Kun vilauttelija astui puskasta esiin, uhrin koira hyökkäsi kimppuun: ”Jouduin rauhoittelemaan tutisevaa ukkelia” – Onko entisajan paljastelu siirtynyt puhelimiin? - Ilmiöt - Ilta-Sanomat

Kun vilauttelija astui puskasta esiin, uhrin koira hyökkäsi kimppuun: ”Jouduin rauhoittelemaan tutisevaa ukkelia” – Onko entisajan paljastelu siirtynyt puhelimiin?

Puskajussit, vemppaajat, munamikot. Urbaanilla ilmiöllä on monta nimeä. Tyypillistä on se, että vilauttelija on mies, valikoidut uhrit tyttöjä ja nuoria naisia. Onko ilmiö yhä totta? Onko puhelimeen kilahtava törkeä kuva nykyajan vastine puistohiipparille?

Itsensäpaljastelu julkisella paikalla täyttää rikoksen tunnusmerkistön. Kuvitus: Suvi-Tuuli Junttila

12.6. 19:00

Pitkään poplariin pukeutunut keski-ikäinen mies seisoo selin, etukumarassa.

Paikka on Helsingin keskustan Citykäytävän pimeä nurkka.

Kun minä ja kaverini tulemme alas portaita, hän vilkaisee meitä olkansa yli. Todettuaan ohittajat teinitytöiksi mies kääntyy ja katsoo meitä ohuesti hymyillen.

Kädessä on jotakin pientä ja pinkkiä. Nakki? Pätkä makkaraa?

Ei, vaan – no, penis. Kädessä ja puolittaisessa erektiossa.

Yäk ja hyi, alamme kikattaa hämmentyneesti ja juoksemme pois.

Toinen muistikuva teinivuosien Vantaalta, 1990-luvun alusta. Me, ryhmä yläasteikäisiä tyttöjä, seisomme bussipysäkillä. On kirkas päivä, olemme matkalla koulusta kotiin.

Paku näyttää vilkkua ja kaartaa eteemme pysäkille. Lippalakkipäinen mies tuijottaa meitä autonikkunan läpi, avaa sepaluksensa ja vilauttaa penistään, virnistää hämmentyneille kasvoillemme ja ajaa pois.

Aika oli silloin toinen.

Ilmiötä nimeltä itsensäpaljastajat pidettiin harmillisena ja vähän ällönä, mutta ei sinällään isona uhkana.

En usko, että edes mainitsin näkemistäni asioista kotona.

Mielestäni en isommin edes järkyttynyt.

Ja kuitenkin muistan molemmat tapaukset valokuvantarkasti edelleen, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Mieleen on jäänyt myös se häpeän ja hämmennyksen tunne, joka tilanteisiin liittyi.

En voinut käsittää, miksi joku vieras mies halusi esitellä minulle genitaalejaan.

Kuvitus: Suvi-Tuuli Junttila

Vemppaajat ja puskajussit

Kyselykierros naisporukassa paljastaa, että ikätovereilleni, 1970- ja 1980-luvuilla syntyneille naisille, tapahtui nuorena samaa kuin minullekin.

”Kuljin teininä harrastuksissa Stadikalla 4–5 kertaa viikossa. Puskajussit olivat säännöllinen ja tavallinen juttu.

Mies tai miehiä seisoksi kävelytien vierustoilla. Useimmat vaikuttivat keski-ikäisiltä, mutta saattoivat olla nuorempiakin. Yläaste- tai lukioikäisen silmin parikolmekymppisetkin vaikuttivat keski-ikäisiltä.

Kovimmilla pakkasilla heitä ei näkynyt, mutta kevään tullen ukkelit ilmestyivät yhtä varmasti kuin pajunkissat ja koirankakkakeskustelut. Puskajusseilla oli poikkeuksetta pitkä takki, sellainen popliiniksi tai trenssiksi kutsuttu. He vilauttelivat vehkeitään tai tyydyttivät itseään, eivät koskaan puhuneet. Jos huusi tai nauroi, mies poistui vikkelästi metsikköön.

Tuohon aikaan heppuja ei jotenkin osannut pelätä. En oikein edes tiedä, miksi. En muista, että kukaan olisi koskaan lähtenyt perään tai vaikuttanut muuten uhkaavalta. Suhtautuminen oli pikemminkin että hohhoijaa kuin hui.

