Kaverin äiti antoi ruokaa nälkäiselle Kaarinalle, ja veli löysi roskiksesta itselleen kengät – perhe menetti kaiken ja kertoo nyt, miten kipeät jäljet 1990-luvun lama jätti

30 vuotta sitten yrittäjä Pia Kindstedtille syntyi pieni tyttö ja Suomen talous alkoi yskiä yhä pahemmin. Sitten iski katastrofi, josta äiti, tytär ja Suomi toipuvat yhä.

Pia Kindstedtin kuopus Kaarina syntyi laman alla 1990. ”Kaarina pitää riman korkealla kaikessa. Uskon sen olevan lapsuuden peruja”, äiti miettii.

10.8.2021 16:00

Pia Kindstedt, 61:

”Haaveestani tuli painajainen kaikille”

”En koskaan unohda sitä päivää, kun ensimmäinen Sandwich Bar -kahvilamme avattiin Helsinginkadulle Kallioon 1986.

Avajaisissa soi jazz, kahvilassa oli oranssit laattaseinät ja hieno mustavalkolattia. Yritys oli todeksi tullut unelmani. En olisi koskaan voinut arvata, että se heittäisi varjon koko loppuelämääni.

1980-luvun puolivälissä olin energinen nuori nainen tuoreessa avioliitossa. Minulla oli myös pieni poika edellisestä parisuhteestani.

Mielessäni hehkui visio tyylikkäästä kahvilasta, jossa asiakas saisi itse valita leipänsä täytteet tuoretiskistä. Olin ihastunut vastaaviin kuppiloihin Euroopassa, ja Suomessa idea oli uusi. Yksin en kuitenkaan voinut yrittäjäksi ryhtyä.

Kumppaniksi lähti aviomieheni, jolla oli suurtalouskokin opintoja, sekä kasvattiäitini, jolla kirjanpitäjänä oli talous hyppysissään.

Tai niin ainakin luulin.

Lainaa oli helppo saada. Minulla oli antaa takaukseksi peritty omakotitaloni Jyväskylästä sekä kiva kesämökki ja pala maata Keski-Suomesta.

Bisnes alkoi vetää niin hyvin, että laajensimme pian Helsingistä Jyväskylään, upouuteen Torikeskus-ostariin, sekä Lahteen vuonna 1989. Jyväskylän-toimipiste oli heti hitti. Parhaimmillaan työllistimme viisitoista työntekijää.

Pääomaa tarvittiin, joten kasvattiäitini laittoi rivitaloasuntonsa uusien lainojen pantiksi. Jyväskylän SYP-pankissa pääsimme aina suoraan johtajan pakeille.

Pankista markkinoitiin meille aktiivisesti lainojen yhdistämistä yhdeksi suureksi valuuttalainaksi, koska ulkomainen raha oli niin edullista. Tartuimme tarjoukseen. En seurannut talousasioita itse, vaan luotin kasvattiäitini ja tutun pankinjohtajan näkemykseen.

Tyttäremme syntyivät keskelle kuumimpia yritysvuosia, vanhempi 1988 ja kuopus Kaarina 1990. Äitiyslomalle ehdin vain hetkeksi.

”Markan devalvaatio ja kellutus ampuivat valuuttalainojemme korot ylös.”

Vauvat valvottivat, firma pyöri vauhdilla, ja elin monta vuotta kuin usvassa. Stressi heijastui myös avioliittoomme.

Suuremmat ongelmat alkoivat pian. Markan devalvaatio ja kellutus ampuivat valuuttalainojemme korot ylös, 18–22 prosenttiin. Aivan aluksi, kun kuulin uutiset, en tajunnut, että ne vaikuttaisivat suoraan meihin.

Lainanhoitokulut nousivat rajusti, ja samaan aikaan ihmiset alkoivat syödä vähemmän ulkona. Jouduimme antamaan työntekijöille lähtöpasseja ja tekemään yhä enemmän itse. Kokeilimme kaikkea – pidensimme aukioloa, uudistimme ruokalistaa, suljimme Lahden-toimipisteen, luovuimme Helsingistä. Mikään ei auttanut.

