Miksi meikkaat? Kysymykseen löytyy monta vastausta, mutta yhdeltä joukolta syitä kysytään vain harvoin

Jotkut lakkasivat meikkaamasta, kun siirtyivät etätöihin, toiset taas joka-aamuinen sipaus ripsaria piti arjessa kiinni. Meikkaaminen on hupia ja itseilmaisua, mutta naisten ehostautumiselle annetaan yhä toisenlaisiakin merkityksiä.

Pysäytimme Helsingissä 25 kulkijaa ja kysyimme heidän ajatuksiaan meikkaamisesta. Kuvissa osa heistä.

24.10.2021 15:00

Sensain 38 °C on todennäköisesti yksi Suomen suosituimpia ripsivärejä. Kosmetiikkayritykset eivät paljasta myyntilukujaan, mutta jotain voi päätellä siitä, että ripsari on lähes poikkeuksetta tavarataloketjujen tarjouspäivien sisäänvetotuotteena.

Eikä se ole mikään ihme, sillä 38 °C on juuri sellainen tuote, josta suomalainen meikkaaja tykkää: helppo ja luonnollinen. Ripsivärin nimi tulee siitä, että se lähtee pois pelkällä lämpimällä vedellä, ilman mitään tököttejä. Kylmä vesi ei siihen kuitenkaan tepsi, joten sen ei pitäisi lähteä leviämään, kun suomalainen vinttaa pyörällään räntäsateessa.

Sitä kun sutii aamulla ripsiinsä, näyttää – niin miltä? Siistimmältä, hereillä olevammalta, huolitellulta, siltä, että ylipäätään on ripset?

Me meikkaamme useimmiten sen enempää miettimättä, miksi niin teemme. Laitamme joka päivä ripsiväriä töihin tai opiskelupaikkaan, vaikka näemme siellä ehkä vain samat ihmiset kuin olemme nähneet joka päivä vuosien ajan.

Jotkut lakkasivat meikkaamasta, kun siirtyivät etätöihin, mutta toiset taas kokivat, että nimenomaan ripsarin sutiminen aamulla silmiin oli juuri se, mikä piti arjessa kiinni. Onko meikkaamisessa kuitenkin joitakin salaisia syvempiä merkityksiä, joita tietämättämme viestimme? Vai onko meikkaamisen merkityksen pohtiminen vain turhanpäiväistä – siis yhtä turhanpäiväistä kuin itse meikkaaminenkin?

Meikkaamisen syitä on tutkittu hämmästyttävän vähän siitä näkökulmasta, että meikkaajat itse puhuisivat niistä.

Vain pariutumista varten?

Tämän toteaa myös viiden vuoden takaisessa etnologian gradussaan Outi Rantamäki. ”Meikkaamisen motiiveista puhuttaessa yksilöitä tarkastellaan harmillisen usein ulkopuolelta, kuulematta heitä itseään,” Rantamäki kirjoittaa. Hän itse haastatteli lopputyöhönsä muutamaa meikkaavaa naista – siitä lisää vähän myöhemmin.

Tutkimukset naisten meikkaamisesta ovat olleet esimerkiksi tällaisia: vuonna 2012 ranskalainen Nicolas Guéguen lähetti tutkimusapulaisiaan baareihin erivärisiin huulipuniin sonnustautuneena ja tuli tulokseen, että kirkkaanpunainen huulipuna vetää eniten miehiä puoleensa.

Tai sitten meikkaamista ovat selittäneet toisen ranskalaisen psykologin Rodolphe Korichin kaltaiset tutkijat, joiden mukaan meikkaavilta naisista löytyy kaksi ”vastakkaista motiivia”. Toiset haluavat naamioitua tai piiloutua, koska he ovat sisäänpäinkääntyneitä tai epävarmoja. Toiset, itsevarmat, taas haluavat meikkaamisella kiinnittää huomion itseensä.

Kun Helsingin Sanomat teki vuonna 2017 jutun Miksi ihmeessä me meikkaamme?, evoluutiopsykologi Markus J. Rantala Turun yliopistosta pohdiskeli siinä, että meikkaamisen tarkoitus on ”hyvän lisääntymiskumpppanin” saaminen. Jutussa Rantala jopa selittää, miksi käytämme kajalia, huulipunaa ja poskipunaa: siksi, että ovulaation aikana silmien yläpuoli tummenee ja posket ja huulet punertuvat. Rantalan väitöskirjan mukaan stressi huonontaa naisen ulkonäköä ja laskee hedelmällisyyttä, joten miehet kuulemma tunnistavat kaunisihoisen naisen kaikista hedelmällisimmäksi.

Hieman kaukaa haetulta tällainen kuulostaa sellaisesta keski-ikäisestä naisesta, joka aamuisin levittää viidessä minuutissa kasvoilleen CC-voidetta, kulmakynää ja ripsiväriä ja lähtee sitten hommiinsa miettimättä meikkiään (tai lisääntymiskumppaniaan) sen enempää.