Muistan kertoneeni miehistä vanhemmilleni ja kavereille, ja harrastuksen pukuhuoneessa kaikki tiesivät heistä. Aihetta ei pidetty mitenkään tabuna.

En oikein muista, miten niihin kotona reagoitiin – varmaan vain käskettiin olemaan varovainen tai tuijottamatta. Suhtautuikohan poliisikin siihen aikaan pervoihin jotenkin huolettomammin?

En muista nähneeni vilauttelijoita enää noiden vuosien jälkeen enkä missään muualla, en myöskään asuessani ulkomailla. Aikuisena liikun usein omalla autolla, ehkä se vaikuttaa. Veikkaan myös, että tuollainen hämärähomma on siirtynyt nettiin.”

(Nainen, s. 1972)

Mediatutkija ja professori Susanna Paasonen Turun yliopistolta tunnistaa ilmiön.

– Vilauttelun yleisyyttä tai trendejä ei ole tutkittu, mutta oman kokemukseni perusteella se oli hyvin tavallista vielä 90-luvun alussa: sekä vilauttelu että viivyttelevämpi julkinen masturbointi, Paasonen sanoo.

– Uskoakseni kännykkäkameroiden yleistyminen leikkasi ilmiötä. Se muutti vilauttelun anonymiteettia ja siihen sisältyvää valta-asetelmaa.

Kohde pakotetaan tilanteeseen, jota hän ei ole valinnut.

Kenelle tila kuuluu?

Valta-asetelmalla Paasonen tarkoittaa sitä, että paljastelija ottaa teollaan itselleen julkista tilaa häiritessään vastentahtoisia kohteitaan.

– Vilauttelun perusideahan on, että itsensäpaljastelun kohde pakotetaan tilanteeseen, jota hän ei ole valinnut ja johon hän ei todennäköisesti halua. Paljastelija siis hallitsee tilannetta. Kyse on omanlaisestaan vallankäytöstä, Paasonen sanoo.

– Motiivina on yleensä seksuaalinen kiihottuminen ja tyydytys. Vilauttelija voi kokea minkä tahansa reaktion kohteeltaan rohkaisuna tai osallisuutena.

”Teininä näihin törmääminen kantakaupungissa oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Kävimme poimimassa pajunkissoja Laakson metsästä. Siellä laskimme aina, ylittikö itsensä vilauttelijoiden määrä edellisvuoden. Vemppareita hääri jostain syystä tiheään myös koirapuistojen liepeillä.

Lähinnä vain naureskelimme näille tyypeille, joskus jopa uskaliaasti huutelimme haukkuja perään, mikä toki näin jälkikäteen ajateltuna oli riskaabelia. Itsensäpaljastelijoille naureskelivat silloin aikuisetkin. Muistan kyllä äitini jotenkin järkyttyneen, mutta se ei koskaan johtanut seurauksiin.

Kerran Linnunlaulun koirapuistossa minä ja kaverini olimme hoitokoiran kanssa ainoina keskellä kesäpäivää. Portille fillaroi kolmekymppinen spandex-mies, joka jäi notkumaan portille kysellen, että mitäs tytöt. Yhtäkkiä hän veti housut nilkkaan ja alkoi vempata kysellen, että eikö olekin mahtava meisseli. Siis keskellä vilkkainta Töölönlahtea. Tuolloin pidimme tapausta hekoteltavan röyhkeänä, nykyvinkkelistä arveluttavana. Tyyppi ei ollut vemppaajan arkkityyppi, vaan jotain ihan muuta.

Muistan pelänneeni vain kerran, jo täysi-ikäisenä illalla koirapuistossa siskon kanssa. Kallioille piirtyi outo pitkä siluetti, kuin huojuva puu. Äkkiä tajusimme, että vemppaaja oli siellä koirapuistossa, käytännössä takanamme. Kellonaika ja varjoefekti saivat aikaan sen, että lähdimme täysillä juoksemaan pois puistosta. Bulldog-raukka läähätti henki hieverissä.

On absurdi ajatus, että oma eskarilaiseni tulisi parin vuoden päästä kertomaan nähneensä itsensäpaljastajia ja että sille naureskeltaisiin yhdessä.”

