Marko jätti hyväpalkkaisen työn Nokia-pomona ja päätti lähteä hoitoalalle: ”Nyt päivissä on enemmän sisältöä” - Työ & raha - Ilta-Sanomat

Marko jätti hyväpalkkaisen työn Nokia-pomona ja päätti lähteä hoitoalalle: ”Nyt päivissä on enemmän sisältöä”

Kun työt Nokialla alkoivat uhkaavasti vähentyä, diplomi-insinööri Marko Saarinen päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Marko Saarinen työskentelee nykyään anestesiahoitajana Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa.­

20.9. 15:50

Miltä tuntuu koskettaa? Miltä hoivata? Luontevalta vai hankalalta? Kun Marko Saarinen aloitti sairaanhoitajan opinnot, häntä jännitti eniten se, miltä potilaista huolehtiminen tuntuisi.

Heti ensimmäinen perusharjoittelujakso oli vaipanvaihtoa, pesemistä ja syöttämistä. Ohjaaja antoi tarjottimen käteen ja käski Markon mennä syöttämään potilas, joka ei voinut käyttää käsiään ja viesti silmiään pyöräyttämällä. Hetken Marko joutui miettimään, miten.

– Ei siinä auttanut kuin käyttää maalaisjärkeä, Marko kertoo.

Uuden tilanteen hanskaaminen tuntui kuitenkin hyvältä. Harjoittelujakson jälkeen Markoa ei enää mietityttänyt hoivaaminen. Tämä oli ala, josta hän tykkäsi ja jossa pärjäsi.

Suoraviivainen suorittaja

Ensimmäinen alavalinta parikymmentä vuotta aikaisemmin ei ollut juuri mietityttänyt – se vain tapahtui. Lapsena Marko opetteli asioita tietosanakirjasta, kun 1980-luvulla ei ollut nettiä eikä televisiostakaan tullut paljon mitään. Koulussa matematiikka, fysiikka ja kemia sujuivat.

Marko sujahti monen nuoren miehen putkeen: lukio, armeija, Tampereen teknillinen korkeakoulu. Viitisen vuotta luentoja, opiskelijaelämää ja kesätöitä tolppien päällä sähkölinjoja asentamassa.

– Suoraviivaista suorittamista. Olen aina ollut määrätietoinen, haahuilu ei ole minun juttuni.

Vuonna 1995 Marko valmistui tuotantotalouden diplomi-insinööriksi. Hän oli tehnyt diplomityönsä Nokialle. Kasvuun lähtenyt yritys rekrytoi väkeä, talous kasvoi laman jälkeen. Hän sai saman tien vakituisen työpaikan ja muutti Ouluun.

– Pääsin sopivasti junaan mukaan ja sen jälkeen asiat tapahtuivat automaattisesti. Mahdollisuuksia riitti.

 Olen aina ollut määrätietoinen. Haahuilu ei ole minun juttuni.

Marko oli mukana kehittämässä uutta liiketoimintaa. Pomolleen hän vinkkasi, että olisi kiva lähteä ulkomaille. Jo kahden Nokia-vuoden jälkeen hän pakkasi tavaransa ja pikkulapsiperheensä ja muutti Singaporeen. Siellä vierähti kolme vuotta, heti perään Sveitsissä kaksi.

Matkapuhelinalalla pöhistiin mullistavista uutuuksista: tekstiviestit, netin sisällön matkapuhelimiin sovittava WAP-teknologia, multimediaviestit...

– Koko ajan oli fiilis, että nyt tehdään historiallisia asioita, jotka muuttavat arkielämää. Oli kiva nähdä kaupan hyllyllä kännykkä, jonka tekemisessä oli itse ollut tuotepäällikkönä mukana.

Ulkomailla elettiin työn ehdoilla. Saarinen reissasi liki joka viikko, tutustui uusiin kulttuureihin ja ihmisiin. Työ liiketoiminnan ytimessä oli mielenkiintoista ja palkitsevaa. Suomen kuviot tuntuivat tylsiltä ja takapajuisilta.

Kun lapset alkoivat 2000-luvun alussa tulla koulu­ikään, oli aika palata Ouluun. Se ei kuitenkaan harmittanut. Nokialla voisi tehdä taas uusia juttuja.