Anu Korhonen kertoo kirjassaan Silmän ilot – kauneuden kulttuurihistoriaa uuden ajan alussa (Atena 2005), että jo 1400–1500-luvuilla ajateltiin, että ”miehet saivat vanhetessaan lisää viisautta ja ymmärrystä, kun taas mikään ei ollut rumempaa kuin vanheneva nainen.” Naisten piti kasvomaaleilla yrittää peittää vanhenemistaan, mutta samalla aikakauden mieskirjoittajat kuvasivat kasvojen maalaamista naurettaviksi huijausyrityksiksi. Myös Korhonen kirjoittaa, että naisilta itseltään ei syitä meikkaamiseen juuri kyselty. Hän kuitenkin huomauttaa, että 1400–1500 luvuilla naiset olivat tekemisissä paljon enemmän toisten naisten kuin miesten kanssa, joten miesten arvelut naisten meikkaamisen syistä saattoivat hyvinkin olla omahyväisiä – ja epätosia.

Ihan varmasti moni meikkaa ihan vain siksi, että tuli sen nuorena aloittaneeksi ja oppi tavaksi.

Helsingin Sanomien jo edellä mainitussa meikkausjutussa taidehistorioitsija, renessanssiajan italialaista meikkaamiskulttuuria tutkinut Jacqueline Spicer muistutti, että vaikka ihmisen aivot eivät evoluutiobiologisesta näkökulmasta ole kamalasti muuttuneet viimeisten satojen vuosien aikana, yhteiskunta ja elinympäristömme ovat muuttuneet valtavasti; meikkaamiseen on tullut muitakin syitä kuin pyrkimys näyttää nuorelta ja haluttavalta.

Syistä tärkeimpiä ovat leikki ja oma valinta. Kun saa itse valita, meikkaako vaiko ei, meikkaaminen on itseilmaisua.

Vai tottumuksesta?

Jos tässä pitäisi itse ryhtyä selittämään, miksi oikeastaan meikkaa, olisiko se kovinkaan helppoa? Ja miksi sitä ylipäätään pitäisi pystyä selittämään? Eivätkö naisten elämät, teot ja vartalot ole jo tarpeeksi kaikenlaisten tarkasteluluuppien alla?

Ihan varmasti moni meikkaa ihan vain siksi, että tuli sen nuorena aloittaneeksi ja oppi tavaksi. Nuorena sen taas aloitti siksi, kun muutkin meikkasivat. Nuoret haluavat sulautua omaan joukkoonsa.

Kun on laittanut ripsiväriä 5, 10 tai 30 vuotta, alkaa ajatella näyttävänsä vähän alastomalta ilman sitä. Jos lähtee kaupungille, laittaa farkut eikä verkkarit ja laittaa ripsiväriä. Tämäkö nyt on sitä oman epävarmuuden naamiointia, mistä ranskalaistutkija puhui?

Ilmaisenko jotenkin itseäni siinä, että laitan vähän ripsiväriä, itse asiassa niin vähän, että sen puuttumista tuskin kukaan huomaa?

Toisaalta nykypäivänä esitetään rohkeina sellaiset naiset, jotka eivät meikkaa. Kuinkahan monta lehtijuttua on kirjoitettu Jenni Pääskysaaren ja Alicia Keysin meikkaamattomuudesta? Vastaus: monta. (Tavallisella naamalla varustetusta ihmisestä tuntuu aina vähän nahkealta, kun kauniit ihmiset julistavat, että he ovat nyt vapaita meikin ikeestä.)

Pääskysaari sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2018, että häneltä säästyy päivästä kaksi tuntia, kun hän istuu tv-ohjelman maskissa saman 15 minuuttia kuin tv:ssä esiintyvät miehet. Pääskysaari kertoi myös, ettei hän ole lopettanut meikkaamista kokonaan, vaan nykyään hän itse valitsee, milloin ja millaisen meikin haluaa eikä niin, että hänestä tehdään joka kerta tv-ohjelmaan drag queenin näköinen, kuten hän jutussa kuvaili.

Pääskysaari kertoi myös, että häntä häiritsee se, että tekipä hän työnsä televisiossa miten hyvin hyvänsä, palaute koskee useimmiten hänen ulkonäköään. Että olipa upea huulipuna, mistä se on ostettu?

Luonnollinen look, kovin työlästä

Jenni Janakkakin on rohkea nainen, Röyhkeyskoulu-nimisen konseptin kehittänyt luennoitsija, joka opettaa erityisesti naisia tunnistamaan oman osaamisensa ja puhumaan siitä. Janakka on pohtinut ja puhunut paljon meikkaamisesta. Se on osa sekä hänen työnsä ulkoista puolta että sen sisältöä.

– Oma naamani istuu juuri sopivasti kauneuskäsitykseen. Olen sillä tavalla etuoikeutettu, ettei ulkonäköni häiritse ketään ja samalla pystytään myös kuuntelemaan, mitä sanon, Janakka sanoo.

Suomi on myös sääntöyhteiskunta, jossa ajatellaan, että pidennysten tai fillereiden käyttäjä ikään kuin fuskaa.