(Nainen, s. 1978)

Joidenkin tutkijoiden mielestä dickpicit ovat nykyajan vastine itsensäpaljastelulle. Kuvitus: Suvi-Tuuli Junttila

Suhinaa bussissa

Susanna Paasosen kuvaama valta-asetelma näkyy vilauttelun uhriksi joutuneiden naisten kertomuksissa. Tietyt paikat kaupunkiympäristössä leimautuvat pelottaviksi.

– Tilan tekeminen turvattomaksi on ikään kuin paljastelun sivutuote. Tekemisen varsinainen fokus on ihmisissä, joille penistä heilutellaan, Paasonen arvioi.

”Ekalla luokalla luokkakaverini puhkesi kerran itkuun, kun hänen olisi pitänyt kävellä yksin kotiin: yleensä hän käveli isosiskonsa kanssa, mutta sisko oli kipeänä. Kotiin piti mennä metsän läpi, jossa kuulemma usein liikkui joku vilauttelija. En muista, miten tilanne ratkesi, mutta ainakin opettaja tuli hätiin, kun huomasi tytön itkevän. Ehkä hän sai saattajan kotiin.”

(Nainen, s. 1979)

”Joskus ehkä 12–13-vuotiaina, 1990-luvun alussa, olimme ystäväni kanssa matkalla Itäkeskukseen bussin takapenkillä. Yhtäkkiä vierestämme kuului kummallista suhisevaa ääntä. Huomasimme noin metrin päässä runkkaavan miehen, joka katseli meitä oudosti. Jäimme pois seuraavalla pysäkillä jokseenkin järkyttyneinä, mutta enemmän ehkä huvittuneina. Emme olleet nähneet vastaavaa aikaisemmin. En muista, sanoimmeko hänelle mitään, tai hän meille.”

(Nainen, s. 1979)

Vaaraa ja jännitystä

Mitä vilauttelijan päässä oikein liikkuu, Sexpo-säätiön toiminnanjohtaja, seksologi Tommi Paalanen?

– Kyse on ekshibitionismista, kiihottumisesta nähdyksi tulemisen kautta, Paalanen sanoo.

– Sinällään taipumuksessa ei ole mitään pahaa. Ongelmaksi asia muodostuu silloin, kun se alkaa häiritä muita ihmisiä. Vietti voittaa järjen. Vilauttelu rikkoo toisten ihmisten rajoja vastoin heidän tahtoaan, mikä ei ole ok.

Pahimmillaan kyse on tökeröstä, jopa alaikäisiin kohdistuvasta seksuaalisen ahdistelun muodosta.

Seksologin mukaan vaara ja jännitys lisäävät tekijän kiihotusta, samoin kohteen näkyvä säikähdys tai pelko. Ei ole sattumaa, että uhri on usein nainen tai nuori tyttö, ihminen, jota vilauttelija ei pidä fyysisenä uhkana.

Silti vastaan voi tulla yllätyksiä.

”Olin kouluttamassa palveluskoiraa, rotevaa schäferiä, joka juoksenteli irrallaan metsässä lähelläni. Vilauttelija astui puskasta eteeni ja avasi takkinsa. Siinä silmänräpäyksessä koirani alkoi haukkua kumeasti ja syöksyi metsän poikki suoraan ukon kimppuun. Jouduin pelastamaan hänet koiraltani ja rauhoittelemaan tutisevaa ukkelia hyvän tovin koiran muristessa vieressä. Tämä tapahtui 1990-luvun taitteessa.” (Nainen, s. 1969)

Tommi Paalanen näkee vilautteluilmiössä myös sen traagisen puolen. Tekijä ei kykene toteuttamaan seksuaalisuuttaan terveellä ja eettisellä tavalla, vaan päätyy häiriökäyttäytymiseen. Tekoihin, joita hän ehkä itse pitää harmittomina, mutta jotka saattavat traumatisoida uhria.

– Tilastoja ilmiön yleisyydestä minulla ei ole, mutta näppituntumani on, että se on osin siirtynyt eri alustalle, nettiin. Klassista vilautteluakin kuitenkin tapahtuu edelleen. Sexpossa törmäämme aiheeseen säännöllisesti, Paalanen miettii.

– Paras suhtautumistapa on lakoninen välinpitämättömyys, vaikka lempeä kehotus pistää housut kiinni. Kohteen laimea reaktio taittaa terää tekijän kiihotukselta.