Yksi työtön insinööri lisää

Suomessa tuli lisää vastuuta ja palkkaa. Saarinen teki markkinointipäällikön töitä ja siirtyi myöhemmin tuotepäälliköksi älypuhelimien pariin.

Mutta vuoden 2005 jälkeen Nokialla alkoi olla säännöllisesti yt-neuvotteluja. Tajuttiin, että yritys ei enää ole välttämättä kaikkein paras ja suurin puhelinvalmistaja. Iphonet ilmestyivät sekoittamaan pakkaa vuonna 2007. Maailmanlaajuinen finanssikriisi iski.

– Alkoi tuskaisempi vaihe. Oli epävarmuutta siitä, miten Nokia tulevaisuudessa pärjää.

Paineet kasvoivat. Tuli projekti, joka vei Saariselta yöunet. Hän alkoi miettiä oman työpaikkansa jatkuvuutta.

– Oulussa Nokialla oli lähemmäs 5 000 työntekijää. Oli selvää, että jos väkeä vähennetään, kaupungissa on kohta satoja ellei tuhansia insinöörejä vailla työpaikkaa.

Ala oli antanut paljon: hyvän palkan, reissuja ulkomaille, mahtavia kokemuksia projekteissa. Nyt Markosta alkoi tuntua siltä, että alalla ei ollut hänelle enää mitään uutta tarjottavaa. Oli hankala mieltää, että kymmenen vuoden päästä tekisi yhä samoja juttuja.

– Mietin, että voin jäädä tähän roikkumaan seuraavaksi pariksikymmeneksi vuodeksi ja toivoa, että töitä riittää – tai voin ottaa asiat omiin käsiin ja miettiä, mitä seuraavaksi teen.

Uusi ala poissulkumenetelmällä

Marko avasi Oulun ammattikorkeakoulun nettisivut ja alkoi miettiä. Informaatiotekniikka? Aika paljon koodaamista. Olen töissä ollut koodareiden kanssa tekemisissä, eikä se ole luonteelleni sopivaa tekemistä. Liiketalous tai tekniikka? Niistä tiedän jo työn puolesta, miksi siis opiskella niitä lisää. Luonnonvara-ala? Maa- ja metsätalous eivät tunnu omalta jutulta. Luovat alat? Ei lahjoja sille puolelle. Sosiaali- ja terveysala? Se voisi olla mielenkiintoinen.

– Valitsin tulevan alan osin poissulkumenetelmällä, Saarinen naurahtaa.

– Mutta sosiaali- ja terveysala alkoi kiinnostaa. Niin laajalta alalta minullekin voisi löytyä sopiva paikka. Olen aina ollut ulospäinsuuntautunut ja tunsin, että tulen ihmisten kanssa toimeen.

Sairaanhoitajan ammatin pystyisi opiskelemaan noin kolmessa vuodessa, ja työllistymismahdollisuudet olivat hyvät.

– Kun kunnon yt-rumbat alkoivat Nokialla vuonna 2011, aloin tosissaan miettiä, mitä jatkossa teen. Pakko on hyvä motivaattori. Olin tehnyt Nokialla liki 17 vuoden uran. Jos halusin tehdä toisen uran, olisi hyvä hetki tehdä se nyt.

Marko oli 41-vuotias, kun hän tarttui tarjolla olevaan irtisanomispakettiin ja alkoi opiskella sairaanhoitajaksi.

 Olisinko katkeroitunut, jos olisin jäänyt tekniselle alalle?

Hyppy uudelle polulle ei aiheuttanut läheisissä ihmetystä. Nokian käytävillä oli ollut yleinen keskustelunaihe, mitä kukin aikoo jatkossa tehdä. Kotijoukot tukivat.

– Hankalat päätökset pitää tehdä itse ja olla niiden kanssa sinut. Osittain muiden on vain hyväksyttävä päätöksesi. Tiesin, että pystyn elättämään perheeni ja hankkimaan itselleni uuden ammatin. Se oli tärkeintä.

Irtisanomispaketti toi turvaa kahdeksi vuodeksi. Marko järkeili, että kolmannen opiskeluvuoden voi elää niukemmin.

