Onko nykyaika oikeasti uuvuttavaa – vai oliko ennen yhtä rankkaa ja ihmiset reippaampia? Kysyimme asiantuntijoilta, miten elämästä tuli tällaista

Ennen puuttui ehkä diagnooseja ja sanoja, mutta puuttui myös suorituspaineita ja tehokkuuden maksimointia. Asiantuntijat sukeltavat uupumuksen ytimeen.

19.1. 15:00

”Olin kyllästynyt itseeni ja siihen, että olin melkein koko ajan väsynyt.” (Entinen mainostoimistopomo Petteri Kilpinen HS:ssä)

”Uupumuksen lisäksi minulla on todennäköisesti ollut toistuvia masennusjaksoja.” (Lähiömutsi-bloggaaja Hanne Valtari Annassa)

”Tahti on todella kiireinen, en mitenkään pysty tekemään huolellista työtä. Burnout on lähellä.” (Nimetön kansalainen vauva.fi:ssä)

Vuosi 2022 lähti vasta käyntiin, mutta meistä moni vaikuttaa jo tosi uupuneelta. Viime vuosina on raportoitu monien yrittäjien väsymyksestä, työntekijöiden väsymyksestä, lukiolaisten uupumuksesta – ja aalto tuntuu vain kasvavan. Miten tässä on näin käynyt? Emme kai me ennen olleet näin väsyksissä?

Peruslaiskat ja asteenikot

”Epäilemättä alituinen kiire, valvominen ja jatkuva itsensä kannustaminen johtaa neurasteenisiin oireisiin, mutta useimmiten tehty työ ei ole oireiden syynä, vaan tekemätön työ, joka kiusaa ja vaivaa ylikuormitettua ihmistä.”

Lainaus on jo 1950-luvulta Martti Kailan kirjasta Mielitaudit, mutta eikö kuulosta tutulta? Varsinkin jos vaihtaa vähän sanoja: itsensä kannustamisen tilalle suorittaminen, neurasteenisten oireiden tilalle uupumus. Riittämättömyyden tunne ei siis ole uusi ilmiö. Kiireisten liikemiesten uupumuksesta raportoitiin jo 1800-luvun Yhdysvalloissa.

1940-luvulla suomalaisen miehen elinajanodote oli noin 55 vuotta, eikä uupumus ollut terveysongelmista päällimmäisin. Väsymystä töissä pidettiin ongelmana, mutta ei yksilön vaan työkavereiden. Kun uurastettiin tehtaalla sotakorvauksia, väsynyt työläinen oli turvallisuusuhka kaikille.

–Mutta silti: jo silloin ajateltiin, että työntekijästä tulee veltto ja haluton, jos hän kokee työnsä turhaksi, sanoo poliittisen historian tutkija Mona Mannevuo.

Mannevuo on tutkinut 1940- ja 1950-luvun Työterveyslaitoksen aineistoja.

Silloin elettiin kiinnostavaa murrosaikaa. Vielä 1940-luku oli sikäli armotonta, että kunnon kansalaisen ajateltiin tekevän kovasti töitä ja palvelevan sodassa isänmaataan valittamatta. Muu oli epänormaalia. Sotien jälkeen ilmapiiri muuttui pikkuhiljaa ymmärtävämmäksi: jos elämä on raskasta, kunnollinenkin ihminen voi väsyä.

1950-luvulla väsymys jaoteltiin Mannevuon mukaan laiskuuteen, hetkelliseen voimien ehtymiseen ja asteniaan eli neurasteniaan. Peruslaiskan tunnisti siitä, että hän virkistyi viikonloppuisin, vaikka oli töissä saamaton. Asteenikkoa taas kuvailtiin tunnolliseksi, mutta jatkuvasti huolestuneeksi ja uupuneeksi. Hän ei reipastunut kovistelusta eikä piristynyt vapaapäivinäkään. Hänellä ei vain ollut voimia.

–Astenia vaikuttaa samalta kuin se, mikä nykypäivänä diagnosoitaisiin keskivaikeaksi masennukseksi, Mannevuo sanoo.

