Läheltä piti, ettei koko ystävyys tärveltynyt. Wiam Elfadl ja Taina Kilel olivat tutustuneet helsinkiläisellä tanssisalilla. Kummankin elämässä oli uudelle ihmiselle tilaa, ja pian naiset tapasivat toisiaan useita kertoja viikossa. Eräänä päivänä ennen tapaamista Taina suuttui, eikä Wiam ymmärtänyt, miksi Taina oli niin vihainen. Omasta mielestään Wiam oli ihan asiallisesti ehdottanut tapaamispaikan vaihtoa kaupunginosasta toiseen.
Tainalle ehdotus oli viimeinen pisara. Ei ollut ensimmäinen kerta, vaan Wiam viime hetkellä halusi vaihtaa tapaamisen aikaa tai paikkaa. Tainasta tuntui, että Wiam kohteli häntä tahallaan huonosti. Tällä kertaa hän myös sanoi sen. Riita kehkeytyi nopeasti. Kiivaan viestinvaihdon jälkeen kumpikaan ei ottanut yhteyttä. Kuukausien mittaan kummallekin tuli muuta ajateltavaa. Taina muutti Keniaan. Wiam aloitti uudessa työpaikassa.
Toisin kuin seurustelusuhteita, ystävyyttä ei ole tapana lopettaa suullisella ilmoituksella. Yleensä toinen ystävä vain ei enää ehdota tapaamisia, yhteydenpito hiipuu ja lopulta suhde kuihtuu.
– Ystävyyden katkeaminen voi olla jopa tuskallisempaa kuin parisuhteen loppuminen, sanoo Mirja Hämäläinen, joka on juuri kirjoittanut tietokirjan ystävyydestä. Hänen näkemyksensä mukaan romanttisen suhteen päättyessä on tavallista hakea muilta tukea ja ymmärrystä. Ystävyyden kohdalla samanlaista mallia ei ole. Sen vuoksi ystävyyden loppuessa ihminen voi tuntea olevansa todella hukassa.
Lisää suhdepuhetta!
Wiam Elfadlia ja Taina Kileliä Mirja Hämäläinen ei tunne, mutta kaksikon ystävyys sopisi erinomaisesti hänen kirjaansakin. Ystävyyden alku oli varsin tyypillinen: siinä oli vilpitöntä innostusta ja riemua samankaltaisen ihmisen löytämisestä. Naisia yhdisti rakkaus Afrikkaan ja kiinnostus yhteiskunnallisiin aiheisiin.
Riidan jälkeen Wiam ja Taina tekivät jotakin, mikä ystävyydessä on harvinaisempaa: he puhuivat kunnolla suhteestaan. Toki maailman sivu riitoja on sovittu anteeksi pyytämällä, mutta nyt tapahtui muutakin.
Kun riidasta oli vuosi, Taina lähetti Wiamille viestin ja ehdotti tapaamista ja sanoi haluavansa selvittää, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Hän lisäsi, että Wiam on hänelle tärkeä ja rakas. Kohtaaminen Espan puistossa jännitti molempia.
– Minua auttoi, kun tiesin Tainan haluavan jatkaa ystävyyttä, Wiam kertoo.
Tainalle oli merkityksellistä, että Wiam vaikutti tutkiskelleensa tauon aikana itseään ja tulleensa siihen tulokseen, ettei osannut sanoa ystävilleen ei. Sen vuoksi hänellä oli tapana suostua kaikenlaisiin ehdotuksiin, mikä toisinaan johti tuplabuukkauksiin ja siihen, että suunnitelmia piti muokata lennosta.
Taina ja Wiam myös huomasivat, että heillä oli ollut ystävyydestä erilaiset odotukset. Wiam ei ollut tiennyt, että Taina oli mielessään hyväksynyt hänet elämänsä läheisimpien ystävien joukkoon. Hän ei itse ollut juuri ajatellut Tainan asemaa, vaikka piti hänestä paljon.
– Minulla on monta sisarusta ja lavea ystäväpiiri. Olen tottunut siihen, että uusia ystäviä tulee ja vanhoja katoaa.
Tainalla ystäviä on ollut vähemmän, mutta hän on vaalinut ja hoitanut suhteita tietoisesti. Niin hän halusi tehdä nytkin. Kumpikin tunnusti, että toista oli ollut ikävä.
