Oli alkuvuosi 2014. Ruut Kaukinen, 46, odotti puolisonsa Riston kanssa heidän ensimmäistä yhteistä lastaan Samuelia. Molemmilla on lapsia aiemmista avioliitoista.
Ruutin aiempi raskaus oli ollut haasteellinen, ja hänen esikoisellaan leikattiin pienenä sydänvika. Sen vuoksi pieni pelko oli läsnä nytkin, mutta Samuelin odotus oli sujunut hyvin.
Vain muutama päivä ennen laskettua aikaa Ruut oli aamulla huonovointinen. Hän teki liikelaskentaa, mutta ei tuntenut vauvan liikkeitä.
”Matkalla jokin vaisto kertoi, ettei kaikki ole hyvin.
Ruut soitti Helsingin kätilöopiston sairaalaan ja lähti tutkittavaksi yhdessä miehensä kanssa.
– Matkalla opistolle jokin vaisto kertoi, ettei kaikki ole hyvin. Sanoin eskari-ikäiselle Nooa-pojalleni, että sinä olet syy, miksi äiti hengittää.
5. lokakuuta 2014 kätilöopistolla todettiin, että vauvan sydän ei lyö.
Samuelin kuolinsyynä oli napanuoran solmu.
Kohtukuolema vai keskenmeno?
Suomessa syntyy vuosittain noin 40–60 000 lasta, joista noin 0,3 prosenttia menehtyy kohtuun. Tämä tarkoittaa, että vuosittain noin 100–200 perhettä menettää lapsensa.
Sikiön kohtukuolemalla tarkoitetaan sikiön menehtymistä kohtuun 22. raskausviikon jälkeen tai kun sikiö on saavuttanut 500 gramman painon.
Keskenmeno sen sijaan tarkoittaa raskauden keskeytymistä ennen 22. raskausviikkoa. Keskenmeno on yleinen ja tapahtuu ainakin 15 prosentissa kaikista raskauksista. Keskenmenoa ei voida ehkäistä millään toimenpiteillä tai lääkehoidoilla.
Synnytys ja sydämenpysähdys
Kätilöopistolla päätettiin, että Ruutin synnytys oli käynnistettävä jo samana iltana. Kohtukuolematapauksissa synnytys käynnistetään yleensä lääkkeellisesti ja lapsi synnytetään alateitse.
Ruutilta meni pian lapsivesi, ja sen myötä hän meni täysin elottomaksi.
”Kyseessä oli täydellinen sydämenpysähdys.
Hetkeä aiemmin Risto oli hälyttänyt lääkärin tuomaan epiduraalipuudutusta. Kun anestesialääkäri saapui paikalle, aloitettiin elvytys välittömästi.
– Elvytystä kesti 13 minuuttia. Kyseessä oli täydellinen sydämenpysähdys.
Ruut oli joutunut alatiesynnytyksen aikana lapsivesiemboliatilaan. Lapsivesiembolia on harvinainen, odottamaton ja vakava synnytystä komplisoiva tilanne, johon liittyy äidin äkillinen verenkierron romahtaminen. Sairaus on hengenvaarallinen äidille ja sikiölle.
Elvytyksen jatkuessa Ruutin vatsa avattiin nopeasti ja vauva otettiin pois, jotta Ruutin henki pystyttäisiin pelastamaan.
– Koska vauva oli kuollut, mitään ei pitänyt varoa. Pelastuin varmaan pitkälti siitä syystä, mikä on todella ristiriitaista.
Lopulta Ruutin sydän käynnistyi uudelleen. Avonaisen vatsan veri ei kuitenkaan hyytynyt millään, vaan se vuoti ulos suihkuten.
Kolmen tunnin jälkeen Ruutin tila saatiin vihdoin vakaaksi, ja hänet pystyttiin lähettämään kätilöopistolta Meilahteen teho-osastolle.
”48 tunnin kuluttua lääkäri kertoi miehelleni, että aivoni ovat priimassa kunnossa.
Sillä aikaa Samuel oli viety Ristolle, joka joutui yksin ottamaan vastaan, pesemään ja mittaamaan kuolleen lapsen. Hän piti Samuelia useamman tunnin sylissään lämpimänä.
Ruut vietti teho-osastolla joitakin vuorokausia, eikä vielä tiedetty, missä kunnossa hän herättyään olisi.