Lue lisää: Oletko ihan loppu? Syynä voi olla emotionaalinen uupumus – listasimme 5 merkkiä, joista tunnistaa tunne-elämän uupumuksen

Suorita itsesi uuvuksiin

1960-luvulla alettiin puhua stressistä, ja 1970-luvulla keksittiin loppuunpalaminen eli burn-out. Psykologi Herbert Freudenberger teki vapaaehtoistöitä huumeklinikalla, koki uupuvansa ja jututti työkavereitaan. Kävi ilmi, että muilla oli samanlainen olo: asiakkaat olivat entistä haastavampia, vaatimukset kasvoivat, ja samalla piti olla entistä tehokkaampi. Kun Freudenberger nimesi tunteen burn-outiksi, sanasta tuli heti suosittu.

Termiä on moitittu epätieteelliseksi, mutta se puhuttelee edelleen. Ihmistä ahdistaa, jos hän ei pysty tekemään työtään niin hyvin kuin haluaisi. Riittämättömyyden tunteesta ovat viime aikoina puhuneet esimerkiksi monet opettajat, ja Mona Mannevuo ymmärtää syyn.

–Oppilailla on entistä monimutkaisempia ongelmia, jotka vaatisivat erilaista osaamista kuin mihin opettaja on koulutettu. Vanhemmat odottavat paljon, ja yhteiskunta asettaa koululle paineita. Oman ammatin rajat venyvät, kun vaaditaan psykologin osaamista, it-osaamista ja vaikka mitä, Mannevuo sanoo.

Kyllä, nykyaika on oikeasti vaativaa. Kiihkeää elämänrytmiä tosin syytettiin väsymysoireista jo 1800-luvulla, mutta aika verkkaisasti silloin hevosella ajeltiin ja höyrykonetta käyteltiin, jos vertaa tähän päivään. Nyt meillä on teknologiaa, joka toisaalta helpottaa, toisaalta vain lisää vaatimuksia.

–Tahdin kiihtyminenhän näkyy kaikessa elämässä. Vielä hetki sitten laitettiin Instagramiin yksi kuva silloin tällöin, nyt sinne pitää syöttää tarinaa koko ajan.

Uuvuttaako meitä siis myös vapaa-aika? Tehokkuus ja suorittaminen on valunut töistä vapaalle, ja täällä me nyt rimpuilemme suorittamassa optimaalista unta, tavoitteellista liikuntaa, kiinnostavaa some-läsnäoloa ja täydellistä vanhemmuutta. Me eurooppalaiset olemme tosin tykänneet tehokkuudesta jo pitkään: jo 1800-luvun tutkimusmatkailijat paheksuivat alkuperäiskansoja, koska niiden elämäntahti näytti turhan rauhalliselta. Ehkä menneisyyden ihmiset silti vähän ihmettelisivät, jos he näkisivät, millä kierroksilla me nykyään puuhailemme.

Kuka tohtii leppoistaa?

1990-luvulla meille tuli lama, ja masennuksesta alettiin puhua kansantautina. 2000-luvulla puhutaan uupumuksesta. Ehkä globalisaatio toi työelämään uuvuttavan kilpajuoksun tunnun: jossain on aina joku, joka tekee halvemmalla ja nopeammin, jos minä en saa revittyä itsestäni enempää irti.

Mannevuo arvelee, että oman lisänsä on tuonut myös yhdysvaltalainen konsulttikirjallisuus, jota Suomessakin alettiin 1980-luvulta lähtien innolla omaksua.

–Opetus kuului, että organisaatio saavuttaa parhaan tuloksen, jos työntekijät vähän kilpailevat toisiaan vastaan. Jos heitä ei kannusteta jatkuvasti pois mukavuusalueelta, heistä tulee laiskoja.

Muutoskonsultit muutoskonsultoivat edelleen, mutta nyt saarnataan myös armollisuudesta, hidastamisesta ja leppoisuudesta. Sehän tässä vain, että mitä sellainen leppoistaminen oikeasti tarkoittaa? Mona Mannevuo on itse pätkä- ja projektityössä yliopistolla, ja hän ei oikein usko siihen, että työelämä leppoistuu self help-kirjallisuutta lukemalla tai omalla päätöksellä.

–Moni on varmasti jo oppinut työpsykologin ohjeista sanomaan reippaasti, että ”Ei, en ehdi enkä pysty tähän”, mutta eihän keskustelu koskaan lopu siihen. ”Ei tässä mene kuin hetki”, on vastaus.