– Lopulta makasin Tainan sylissä ja itkin helpottuneena, että kipeät asiat oli saatu sanottua, Wiam muistelee.
”Nykyisin me olemme jo itse niin taitavia, että voisimme alkaa pitää ystävyyden neuvontatapaamisia muillekin”, Taina sanoo.
Mirja Hämäläisen kirjassa tällaista puhetta nimitetään suhdepuheeksi: siinä huomio kohdistetaan suhteen nykytilaan, suuntaan ja osapuolten kokemuksiin. Tällainen puhe on yleistä parisuhteissa, mutta ystävyyssuhteissa se toistaiseksi on harvinaisempaa. Se on Hämäläisen mielestä harmi.
– Tiedän itsekin sellaisia hetkiä, jolloin minun olisi tehnyt mieli ottaa puheeksi joku ystävän ajattelemattomasti toistama tapa, mutta annoin tilanteen mennä ohitse. Meillä ei ole perinnettä ystävyyssuhteesta puhumiselle, Hämäläinen sanoo.
Hämäläisen mielestä kaikkien olisi syytä puhua ystäviemme kanssa rohkeammin muun muassa siitä, kuinka paljon haluamme ja ehdimme ystäviämme tavata ja mitä heidän kanssaan haluamme tehdä.
– Ylipäätään on hyvä kertoa, millaisia ihmisiä me ystävinä olemme – ja haluaisimme olla.
Hämäläinen muistuttaa, että puhummehan me siitäkin, millaisia vanhempia, kumppaneita ja työntekijöitä me olemme ja kuinka niissä rooleissa haluamme kehittyä.
– Olisi hyödyllistä puhua auki, millaista ystävyyttä toivoo. Odotukset voivat olla kovinkin erilaisia.
Hämäläisen mukaan jotkut ihmiset nauttivat muutamasta intensiivisestä suhteesta, joissa jaetaan lähes kaikki. Toisille taas sopii laaja ja löyhä ystävien verkosto, jossa ei ole tarkoituskaan pitää jatkuvasti yhteyttä.
– Suhteista voi kehittyä tasapainoisempia, jos ystävät ovat tietoisia omista ja toistensa tavoista olla ystäviä, Hämäläinen sanoo.
Wiam ja Taina ovat tästä samaa mieltä. Nykyisin he juttelevat keskinäisistä väleistään säännöllisesti. Viimeksi Taina muistutti, että vaikka hän on nyt vuoden verran ollut vauvakuplassaan, hän silti ajattelee Wiamia ja haluaa pitää hänet elämässään. Se ilahdutti Wiamia.
– Nämä keskustelut ovat vähän kuin auton vuosihuolto, Wiam sanoo.
– Tai kehityskeskustelu, lisää Taina.
Ystävyyttä voi muovata
Parisuhteita, sukulaisuussuhteita ja työpaikan ihmissuhteita käsitteleviä kirjoja on hyllymetreittäin. Mirja Hämäläisen teos Ystävyys on ensimmäinen ystävyydestä suomeksi kirjoitettu tietokirja. Se sai alkunsa, kun Mirja Hämäläinen nelisen vuotta sitten kirjoitti tietokirjaansa Avoimet suhteet.
– Sitä tehdessäni ärsyynnyin, kun monet haastattelemani monisuhteiset ihmiset puhuivat kumppaneistaan kuin ystävistä, Hämäläinen kertoo.
Hän tunnustaa kaivanneensa parinvaihtajilta ja polyamorisilta ihmisiltä jotakin räväkämpää. Ystävyys vaikutti pliisulta. Ihmissuhteiden moninaisuuteen perehtyessään Hämäläinen alkoi ajatella toisin: kuinka kiinnostavaa oikeastaan onkaan, että kaksi ihmistä voi itse päättää, millainen heidän suhteestaan muotoutuu.
Hämäläiselle itselleen omat ystävät ovat kaikki kaikessa. Hän asuu Helsingin Kalliossa kahdestaan ekaluokkaa käyvän tyttärensä kanssa. Tytön isä asuu ulkomailla ja näkee lasta muutaman kuukauden välein. Monet Hämäläisen ystävistä asuvat kivenheiton päässä, joten heitä on helppo nähdä spontaanisti.
– Minulla on aika iso ystäväpiiri. Noin 18 kanssa olemme ainakin chatin kautta yhteydessä päivittäin.