– Lapsivesiemboliassa on korkea kuolleisuus ja riski vammautua. 48 tunnin kuluttua lääkäri kertoi miehelleni, että aivoni ovat priimassa kunnossa. Lottovoittokin on todennäköisempi.
Shokki synnytyksen jälkeen
Kun Ruut heräsi, oli vain yksi asia kirkkaana hänen mielessään: Samuel on kuollut. Muita muistikuvia tapahtuneesta hänellä ei juuri ollut.
Ruut näki Samuelin ensimmäistä kertaa vasta viikon kuluttua synnytyksestä.
– Kyllähän siinä tuli sellainen tyhjän sylin syndrooma. Sitten iski hätä, että voisinko enää ikinä saada lapsia.
Samuel oli Ruutin mukaan yli kolmekiloinen, todella kaunis ja ihana, täydellinen lapsi.
– Kun sain hänet syliin, aloin heti heijaamaan, hyräilemään ja itkemään tietenkin ihan valtavasti. Se hetki oli monin tavoin koskettava.
”Kyllähän siinä tuli sellainen tyhjän sylin syndrooma. Sitten iski hätä, että voisinko enää ikinä saada lapsia.
Samalla Ruut tunsi fyysistä kipua.
– Tuntui, kuin jotain olisi väkivalloin revitty irti kohdusta.
Perhe kääri Samuelin tähtikuvioiseen peitteeseen, asetti hänet laatikkoon ruusu rinnalla ja hyvästeli hänet.
– Meillä oli ollut ostettuna unilelu, jonka ajattelimme laittaa mukaan laatikkoon. Poikani Nooa kuitenkin kysyi, saisiko hän sen. Annoimme sen hänelle saatesanoilla, että vie se sitten mukanasi taivaaseen Samuelille, kun olet joskus vanhana sinne menossa.
Lelu roikkuu yhä tänä päivänä muistona 13-vuotiaan veljen sängyn päällä.
Lain mukaan yli 22 raskausviikon jälkeen syntyneet lapset tulee haudata tai tuhkata. Kun lapsi kuolee, haudan tulisi olla järjestettynä muutaman viikon kuluessa. Ruut itse vietti käytännössä koko tuon ajan osastolla.
Samuelin arkku haettiin sairaalalta hautajaisiin, jossa sitä kantoivat isä Risto ja äiti Ruut. Arkun laskun jälkeen pienen ystäväpiirin ja perheen kanssa järjestettiin kaunis muistojuhla.
Toipumisprosessi alkaa
Kohtukuolema voi tapahtua täysin ilman varoitusta, jolloin se ei ole ennakoitavissa tai estettävissä. Huolellisesta selvittelystä huolimatta kohtukuolemalle ei aina välttämättä löydy selitystä.
Samuelin kuolinsyyn selvittämiseksi ei kuitenkaan tarvittu ruumiinavausta.
– Jälkikäteen kun ajattelee, niin onhan se helpottavaa tietää syy ja ettei sille olisi voinut itse tehdä yhtään mitään.
Tapahtuman jälkeen Ruutin mukana kulki valtava trauma siitä, että lapsi on kuollut ja hän oli itsekin käynyt lähellä kuolemaa.
– Oli ymmärrys siitä, että nyt pitäisi toipua fyysisesti, mutta kun henkisestikin oli ihan romuna.
”Joka puolelta tulevaa apua oli vaikeaa ottaa vastaan.
Tapahtunut vaikutti koko perheeseen ja teki uusperheestä myös lapsikuolemaperheen. Tukea he saivat paljon. Kätilöopiston sairaalapastorista tuli erityisen tärkeä. Apuna olivat myös psykiatrinen sairaanhoitaja ja kaupungin kriisityöntekijät.
– Tilanne kuitenkin uuvutti, ja joka puolelta tulevaa apua oli vaikeaa ottaa vastaan.
Lisäksi perhe sai Kelan tuen kautta kahden vuoden perheterapian lapsikuolemanperheisiin erikoistuneella perheterapeutilla. Siellä käsiteltiin muun muassa Riston ja Ruutin poikkeavia kokemuksia tapahtuneesta.
– Näiden tarinoiden yhdistäminen meidän perheen tarinaksi on vaatinut paljon keskustelua ja tunteista puhumista. Tajusimme kuitenkin olevamme aika hyviä suremaan yhdessä. Meidän me-henki vahvistui tosi paljon.