Mutta eikö vastuu tällöin jää uhrille – hänen pitää käyttäytyä tietyllä tavalla tilanteessa, johon ei alun perinkään halunnut?

– Vilauttelija voi saada häiriökäyttäytymiseensä apua esimerkiksi Sexposta. Meillä on pitkä kokemus erilaisten seksuaalisuuden ongelmien hoidosta. Vilauttelijan olisi hyvä miettiä uhrin tunteita – trauma voi olla raskas kantaa, Paalanen sanoo.

Kännykkään räpsähtävät dickpicit Tommi Paalanen näkee häiritsevänä ilmiönä, vaikka tilanteessa ei synny fyysistä uhkaa.

– Kuvan voi poistaa ja sen lähettäjän estää. Ikävää on, jos kuva tulee esimerkiksi lapselle tai nuorelle, Paalanen miettii.

Kikkeli kännykkään

Vanhemmat eivät koe kuvia harmittomina. Alaikäisen tytön äiti pääkaupunkiseudun ulkopuolelta kertoo:

”Takavuosien satunnaiset itsensäpaljastajat olivat mielestäni pikkutekijöitä nykypäivän nettisaalistajiin ja kourijoihin verrattuna.

Olen kuullut, että pippelikuvia, dickpicejä, lähetellään jopa ala-asteikäisille tytöille. Uskon, että niitä saa lähes jokainen tyttö. Kerran olimme ruokakaupan jonossa, kun oman tyttäreni puhelimeen räpsähti sellainen. Eikä kerta valitettavasti jäänyt ainoaksi.

Mielestäni teinien meininki on muutenkin tullut raaemmaksi. Tyttäreeni on käyty käsiksi ja kourittu väkisin. Onkohan tämä saanut alkunsa TikTokista? Ehkä pojat ovat sieltä saaneet käsityksen, että on normaalia puhua törkeitä, käydä käsiksi ja lähetellä niitä halvatun kikkelikuvia? Tiedoksi: ei ole.

Googlasin kerran yhden tytölleni kalukuvan lähettäneen. Nuorten urheilujoukkueen valmentaja, aikuinen mies. Ihmetellä täytyy.”

(Nainen, s. 1974)

Dickpic-ilmiöön perehtynyt mediatutkija Susanna Paasonen näkee yhtäläisyydet sen ja perinteisen vilauttelun välillä.

– Paljastelu on yleensä yhdistetty ekshibitionismin iloihin ja etenkin muiden reaktioiden näkemiseen. Tässä mielessä dick-kuvat voi nähdä korvaavana tekemisen muotona, Paasonen sanoo.

– Joidenkin tutkijoiden mukaan ilman lupaa lähetetyt dickit ovat selkeästi itsensäpaljastelun uusi muoto. Tilanteen dynamiikka on toki erilainen, jos reaktiota ei voi todistaa. Sen kuvittelu voi tietenkin myös innostaa lähettäjää.

Eri sukupuolet, eri normit

Samalla Susanna Paasonen muistuttaa, että dickpic-ilmiö on perinteistä vilauttelua moniulotteisempi asia.

– Ihmisten motiivit lähetellä kalukuvia vaihtelevat tutkitusti. Raiskausuhkaukseen liitetty dick-kuva on tarkoitettu pelotteeksi, potentiaaliselle tai varsinaiselle seksikumppanille lähetetty ikään kuin houkuttimeksi, mediatutkija analysoi.

– Jälkimmäisessä tapauksessa lähettämistä motivoi se, että tekijä haluaisi itse nähdä kohteensa alastonkuvia ja toivoo tämän nauttivan näkemästään, ehkä jopa sanovan siitä jotain kaunista. Uhrin reaktio saattaa kuitenkin olla jotakin ihan muuta, Paasonen hymähtää.

Olisi vaikea kuvitella naisten pyllistelevän pururatojen reunoilla valmiina vilauttamaan tai tähtäilevän kännykameroillaan pöksyihinsä.

Paasosen mukaan ekshibitionistisia taipumuksia on naisillakin, mutta ne saattavat näkyä eri muodossa. Itsensä esittelylle löytyy moninaisia tiloja ja paikkoja. Esimerkiksi kerrostaloasukkeja, jotka eivät käytä verhoja tai vaatteita – tai nettialustoja, joihin voi jakaa itsestään alastonkuvia.