Sille, joka elää ydinperhearkea ja näkee ystäviään harvoin, Hämäläisen elämäntapa voi tuntua hengästyttävältä. Hämäläinen myöntää, että monen mielessä tiiviit ystävyyssuhteet liittyvät nuoruuteen. Eniten maailmallakin on tutkittu opiskeluajan ystävyyssuhteita.
– Aikuisen elämän ajatellaan lopulta rakentuvan parisuhteen ja perheen ympärille.
”Aikuisen pitäisi viihtyä kotona perheen kesken.
Hämäläinen on rakentanut oman elämänsä toisin. Hän on lapsensa yksinhuoltaja, mutta isovanhempien ja ystävien ansiosta hänen lapsensa saattaa viettää viikossa useammankin yön kodin ulkopuolella. Hämäläiselle ei ole temppu eikä mikään nähdä ystäviä joka viikonloppuna, lähteä illalla lasilliselle tai tutustua uusiin aamiaispaikkoihin.
– Tunnistan ajatuksen, että aikuisen pitäisi viihtyä kotona perheen kesken. Monien mielestä äidin oman ajan kavereiden kanssa pitäisi olla kiva poikkeus, ei iso osa arkea niin kuin minulla, hän kirjoittaa.
Hämäläinen haluaa ravistella perinteistä ystävyyden mielikuvaa. Yksi Hämäläisen väitteistä kuuluu näin: ystäväkeskeinen elämä on tavoiteltavampaa ja laadukkaampaa kuin perhe- ja parisuhdekeskeinen elämä.
Hämäläinen lataa perusteluja: ydinperheen ympärille rakentuva elämäntapa on hauras rakennelma. Hämäläinen kertoo tutkimuksista, joiden mukaan ihmiset, joilla on runsaasti ystäviä, elävät yksinäisiä ihmisiä pidempään, ja ne, jotka saavat emotionaalista tukea usealta taholta, ovat tyytyväisempiä kuin ne, jotka luottavat vain yhteen ihmiseen. Jos sellainen suhde loppuu, turvaverkkoa ei välttämättä ole.
Hämäläinen ei silti halua arvostella parisuhteita.
– Vietän minä itsekin tyttäreni jälkeen eniten aikaa kumppanini kanssa. Olen silti sitä mieltä, että myös parisuhteesta tulee parempi, kun välillä viettää aikaa ystävien kanssa.
Kenelle sairaalasta soitetaan?
Miksi vain romanttiseen tunteeseen perustuvan suhteen voi virallistaa, mutta ystävyyttä ei? Sitä Petra Sieppo ja Merja Karttunen ovat viime aikoina kummastelleet.
Petra ja Merja tutustuivat toisiinsa yhteisellä työpaikalla. Nykyisin he tapaavat toisiaan taidenäyttelyiden ja kuvataidekurssien merkeissä.
Kuvataide on Petra Siepon (vas.) ja Merja Karttusen yhteinen harrastus ja Kiasma yksi heidän vakiokohteistaan.
Petra ei pidä juhannuksesta. Kerran hän kysyi Merjalta, lähtisikö tämä juhannuksena matkalle jonnekin, missä juhannusta ei vietetä. He matkustivat Moskovaan, ja se oli hauska reissu. Siitä alkoi perinne, joka on vienyt heidät moneen maahan.
Kun Petra myöhemmin alkoi seurustella, hän kertoi miehelle varanneensa juhannukset Merjalle.
– Meidän ystävyys oli alkanut aiemmin ja meillä oli jo yhdessä sovittu tapa. Ei parisuhde voi ajaa ystävyyden edelle, Petra sanoo.
Petran kumppanille järjestely sopi. Viime vuonna Petra meni kyseisen miehen kanssa naimisiin. Häiden jälkeen Merja ja Petra pohtivat, miksi.
– Ihan hyvin minäkin voisin olla se sinun lähiomaisesi, jolle sairaalasta onnettomuuden jälkeen soitetaan, Merja sanoo.
Tietokirjailija Mirja Hämäläinen tunnistaa tällaisen pohdinnan. Hänestä on selvää, että ystävyyden kaltaisten epävirallisten suhteiden merkitys voimistuu. Perinteinen perhe ei ole enää ainoa tavoiteltava asuinyksikkö.
”Ihan hyvin minäkin voisin olla sinun lähiomaisesi.