Koulupäivät tuntuivat leppoisilta, kun oli tottunut pitkiin työpäiviin. Marko opiskeli samassa ryhmässä parikymppisten kanssa. Teoriaopinnot kiinnostivat, ja oma tausta teki vaikkapa lääkelaskuista helppoa.

Itse hoivapuolta piti opetella ja tutkiskella, miten sen kanssa pärjää.

– Ennen ensimmäistä harjoittelua mietin, mitä tuli tehtyä ja onko ala oikea. Sen jälkeen asia ei enää askarruttanut.

Nyt työt jäävät leikkaussaliin

Kirurgi teki viillon potilaaseen. Marko oli ensimmäistä kertaa avustamassa leikkauksessa ja pääsi näkemään, miltä ihmisen sisällä näyttää. Leikkaussalin maailma alkoi kiehtoa. Hän päätti syventyä opinnoissaan sille puolelle. Valmistuttuaan vuonna 2015 Marko työskenteli vuoden Oulun yliopistollisen sairaalan vuodeosastolla, kunnes siirtyi anestesiahoitajaksi keskusleikkaamoon.

Työ on yhtä aikaa itsenäistä potilaan elintoimintojen valvontaa ja tiimityötä anestesialääkärin ja leikkaussalihenkilökunnan kanssa. Karrikoiden tehtävänä on pitää ihminen hengissä leikkauksen aikana. Tekninen anestesiatyöasema, joka pitää yllä potilaan elämää, on luonteva elementti insinöörille.

Työ on myös ihmisten kohtaamista.

– Pitää luoda lyhyessä ajassa turvallinen tunne potilaalle, joka tietää, että hänet nukutetaan ja edessä on tärkeä leikkaus.

Entisessä työssään Marko pitkälti istui läppärin äärellä tai palavereissa ja vastasi sähköposteihin.

– Nyt päivät menevät nopeammin ja niissä on enemmän sisältöä. Nokialla saatettiin tehdä pitkiä projekteja, jotka lopetettiin ilman konkreettista lopputulosta. Sairaalassa tehdään koko ajan konkreettista työtä potilaan auttamiseksi.

Marko ajattelee lämmöllä ensimmäistä uraansa ja työnantajaansa. Hän ei kuitenkaan kaipaa oravanpyörää, jossa piti aina tulla enemmän tulosta ja voittoa.

– Elämäni oli ennen aika työkeskeistä. Nyt arki on tasaisempaa eivätkä työasiat tulee enää kotiin.

Tulevaisuuteen voi suhtautua levollisesti.

– Elleivät maailmankirjat mene sekaisin, anestesiahoitajalle löytyy aina töitä joko Suomessa tai ulkomailla.

Kun Marko palasi Suomeen vuonna 2002, hänen peruspalkkansa oli noin 1 700 euroa parempi kuin se on nyt. Nyt menot pitää tarkemmin asettaa tulojen mukaan. Autoa perheellä ei ole ollut moneen vuoteen, mutta ei sitä tarvitakaan. Palkkausta tärkeämpää Markolle on työn merkitys ja varmuus siitä, että työt eivät lopu.

Koko Nokia-putkensa ajan Marko eteni ylöspäin. Suomessa sairaanhoitajan mahdollisuudet nousta urallaan ovat rajalliset. Hän on edennyt anestesiapuolella suunnilleen niin paljon kuin voi.

– Viihdyn työssäni erittäin hyvin, opin vielä uutta ja kehityn. Mutta joskus takaraivossa pyörii ajatus, että voisinko yhdistää nykyisen ja edellisen urani vaikka tuotekehitys- tai koulutustehtävissä.

Nyt Marko miettii, miten olisi käynyt, jos hän olisi jäänyt tekniselle alalle. Lokakuussa mittariin tulee 50 vuotta ja uudelle uralle olisi aiempaa vaikeampi lähteä.

– Olisinko vähän katkeroitunut ja tylsistynyt ja odottelisin pikkuhiljaa eläkepäiviä? En usko, että sillä alalla olisi enää ollut tarjolla uusia kokemuksia ja elämyksiä. Ehkä maallista mammonaa, mutta alanvaihto teki minusta onnellisemman ihmisen.

Luetuimmat

Tuoreimmat Me Naiset