Viimeinen vuosi oli pelkkää kamppailua. Mieheni alkoi juoda yhä enemmän. Kasvattiäitini itki ja valitti. Minä tein öisiä kävelyretkiä pitkin Jyväskylää pysyäkseni järjissäni.

Vuonna 1994 Sandwich Bar oli pakko lopettaa kannattamattomana. Kohtelu pankissa oli muuttunut. Johtajan sijaan vastassa olivat tylyt saneeraajat ja lopulta ulosottomies. Kaikki, mitä meillä oli, realisoitiin. Menetin talomme ja mökkimme, kasvattiäitini asuntonsa. Mielestäni pankin kiinteistöfirma määritti kotiemme arvot törkeän alhaisiksi.

Minulle jäi velkaa yli miljoona silloista markkaa. Menetin luottotietoni. Avioliittomme hajosi riitaisasti vuosi konkurssin jälkeen. Myös suhde kasvattiäitiini jännittyi äärimmilleen. Olin aina toivonut hänen olevan minusta ylpeä – sen sijaan hän menettikin vuokseni kaiken. Olihan idea kahvilasta ollut minun.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi yksi selviää pahastakin kriisistä ja toinen ei. Moni tuttu yrittäjä teki tuolloin itsemurhan, alkoholisoitui tai sairastui henkisesti. Pohdin usein, moniko meistä kuusikymppisistä lama-ajan yrittäjistä on enää tolkuissaan. Luulen, että aika harva. Epäonnistuminen sysäsi meidät yhteiskunnan marginaaliin.

”Poikani tuli kerran iloisena kotiin ja kertoi, ettei hänelle tarvitse ostaa uusia talvilenkkareita, koska roskiksesta oli löytynyt jonkun hylkäämät ihan hyvät.”

Itse en lamaantunut, vaan käytin lamavuodet opiskeluun. Se toi elämääni tarkoitusta. Syyllisyydentunteet painoin syrjään. Seisoin leipäjonoissa ja ajattelin, etten voi tälle tilanteelle mitään. Muistan, miten poikani tuli kerran iloisena kotiin ja kertoi, ettei hänelle tarvitse ostaa uusia talvilenkkareita, koska roskiksesta oli löytynyt jonkun hylkäämät ihan hyvät. Myöhemmin sosiaalitoimi maksoi hänen lukiokirjansa.

Kun valmistuin, sain ammattiopistosta vakitöitä kierrätysasioiden opettajana ja pääsin velkajärjestelyyn 2002. Kuusi vuotta myöhemmin olin vihdoin velaton.

Lama, konkurssi ja vaikea ero jättivät jäljet koko perheeseemme. Välillä saan lapsiltani kuulla, etten ole ollut heille hyvä äiti. Se surettaa kovasti. Syyllisyyden kanssa olen jotenkin oppinut elämään.

Hiljattain, työmatkalla Jyväskylässä, piipahdin katsomassa paikkaa, jossa yrityksemme sijaitsi. Kahvila siinä on yhä. Vähän hymyilytti, kun huomasin, että mustavalkolattia ja oranssit seinät ovat säilyneet."

1990-luvun lamassa konkurssin tehnyt Pia Kindstedt entisen yrityksensä maisemissa Helsingin Kalliossa.

Kaarina Kindstedt, 30:

"Lapsuudesta muistan puutteen ja riitelyn"

”Köyhyys leimasi koko lapsuuttani. Koskaan ei ollut rahaa, aina puuttui jotakin. Vanhemmilta sisaruksiltani olen kuullut, että 1980–90-lukujen taitteessa, kun perheyritys pyöri hyvin, meillä oli merkkivaatteita, tyyriitä maastoautoja ja aurinkolomia.

Itse en niitä vuosia juuri muista. Olin vain nelivuotias, kun yritys kaatui. Hyvien aikojen sijaan muistan puutteen sekä aikuisten hädän ja riitelyn.

Kipeimpiä ovat muistot siitä, että isä joi ja löi.

Jo tosi pienenä ajattelin, että haluan tehdä asiat elämässäni eri tavalla kuin vanhempani. Se ajatus on ollut elämäni punainen lanka.