Elämän leppoistaminen vaatisi ajattelutavan ja kulttuurin muutosta. Se taas vaatisi meidät kaikki miettimään, millaista tehokkuusajattelua itse harrastamme. Miten puhumme omasta kiireestämme ja muiden suorituksista? Ihailemmeko kuitenkin vähän aamuviideltä herääviä huippusuorittajia? Voisimmeko harkita, että vain nauttisimme harrastuksista tai olemisesta emmekä koko ajan ruksaisi suorituksia? Työnantajatkin tarvittaisiin kulttuurin muutokseen mukaan, tai muuten henkilökohtaisella leppoistamisprojektilla hankkii vain itselleen potkut. Tavoitteena kun on edelleen aina vain kasvu.

–Tahdin hidastamista ei kukaan ole koko teollisessa historiassa ehdottanut, Mannevuo sanoo.

Miten olisi vallankumous?

Pitäisikö sitä sitten vähitellen ehdottaa? Tätä menoa me kiihdytämme itsemme kohta ulos planeetalta. Meillä on jo sukupuuttoaalto, hallinnasta karannut ilmastonmuutos ja nuoriso, joka uupuu alta parikymppisenä. Mona Mannevuon mielestä uudet uhat ovat tuoneet keskusteluun uusia sävyjä, tosin aika varovasti. Välillä esitellään rohkeita yksilösuorituksia, joissa hypätään oravanpyörästä.

–Tai nythän meillä kehotetaan parikymppisiä sijoittamaan, jotta he pääsisivät työelämästä pois etuajassa. Se on aika hurja ajatus. Edes 1940-luvulla, jolloin työ oli monilla mittareilla ankaraa ja vaarallista, kukaan ei ajatellut, että on ihan normaalia uupua kolmekymppisenä.

Kestävän hyvinvoinnin professori Arto O. Salonen on Mannevuon kanssa samoilla linjoilla: olisi muutoksen aika. Meillä on jo kaikki se materia, mitä hyvään elämään tarvitaan. Nyt vain vähentämään.

–Ajatus taitaa olla vielä liian vallankumouksellinen, mutta silti sanon, että pysyvämpi merkityksellisyyden tunne tulee ihan muusta kuin uudesta tavarasta. Ostoksen aiheuttama onnen humaus menee tunnissa ohi. Meitä kannattelee se, että pysähdymme, keskustelemme ja ihmettelemme tätä elämää.

40-luvulla kukaan ei ajatellut, että on normaalia uupua kolmekymppisenä.

Salosen mielestä meitä uuvuttaa juuri merkityksellisyyden puute.

Yritykset eivät oikein osaa kertoa, miksi ovat olemassa. Työntekijät taas tarvitsisivat aamuisin sitä tunnetta, että he ovat menossa tekemään jotain tärkeää. Nyt tilanne voi olla se, että keskijohdon Katri puuhaa niin pientä osaa kokonaisuudesta, että hänen on vaikea tavoittaa, mitä tarkoitusta varten hän oikeastaan puuhailee.

–Ei se riitä tarkoitukseksi, että tehdään voittoa osakkeenomistajille. Kyllä me haluamme, että meidän työpanoksemme tekee maailmaa paremmaksi, Salonen sanoo.

On meillä myös töitä, joiden merkityksellisyys on ihan selvää. Koko sote-ala, opetus, kasvatus, siivous, alkutuotanto… Niissä tietää, minkä vuoksi herää aamuisin.

–Niissä ongelmaksi tulee riittämättömyys. Ihmisiltä halutaan koko ajan enemmän suoritteita per minuutti. Jonkin aikaa kierroksia jaksaa lisätä, mutta ei loputtomasti. Jos tiedät, että ensi vuonna kiristetään taas tahtia, niin mikä se hieno tulevaisuudennäkymä on, jonka takia jaksat vielä?

Työ, joka ei uuvuta

Riittäisikö seiska miikka? Sitä aina tarjotaan ratkaisuksi rasittuneille: tee vasurilla keskinkertaista, älä ylilaatua. Arto O. Salonen ei innostu ajatuksesta.

–Yritähän hetki ja katso, mitä käy. Ihminen on sellainen, että se haluaa tehdä työnsä hyvin.

Salonen kannattaa mieluummin lisää vaikutusmahdollisuuksia omaan työhön. Kun työelämästä saa tuunattua itselleen mieleistä, se ei rasita enää niin paljon.