Janakka puhuu pohjoismaisesta, luterilaisesta kauneuskäsityksestä, joka meillä vallitsee. Siihen liittyy luonnollisuuden vaatimus. Se tarkoittaa, että pitää tietysti olla kaunis, mutta sellaisella tavalla, ettei näytä siltä, että on tekemällä tehnyt itsensä kauniiksi. Liiallinen meikkaaminen tulkitaan jollakin lailla suttuisuudeksi, siis epäsiistiksi. Kun taas siisteys on nimenomaan se, jota sopivalla meikkimäärällä tavoitellaan.

– Suomi on myös sääntöyhteiskunta, jossa ajatellaan, että jos joku käyttää pidennyksiä tai fillereitä, hän ikään kuin fuskaa.

Vaikka pintapuolisesti vaikuttaa siltä, ettei luonnollisen kauneuden eteen tarvitse tehdä mitään, se ei pidä paikkaansa. Se vaatii yhtä paljon työtä ja tavaraa kuin ”epäluonnollinenkin” meikki.

Naiset ovat myös niin tottuneita ulkonäkönsä jatkuvaan arvosteluun, että esimerkiksi miehen kommentti siitä, miten nainen on kauneimmillaan saunapuhtaana, voi tuntua vapauttavalta ja kivalta, vaikka oikeasti vapauttava ja kiva kommentti menisi jotenkin niin, että ”ei ole väliä, meikkaatko vai et, saat tehdä mitä itse haluat”.

– Feministitkin leimattiin 1960–70-luvuilla rumiksi, meikkaamattomiksi naisiksi, joita ivattiin ja joille naureskeltiin. Tällainen maine istuu sitkeässä, vaikka todellisuudessa feminismin viesti on, että jokainen saa olla sellainen kuin haluaa ja meikata niin paljon kuin haluaa tai olla meikkaamatta, Janakka sanoo.

Vai sittenkin siisteyden takia?

Feminismin ihanne on vielä yhteiskunnassa tavoitteen tasolla, sillä naista palkitaan hyvästä ja siististä ulkonäöstä monella tavalla.

Tutkimusten mukaan naiset olettavat, että ulkonäkö vaikuttaa heidän statukseensa enemmän kuin teot, ja monet viehättävinäkin pidetyt naiset ajattelevat, että oma ulkonäkö ei ole ”riittävän hyvä”. Ulkonäköön voidaan suhtautua samalla lailla suorittamisena kuin vaikkapa omassa työssä menestymiseen.

Arja Turunen on tutkinut suomalaisten naistenlehtien historiaa ja huomannut, että kauneuden normia ja sen tavoittelemista on pidetty jonkinlaisena faktana, eikä siihen pyrkimistä menneinä vuosikymmeninä juurikaan kyseenalaistettu.

Naisen tehtävä oli olla ”siisti” ja ulkonäöllä piti nimenomaan miellyttää muita. Samaan aikaan piti varoa, ettei mene oman ulkonäkönsä hoitamisessa liian pitkälle – eli turhamaisuuden puolelle.

Nämä normit on hyvin sisäistetty ja niitä on myös pohdittu, selviää Outi Rantamäen gradusta. Esimerkiksi ”Venla” (haastateltavien nimet muutettu) pohtii meikkaamistaan niin, että hän haluaa olla muita varten on siisti:

”No siis se on kyllä jännä, kun ihmiset väittää et kukaan ei meikkaa itteensä varten, ja sit sitä yrittää kyllä kovasti itellensä tolkuttaa, että kyllä mää meikkaan itteeni varten. Mut sitte ehkä, jos mä meikkaisin ihan puhtaasti itteeni varten, nii kyllähän mää meikkaisin kotonaki. Mut ehkä mää meikkaan sitä varten, että mää saan sen fiiliksen, että noi ihmiset ei kato mua kieroon. (---) Ku mulle nyt on itelleni ihan yks hailee et miltä mää näytän. Mutta tavallaan niinku meikkaa toisia varten ja itteensä varten, vähän niinku eri tavalla. Itelleen tulee se olo, ja sitte toisille, niinku toisia varten on siisti.”

Jos mä meikkaisin ihan puhtaasti itteeni varten, nii kyllähän mää meikkaisin kotonaki.

Jenni Janakalle meikkaaminen on leikittelyä ja hupia, josta hän itse nauttii. Janakka tekee Instagramiin livevideoita, joissa meikkaa. Häneltä kysytään myös meikkivinkkejä, mutta usein hän puhuu samalla myös jostain ihan muusta.

Silti Janakasta on tärkeää muistuttaa, että ihmiset eivät antaisi omien ajatustensa omasta ulkonäöstään rajoittaa tekemisiään. Siis vaikkapa siinä mielessä, että kieltäytyy lähtemästä ystävien kanssa jonnekin, koska ei omasta mielestään näytä tarpeeksi hyvältä.

Hän myös uskoo, että ihmiset ovat suvaitsevaisempia toisten meikkaamista tai meikkaamattomuutta kohtaan kuin yleensä ajatellaan.

– Juhanille on aivan varmasti ihan sama, onko Katjalla huulipunaa vai ei, eikä Juhanilla ole Katjan meikistä mielipidettä. Ei ihmisiä kiinnosta, onko työkaverilla meikkiä.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?