Koen, että lapsuuteni jäi kovin lyhyeksi. Jouduin jo varhain kantamaan vastuuta itsestäni ja läheisistäni.

Minulla on utuisia muistoja kaoottisesta lähdöstämme kotoa. Muutimme kauniista kaksikerroksisesta omakotitalosta toiselle puolelle Jyväskylää, puolta pienempään kaupungin vuokra-asuntoon. Tavaraa sullottiin autoihin ja laatikoita roudattiin pitkin yötä. Mökillä, josta olin tykännyt kovasti, ei yhtäkkiä enää käyty.

”Olin köyhempi kuin kaikki muut.”

Vuotta myöhemmin tuli ero, ja äiti muutti pois. Riitely huoltajuudestamme jatkui vuosia. Myöhemmin asuimme äidin luona.

Isä oli päihdeongelmainen ja toisinaan väkivaltainen, mutta näin hänessä myös yritteliäisyyttä ja hyvyyttä. Hän esimerkiksi kokkasi leipäjonon antimista meille joka päivä lämpimän aterian. Olimme läheisiä siihen asti, kun hän vuonna 2016 menehtyi. Äidin kasvattiäidistä päällimmäinen muistoni on, että hän oli aina vihainen.

Koulussa olin köyhempi kuin kaikki muut. Kaverit asuivat isoissa omakotitaloissa, mutta meillä ei koskaan ollut edes välipalaa kaapissa. Olin usein koulun jälkeen nälkäinen ja muistan, miten kiitollinen olin, kun luokkakaverin äiti antoi minun syödä heillä. Luulen, että hän ymmärsi, millaista meillä oli, vaikka häpesin ja salailin kotiolojani. Kouluaikojen valopilkkuja olivat myös ystävällinen kirjastotäti, tsemppaavat opettajat ja ymmärtäväinen koulukuraattori.

Äidin luona saimme aina halvinta mahdollista ruokaa, makkaraa, ranskanleipää ja jogurttia. Vuosia meidät puettiin kirpputorivaatteisiin. Liikuntatunneilla muilla lapsilla oli hohtavan valkoiset luistimet ja sirot monot sopivine suksineen, minä käytin koulun kömpelöitä ankkamonoja ja kuluneita luistimia. Ratsastuksen jouduin lopettamaan, koska siihen ei ollut varaa.

Yrityksen kaatumisen jälkeen kuljimme siskon kanssa isän mukana, kun hän kierteli jyväskyläläisissä yrityksissä kauppaamassa patonkeja ja porkkanasalaattia. Lapsena silppusin vihanneksia ja täyttelin patonkeja yhden ihmiselämän edestä.

Varastelin kaupoista kyniä ja kumeja. En oikeastaan tarvinnut niitä, mutta tuntui tärkeältä saada jotakin uutta ja kiiltävää, sellaista, mitä muilla lapsilla oli. Meillä kun ei koskaan ollut mitään. Koko elämä pyöri sosiaalituen varassa.

Yläasteen lopussa opo kannusti minua hyvien numeroideni takia lukioon, mutta valitsin sen sijaan ammattikoulun talonrakennuslinjan. Halusin itselleni selkeän ammatin ja oman tilipussin mahdollisimman nopeasti. Kesätöitä olin tehnyt jo 13-vuotiaasta, kotoa muutin siskoni lailla 16-vuotiaana.

Kun sain ensimmäisen palkkani, päätin, etten enää koskaan halua nostaa sosiaaliturvaa.

Myöhemmin olen opiskellut korkeakoulututkintoon asti ja työskennellyt ulkomaillakin. Useissa Afrikan maissa olen nähnyt niin äärimmäistä köyhyyttä, että siihen nähden kokemukseni ovat lieviä. Olen psykiatrinen sairaanhoitaja, ja ammatti on antanut suhteellisuudentajua.

Teininä olin masentunut ja vihainen, mutta nyt mustimmat tunteeni ovat lientyneet. Tietyllä tavalla olen antanut vanhemmilleni anteeksi. Uskon, että he tekivät parhaansa.