Ystävien tukea ja ihmisten tökeröjä kommentteja
Erityisesti alussa Ruutille oli tärkeää puhua tapahtuneesta jatkuvasti.
– Identiteettini oli vain ja ainoastaan kuolleen lapsen äiti. Joka puisto- tai kauppareissulla, kaikkialla, kerroin asiasta ihmisille.
Alkuvuodesta 2015 Ruut liittyi kohtu- ja lapsikuolemaperheiden eli Käpy ry:n vertaistukiryhmiin, joista tuli uusi kanava surulle. Saman vuoden syksyllä Ruut pääsi Kävyn hallitukseen, jonka toiminnassa hän oli mukana joitakin vuosia. Hän toimii edelleen myös vertaistukihenkilönä ja kokemusasiantuntijana.
– Minulle on tärkeää, että voin olla tukemassa muita ja vaikuttamassa asioihin, jotka yhteiskunnassa ovat vielä pielessä lapsikuolemaperheiden osalta.
Lapsivesiembolian suhteen vertaistuen löytäminen oli vaikeampaa. Lopulta Ruut löysi Facebookista kansainvälisen ryhmän, jossa hän on edelleen aktiivisesti mukana.
– Ryhmässä on noin 150 henkeä ympäri maailmaa. Taidan olla ainoa, jolla ei ole jäänyt sairaudesta mitään pysyvää, kuten munuais-, sydän- tai keuhkovammoja tai jonka kohtua ei viety.
”Tuntemattomammilta olen kuullut, että ”mutta onneksi hän ei ollut vielä sitten syntynyt kuitenkaan”.
Myös ystäväpiiri on ollut surevan perheen tukena koko matkan ajan ja järjestänyt esimerkiksi ruoka-apua.
Samalla Ruut on joutunut kuulemaan myös kamalia kommentteja.
– Tuntemattomammilta olen kuullut, että ”mutta onneksi hän ei ollut vielä sitten syntynyt kuitenkaan”. Niin kuin se olisi tehnyt helpommaksi tämän asian, että me ei tavattu lasta. Tai että ”no, hautasitteko sen kuitenkin”.
Tökeröt kommentit olivat yksi syy siihen, miksi Ruut ryhtyi kokemusasiantuntijaksi.
– Olen käynyt puhumassa kouluissa, seurakunnissa ja terveys- ja sosiaalialan ammattilaisille lapsikuolemaperheen kohtaamisesta. Olen myös kirjoittanut tukea antavasta vuorovaikutuksesta.
Paluu töihin äitiysloman ja sairasloman jälkeen
Ruutin fyysinen toipuminen oli hidasta. Siihen auttoivat rutiinit: oli pakko herätä, pukea päälle ja kävellä hakemaan hakemaan maitopurkki kaupasta.
Ruutilla oli neljä kuukautta äitiyslomaa. Sen jälkeen hän jatkoi sairaslomalla masennusdiagnoosin kanssa seuraavan vuoden toukokuuhun asti, sillä vanhempainvapaata ei ollut. Myös Risto oli sairaslomalla muutaman kuukauden masennusdiagnoosilla.
– On kohtuutonta, että lapsen kuoleman jälkeen joutuu ottamaan masennusdiagnoosin, kun kyse on surusta. Nythän ollaan ajamassa suruvapaata, johon olen ollut itsekin vaikuttamassa.
Ei-synnyttäneen vanhemman tilanne on usein vaikea, sillä vauvan kuoleman jälkeen vapaata saa vain 18 päivää. Käpy Ry ajaa Suomeen samanlaista suruvapaata kuin esimerkiksi Tanskassa, mikä parantaisi lapsensa menettäneiden asemaa huomattavasti.
”Kellon ympäri ei voi surra.
Perheen toipumiseen vaikutti eskari-ikäinen lapsi, josta oli huolehdittava.
– Päivällä Riston kanssa surtiin, ja kun Nooa tuli eskarista, niin sitten askarreltiin ja leikittiin. Kellon ympäri ei voi surra.
Sairasloman jälkeen Ruut palasi aluksi osa-aikaisesti töihin opetus- ja kehittämistehtäviin ammattikorkeakoulun lehtoriksi. Työyhteisö ja ymmärtäväinen esihenkilö ottivat hänet hyvin vastaan. Vaikeaa oli se, kun ihmiset tulivat puhumaan tapahtuneesta kesken työpäivän.