– Monelle yksinhuoltajalle voisi olla mukava asua vaikka samassa rapussa samanlaisessa elämäntilanteessa olevan ystävän kanssa ja jakaa lastenhoitovuoroja.
Hänen omassa ystäväpiirissään haaveillaan mummokommuunista.
– Emme tiedä, miltä näyttää elämä, jossa panostetaan ystävyyteen edes lähes yhtä paljon kuin perheeseen.
Merja Karttunen on huomannut, että odottaa ystävyydeltä toisenlaisia asioita kuin aiemmin. Nuorena oma bestis oli kaikki kaikessa.
– Kuin Vihervaaran Anna ja Diana, hän lisää.
Enää Merjalla ei ole tarvetta jakaa yhden ihmisen kanssa kaikkea. Petran kanssa he ovat ylpeästi taidetätejä.
Petran mielestä ystävillä ja kumppaneilla on kullakin hänen elämässään oma, ainutlaatuinen asemansa. Merjaa hän ei esimerkiksi milloinkaan tapaa kahvilaturinoinnin merkeissä.
– Surkeakin taidenäyttely on käynnin arvoinen, koska keskustelu siitä, miksi jostakin ei pidä, on Merjan kanssa niin antoisaa.
Ystävyys korjaa haavoja
Ystävyydessä voi parhaimmillaan tulla nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Hyvä ystävyys voi korjata jopa lapsuuden haavoja. Kaikille ystävien saaminen ei ole helppoa, mutta ystävystymistaitoja voi onneksi kehittää. Jotta tuttavuus voi muuttua ystävyydeksi, kummaltakin tarvitaan halua jakaa itsestään jotakin henkilökohtaista, vaikkapa tunnustaa itsessään jotain keskeneräistä. Sellainen ei ole kaikille luontevaa, koska haavoittuvuuden paljastamiseen sisältyy aina riski.
Yleensä ystävyyssuhde kehittyy, jos molemmat saavat toisen näkemisestä mielihyvää.
– Silti vallalla on käsitys, että ihmiset osaavat rakentaa ystävyyssuhteita ja pitää niistä huolta ilman, että tuollaista taitoa missään opetetaan, Hämäläinen sanoo.
Hän onkin iloinen, että päiväkodeissa opetetaan lapsille kaveritaitoja. Elämänkaaren toisessa päässä monet tulevat aikanaan hautaamaan ystäviään. Mirja Hämäläisen mielestä on kummallista, miten vähän siitä puhutaan.
Kesken kaiken
Anni Valtonen teki joogassa taaksepäin taivutusta, kun häntä yhtäkkiä alkoi itkettää.
– Olin juuri käynyt tapaamassa kuolemaa lähestyvää ystävääni ja levittänyt hänen riutuvalle selkärangalleen lämmittävää öljyä. Ero omaan terveeseen ja taipuisaan kehooni oli valtava.
Anni ja Piia tutustuivat parikymppisinä valmistautuessaan kulttuurivaihtoon ja Meksikon reissuun. Myöhemmin he kumpikin saivat kaksi lasta ja ryhtyivät esikoistensa kummeiksi.
”Edelleen minulle tulee aika ajoin mieleen, että soitanpa Pialle ja kerron kuulumisia. Sitten muistan, ettei häntä enää ole”, Anni kertoo. Annin kodissa on paljon Pian tekemää taidegrafiikkaa. Etualalla Pian omakuva.
Vielä myöhemmin Piian rintasyöpä osoittautui aggressiiviseksi. Annilla ei ollut lähipiirissä ketään, joka olisi osannut neuvoa, miten nelikymppistä ystävää voi tukea kuoleman lähestyessä.
– Yritin olla rauhallinen ja lupasin pitää kummitytöstä hyvää huolta. Puhuminen siitä oli vaikeaa.
Ystävän kuoleman jälkeen Annin takertui muihin ystäviinsä ja alkoi pelätä, että hekin kuolevat. Hän mietti paljon myös omaa kuolemaansa.
Nyt Annin esikoinen ja kummityttö asuvat kumpikin jo omillaan. Anni katselee kotonaan Piian taidetta.
– Pitkän aikaa yritin löytää Piian kuolemasta jotakin merkitystä. Minulle sen viesti on, että on tärkeää hyväksyä oma haavoittuvaisuutensa. Aina ei kannata väkisin olla vahva.