”En ole koskaan päässyt irti köyhyyden pelosta.”

Perinteisesti Suomessa jokainen sukupolvi on ollut edellistä vauraampi. Esimerkiksi äitini varttui hyvin toimeentulevassa perheessä eikä joutunut koskaan lapsena miettimään rahaa, joten hän ei mielestäni ole oikein ikinä oppinut ymmärtämään sen arvoa.

Minä taas en ole koskaan päässyt irti köyhyyden pelosta. Ajattelen talousasioita todella paljon, vältän riskejä ja laadin budjetteja.

Taustani on tehnyt minusta vahvan. En oleta, että yhteiskunta tai joku muu hoitaa asiat puolestani, vaan koen, että minun on pystyttävä itse kaikkeen kokkaamisesta, lampunvaihdoista ja iskuporakoneen käytöstä alkaen.

Haluan ajatella, ettei menneisyyteni tarvitse leimata tulevaisuuttani.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi yksikään aikuinen ei koskaan sanonut meille lapsille ääneen, että lama vaikutti kaikkien ongelmiemme taustalla. Asiaa pikemminkin vähäteltiin.

90-luvulla, Jyväskylän suuren junaonnettomuuden jälkeen, sen kokeneille tarjottiin kriisiterapiaa. Yhtä lailla sitä olisi mielestäni pitänyt tarjota meille, joiden lapsuuden lama murskasi.

Jos joskus saan lapsen, tahdon tarjota hänelle parempaa kuin itse olen saanut. Haluan ostaa meille ruokaa kaupasta ilman, että ensimmäisenä pitää tuijottaa hintalappua.

Ja olla varma siitä, että lapsellani on koulussa sopivat ja kauniit vaatteet ja yhtä hyvät sukset ja luistimet kuin muillakin."

Kaarina Kindstedt on yksi torstaina ilmestyvän Laman lapset – Mitä meille tapahtui? (S&S) kirjan haastatelluista.

MITÄ IHMETTÄ TAPAHTUI?

Eläketurvakeskuksen johtaja, ekonomisti Jaakko Kiander pohtii, mistä 1990-luvun suuri lama johtui ja mitä siitä seurasi.

PANKKEJA EI VALVOTTU TARPEEKSI

”Kehitys lamaa kohti alkoi, kun Suomen rahamarkkinoita alettiin liberalisoida. Vuoteen 1986 mennessä pankkitoiminta ja kansainväliset pääomaliikkeet vapautettiin säätelystä. Pankkien valvontaa ei kuitenkaan vahvistettu riittävästi. Uskottiin, että pankit tietävät kyllä, mitä tekevät. Kokemus on osoittanut, että näin ei aina ole.

1980-luvun lopulla valuuttalainoja alettiin Suomessa tarjota aktiivisesti pk-yrityksille. Niinpä velkaannuimme nopeasti ulkomaille. Pankkien asiakkaat eivät ymmärtäneet kurssivaihtelun riskiä, mutta eivät sitä ymmärtäneet monet päättäjät ja pankinjohtajatkaan.”

LIIAN PITKÄ VAHVAN MARKAN POLITIIKKA

”Markan jatkuvia devalvaatioita oli alettu pitää häpeällisinä ja vanhanaikaisina. Alettiin harjoittaa niin sanottua vahvan markan politiikkaa: markan arvo haluttiin pitää vakiona suhteessa ulkomaisiin valuuttoihin. Jos tämä onnistuu, ei valuuttalainoihin sisälly kurssiriskiä. Mikään valtio ei kuitenkaan voi taata täysin vakaata valuuttaa.

Inflaatio paheni 1980-luvun lopulla, ja Suomen Pankki yritti puolustaa valuuttakurssia nostamalla korkotasoa.

Se heikensi velallisten maksukykyä, joten asuntomarkkinat ja kulutus alkoivat hyytyä. Asuntojen myyntiajat pitenivät ja hinnat kääntyivät laskuun.

