmikuussa Jennin äiti menehtyi yllättäen. Ainoana lapsena Jenni hoiti äitinsä asioita yksin. Suru verotti jaksamista, mutta yritys oli saatava rullamaan, seuraava sesonki oli jo ovella.

– Sanoin miehelleni, että tämä olisi muuten elämäni onnellisinta aikaa, mutta sitten on tällainen suru.

Tylliä elämään!

Fiftarityylillä on yhä vankka fanikuntansa Suomessa, ja etenkin kesäisin tapahtumat ympäri maata keräävät harrastajia yhteen. Niissä vuosikymmen näkyy niin vanhojen jenkkiautojen kuin hiuskiehkuroiden ja näyttävien mekkojen muodossa.

Fiftareiden lisäksi Jennin asiakaskuntaan kuuluu rokkareita ja pin upin harrastajia. Viime vuosina myös lavatanssit ovat kokeneet uuden tulemisen; ne ovat trendanneet nuorten kaupunkilaistenkin joukossa jo viimeisen kymmenen vuoden ajan.

– Nyt tansseihin halutaan kellohelmat ja tylliä alle. Eräskin kahdeksankymppinen rouva empi pitkään tyllihelman kanssa, mutta päätti sitten, että hänen iässään voi pukeutua ihan niin kuin haluaa, Jenni kertoo..

Suurin osa Jennin asiakkaista on kuitenkin tavallisia naisia, jotka etsivät juhlavaatteita.

Neljässä vuodessa Jenni on ehtinyt muun muassa huomata, minkä merkin vaatteet istuvat parhaiten suomalaiseen kroppaan tai millaiset kuosit ovat Jennistä itsestään mahtavia, mutta useimmista asiakkaista ehkä liian övereitä.

– Ja olen huomannut, että suomalaiset rakastavat mustaa, Jenni sanoo.

Katelaskelmien ja kirjanpidon myötä Jenni on päässyt eroon ajatuksesta, ettei osaisi matematiikkaa.

Työn varjopuoliin kuuluu stressi. Yrittämisen paras ja pahin puoli konkretisoitui nopeasti: yrittäjä tekee työtä yksin itselleen. Jenni haluaa palvella asiakkaitaan mahdollisimman hyvin ja saattaa vastailla heidän sähköposteihin illallakin, vaikka nämä eivät sitä edes odottaisi. Jennin aikuinen tytär joskus muistuttaa äitiään, että business hour on jo mennyt.

– Olen aina ollut tunnollinen ja yrittäjänä olen vastuussa kaikesta. Joskus mietin illalla asioita, joita ei olisi järkeä miettiä. On pitänyt opetella, että nyt työjutut pois, niitä ehtii miettiä aamullakin.

Vuosi 2020 on ollut kaikista haasteista hankalin.

– Vielä pärjätään, mutta jos tapahtumat on peruttu vielä ensi keväänä, tiukille menee. Suurin osa liikkeeni vaatteista on sellaisia, että niitä varten tarvitaan jokin tapahtuma. Kukaan ei osta tällaisia mekkoja kotisohvalla makoilua varten.

Jenni on pohtinut jo mahdollisia takaportteja. Kivijalkakauppa oli nuoruuden unelma, mutta koronan myötä verkkokaupasta on tullut yhä tärkeämpi. Yksi ratkaisu olisi jatkaa verkkokauppana ja pitää liikettä auki pop up -tyyliin vain sesonkiaikoina. Jennistä on kuitenkin yhä parasta valita tuotteita myyntiin, somistaa liiketilaa – tehdä omannäköistä työtä.

Kun Jenni nyt pukeutuu töihin, hän laittaa mekon alle vielä tyllihameen.

– Minulla on alaston olo ilman tylliä. Siitä on tullut pieni turvasatamani.

Jenni Männikkö

45-vuotias yrittäjä pyörittää Pretty Poodle -kauppaa Seinäjoella.

Opiskellut ravitsemistyöntekijäksi, levyseppähitsaa-jaksi ja yrittäjän ammattitutkinnon.

Perheeseen kuuluvat aviopuoliso, kummankin aikuiset lapset ja kolme puudelia.

Harrastaa muodostelma-luistelua, jonka tosin on joutunut koronan takia laittamaan tauolle.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?