– Totta kai siitä tuli itku. Sanoinkin reippaasti, että kun haluan puhua Samuelista, niin otan itse asian puheeksi esimerkiksi kahvipöydässä. Siten pystyn säätelemään, milloin kestän puhua menetetystä lapsesta ilman, että loppu työpäivä menee tunteiden sekamelskassa.
Valo toi toivoa
Jo heti Samuelin kuoleman jälkeen Ruut oli huolissaan siitä, voisiko enää saada lapsia.
– Ajattelin, että heti kun vaan voi, niin haluan yrittää, voisiko meille tulla vielä vauva. Risto oli peloissaan, että onko se mitenkään järkevää, kun meinasin menettää henkeni edellisellä kerralla.
Risto kypsyi kuitenkin ajatukseen, ja pariskunta lähti yhteisestä päätöksestä yrittämään uutta raskautta. Kaikkiaan kahden vuoden kuluttua tapahtuneesta raskaustesti näytti positiivista.
Edellisen kokemuksen varjostama raskaus oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Perhe sai kuitenkin hyvää tukea. Ruut sai soittaa lääkärille vaikka viikoittain ja hän kävi usein seurannoissa. Viimeisillä viikoilla vauvan sydänkäyrä tarkistettiin päivittäin.
Valo syntyi vuonna 2017 suunnitellusti sektiolla 27. maaliskuuta, joka on samalla kansainvälinen lapsivesiembolia -päivä. Hänen syntymänsä toi perheeseen toivoa ja purki identiteettiä lapsikuolemaperheenä.
”Kohtukuolemassa ei sure lapsen kanssa koettuja muistoja, vaan sitä tulevaisuutta, jonka on menettänyt lapsen kanssa.
Jos joku kysyy montako lasta Ruutilla on, vastaa hän aina, että kolme – yksi heistä on vain taivaslapsi.
– Varsinkin alussa minulla oli vahva olo, että teen väärin Samuelia kohtaan, jos en mainitse hänestä.
Samuel kulkee arjessa mukana perheen ajatuksissa ja puheissa.
– Valo on nyt viisivuotias. Hänkin ihan sujuvasti osaa ilmaista, että hänellä on taivasveli ja hän saattaa katsella valokuvia Samuelista.
Perhe vierailee säännöllisesti Samuelin merkityksellisellä muistomerkillä.
Luonteva osa arkea ovat myös käynnit Samuelin haudalla. Vierailut nostavat tunteet pintaan.
– Kohtukuolemassa ei sure lapsen kanssa koettuja muistoja, vaan sitä tulevaisuutta, jonka on menettänyt lapsen kanssa. Sitä tulevaisuutta, josta on ehtinyt jo pitkään haaveilla.
Kuinka kohdata lapsensa menettänyt?
Ruutin mukaan ensisijaisen tärkeää on kysyä, millaista tukea sureva itse haluaa.
1. Anna alussa emotionaalista tukea.
Esimerkiksi sairaalassa tuki voi olla usein tiedollista tukea, jota on vaikea ottaa vastaan, kun on itse vielä shokkitilassa.
– Tuen ei tarvitse olla kuin hymy tai kosketus olkapäälle.
2. Anna tilaa toisen kokemukselle.
Ihmisillä on usein tarve kertoa omista kokemuksistaan, kuten oman koiran tai äidin kuolemasta.
– Ne eivät ole yhtään vähempiä kokemuksia niille ihmisille. Lapsen kuolema on kuitenkin sellainen asia, että silloin ei halua kuulla tarinoita muilta kuin lapsensa menettäneiltä.
3. Kunnioita kuollutta lasta.
Lapsensa menettäneeltä voi kysyä, miten hän haluaa lapsesta puhuttavan.
– Voi esimerkiksi kysyä, mikä vauvan nimi on, missä hänen hautansa on ja millainen hauta on. Asiasta pitäisi tavallaan uskaltaa puhua, että se ei ole mikään tabu.
Esimerkiksi Ruutille itselleen oli tärkeää, että hän pystyi puhumaan ja näyttämään kuvia Samulista läheisille ystävilleen.
– Kaikkien tulisi kunnioittaa menetetyn lapsen elämää, vaikka se elämä olisikin ollut vain kohdussa.