Samaan aikaan sijoittajilta loppui usko Suomen markkaan, mistä seurasi Suomen Pankin valuuttavarannon supistuminen. Lopulta valuuttapako Suomesta johti pakkodevalvaatioon marraskuussa 1991, vaikka hallitus oli luvannut, ettei sitä tule. Loppuvuodesta 1992 kireästä rahapolitiikasta jouduttiin luopumaan. Markka päästettiin kellumaan. Samalla sen arvo heikkeni jyrkästi ja ulkomaisia lainoja ottaneiden yritysten tilanne paheni. Korkeat korot ja kurssitappiot ajoivat monia konkurssiin.”

LIIAN KIREÄ BUDJETTIPOLITIIKKA

”Suomen lama oli poikkeuksellisen syvä, jos sitä verrataan historiaan tai muihin teollisuusmaihin. Taantuma näkyi kaikkialla länsimaissa, mutta muualla ei menty yhtä syvälle. Suomessa elintaso putosi jyrkästi 1992–1994. Korkeat korot söivät asuntovelkaisten ostovoimaa, ja yritysten vaikeudet kasvattivat työttömyyden ennätystasolle. Lisäksi julkisen talouden rahahanat vedettiin kiinni. Menoja leikattiin ja veroja kiristettiin, mikä supisti edelleen kotimaista kysyntää.

Julkinen velka kasvoi, koska verotulot olivat laman vuoksi kääntyneet laskuun ja sosiaalimenot paisuivat työttömyyden myötä. Suomessa velkaantumisesta oltiin huolissaan enemmän kuin esimerkiksi Ruotsissa. Jälkikäteen katsottuna finanssipolitiikan kiristäminen oli ylimitoitettua, ja se pitkitti lamaa tarpeettomasti.”

MITÄ LAMASTA SEURASI?

MEILLÄ ON EURO

”Laman takia Suomessa päädyttiin arvioon, jonka mukaan oma valuutta ei ole pienelle maalle paras vaihtoehto. Pelättiin, että markkinavoimat voivat tulevaisuudessakin heitellä liikaa pientä kansantaloutta. Laman trauma vaikutti siis taustalla, kun Suomi päätti hakeutua Emuun eli Euroopan talous- ja rahaliittoon heti alkuvaiheessa ja myöhemmin liittyä yhteisvaluuttaan. Muut Pohjoismaat säilyttivät omat valuuttansa.”

YRITTÄJÄT OPPIVAT VAROMAAN

”Suomalaisten yrittäjien riskinottohalu on tutkitusti vaisumpaa kuin muissa Pohjoismaissa. Moni muistaa, että riskejä ottaneille yrittäjille kävi lamassa kehnoimmin.”

VIRHEISTÄ OPITTIIN

”Vuoden 2008 talouskriisin jälkeen Matti Vanhasen hallitus lähti elvyttämään, ei kiristämään julkista taloutta. Suomi velkaantui, mutta poliitikot eivät halunneet toistaa 1990-luvun matokuuria.”

VELKOJA MAKSELLAAN YHÄ

”Idänkaupan romahdusta on mielestäni korostettu lamapuheissa liikaa. 1991 vienti kyllä putosi, mutta elpyi jo seuraavana vuonna ja kasvoi 1990-luvulla ennätysmäisesti. Lama oli seurausta kotimaan taloudessa tehdyistä virhearvioista. Jotkut ylivelkaantuneet ja pitkäaikaistyöttömiksi jääneet makselevat hintaa edelleen. Suomessa heitä on kohdeltu varsin anteeksiantamattomasti.”

Ekonomisti Jaakko Kiander veti Suomen Akatemian Suomen talouskriisi-hanketta ja on kirjoittanut lamasta useita kirjoja.

Lue lisää:

Suomessa on perheitä, joissa eletään kahta eri elintasoa: ”Mies sanoi, että saat kuitenkin tulla kanssamme samalle lomalle”

Lue lisää:

Minnan mies tuhlasi kymppitonnin salaa yhteisistä rahoista – naiset kertovat, millaista on taloudellinen pettäminen

Lue lisää:

Julia keräsi pulloja 17-vuotiaana lapsensa joululahjaa varten – nyt hän on unelmatyössään, koska sai Facebookissa yllättävän tarjouksen

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?