Entä löytyisikö jostain ala, jolla ihminen ei uupuisi? Mona Mannevuo pohtii, että sen täytyisi olla jokin sellainen, joka on pysynyt turvassa konsulttipuheelta ja työelämän tehostamiselta. Alalla pitäisi olla kysyntää, ja työ vaatisi erikoisosaamista. Ei tietotyötä, ehkä jotain käsillä tehtävää. Kirurgi? Autonkorjaus? Sähkömiehen työ?

Ehkä!

–Tai putkimies. Asiakkaat ovat tyytyväisiä jo siihen, että hän ylipäänsä saapuu paikalle!

Harmillisen harvoissa hommissa nykyään riittää, että tulee paikalle ja tekee työnsä. Ennen se riitti, nyt on oltava innovatiivinen moniosaaja.

–Sitä ehkä kaipaisi nykyiseen työelämään menneisyydestä: että hyvä työsuoritus riittäisi ja että voisi tehdä yhden asian kerrallaan.

Ja koska tekemätön työ on sielullinen velka, jokaisella pitäisi olla mahdollisuus saada oma työmääränsä hallintaan.

–Jospa alkaisimme kollektiivisesti tehdä vähemmän, mutta paremmin, Mannevuo miettii.

Johdolle sellaiset terveiset

Elämmekö me historian uuvuttavinta aikaa vai uutisoidaanko uupumisesta vain tosi paljon? Vaikea sanoa.

Masennusdiagnoosit ovat lisääntyneet, mutta ennen käytettiin eri sanoja, eikä mielenterveysasioista puhuttu yhtä avoimesti. 1950-luvulla ei olisi työterveyslääkärille tullut mieleen kysyä jaksamisesta, eikä potilaalle tullut mieleen kertoa. Elämä nyt oli sellaista, välillä raskasta. Nyt ajattelemme, että meidän fiiliksemme ja onnellisuutemme ovat tärkeitä asioita. Ja ovathan ne.

–Kun on olemassa diagnooseja ja enemmän apua saatavilla, diagnoosien määrä on lisääntynyt, samoin ihmisten kiinnostus tarkkailla itseään. Mutta hyvähän se on, että oirehtiminen tunnistetaan ja nimetään, Mona Mannevuo sanoo.

Nykyään ajattelemme, että meidän onnellisuutemme on tärkeä asia.

Ilmassa on kaiken uupumuspuheen lisäksi Arto O. Salosen mielestä hyviäkin merkkejä. Monet firmat ovat opetelleet viestimään, miksi ovat olemassa. Jos yritys osaa kertoa uskottavasti parantavansa maailmaa, työntekijätkin voivat kiinnityttyä sen tarkoitukseen ja viihtyä paremmin töissä.

Salosella olisi myös ohjeita johdolle. Johtamisesta on nimittäin paljon kiinni, jos halutaan hyvinvoivia työntekijöitä. Monenlaisia tarvitaan, myös niitä hitaampia, tai it-tumpeloita, tai kovia höpöttäjiä. Salosen mielestä työpaikoilla lähdetään turhan usein liikkeelle kehityskohteista. Mitä pitäisi tehdä paremmin, missä pitäisi petrata. Menestystiimi ei kuitenkaan synny siitä, että jokainen pannaan kehittämään huonointa osaamisaluettaan.

–Päinvastoin! Voittavat lätkäjoukkueet kootaan niin, että jokainen pääsee pelaamaan vahvuuksillaan. Silloin ei ole uuvuttavaa. Silloin ihminen loistaa ja tuntee onnistuvansa.

Tällä viikolla Me Naisten teemana on jaksaminen. Julkaisemme aiheeseen liittyviä juttuja joka päivä 17.–23.1. ja keskustelemme jaksamisesta somessa. Aiemmat jutut:

Lue lisää: Onko sinulla on ollut ongelmia jaksamisen kanssa? Jaa oivalluksesi muillekin, jotka ovat vaarassa uupua

Lue lisää: Oletko vaarassa uupua? 12 kysymyksen testi kertoo, mikä on jaksamisesi tila

Lue lisää: Millaisen arvosanan antaisit jaksamisellesi? Sinikka, 71, täräytti täydet pisteet ja kertoi oman reseptinsä onneen

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?