Seksologi Tommi Paalanen toteaa, että naisten ekshibitionistiseen viettiin ei suhtauduta yhteiskunnassa yhtä tuomitsevasti. Tissien vilauttelua festareiden väkijoukossa tai pikkuruisessa minihameessa pyörähtelyä pidetään kutkuttavana, ei säälittävänä ja kiusallisena kuten yksinäistä puistohiipparointia.

Taustalla jylläävät mitkäpä muut kuin perinteiset sukupuoliroolit.

– Miesten alastomuutta tulkitaan monimuotoisemmin. Tämä näkyy myös siinä, mitä kuvia jaetaan ja kenen kanssa. Mukana voi olla huumoriakin – esimerkiksi heteromiehet saattavat lähetellä toisilleen alastonkuvia ”läpällä”, tutkija Susanna Paasonen toteaa.

– Naisten alastomuuden taas kaksinapainen sukupuoliymmärrys rajaa yhä sinnikkäästi seksuaaliseksi – jopa saunakulttuurin Suomessa.

Se, miten eri tavoin vilautteluun suhtaudutaan nykyään kuin kolmekymmentä vuotta sitten, kertoo luullakseni ennen muuta ajan ja asenteiden muuttumisesta. #MeToo-kampanjan jälkeisessä maailmassa mietitään paljon entistä tarkemmin sitä, mikä on sallittua ja mikä ei.

Oma sukupolveni ehkä piti vilauttelua valitettavana mutta arkisena ilmiönä, mutta jos tyttärelleni tapahtuisi nyt samaa, olisin järkyttynyt.

Luullakseni soittaisin hätänumeroon, laittaisin varoituksen kaupunginosan Facebook-ryhmään sekä viestittelisin tyttäreni samanikäisten kavereiden vanhemmille.

Emme todellakaan ohittaisi asiaa pikkujuttuna.

Vilauttelu on rikos

Rikostarkastaja Jari Illukka Helsingin poliisin rikostutkintayksiköstä kertoo vilauttelutapauksista ilmoitettujen hälytystehtävien olleen laskusuunnassa kaksi viime vuotta.

– Rikosilmoitusten määrässä tämä ei kuitenkaan näy. Ilmoituksia itsensäpaljastajista kirjataan vuosittain noin 50 kappaletta.

Määrällisesti tapauksia ei siis Illukan mukaan ole kovinkaan paljon Helsingin kokoisessa kaupungissa. Ilmoitukset painottuvat kesäkuukausiin. Mitkään tietyt kaupunginosat eivät erityisesti korostu ilmoituksissa, mutta sukupuoli kylläkin.

– Perinteisessä vialuttelussa tekijä on lähes aina mies, uhrit tyttöjä tai nuoria naisia. Digialaustoilla tapahtuvassa itsensäpaljastelussa tekijän sukupuoli vaihtelee huomattavasti enemmän. Tyttöjen ja naisten osuus on sillä puolella selvästi korkeampi.

Klassisen vialuttelun rikosnimike on sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen, josta säädetty rangaistus on pienimmillään sakkoa, suurimmillaan jopa vankeutta.Vilauttelu julkisella paikalla täyttää siis rikoksen tunnusmerkistön.

Lainsäädäntö saattaa laahata hieman jälkijunassa.

Dickpicien kohdalla rikosnimikkeen määrittely voi olla vaikeampaa.

– Kuva genitaalialueesta ei lain mukaan ole varsinainen seksuaalirikos. Tältä osin lainsäädäntö saattaa laahata hieman jälkijunassa, Illukka pohtii.

Hän muistuttaa, että jos kohteena on alle 16-vuotias lapsi, itsensäpaljastelun rikosnimike on huomattavasti ankarampi: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Sama periaate pätee digimaailmassa lähetettyihin kuviin - teko on selvästi valavampi kohdistuessaan alaikäiseen. Se, että tekijä on arvioinut kohteen olevan yli 16-vuotias, ei ole lieventävä asianhaara.

Illukan mukaan lähtökohtana on se, että jokainen sukupuolesta tai iästä riippumatta voisi tuntea olonsa kaupungissa turvalliseksi.

– Akuutissa tilanteessa, eli jos joutuu itsensäpaljastajan uhriksi, kannattaa soitta ahätäkeskukseen. Lähetämme paikalle partion tarkistamaan tilanteen, Ilukka sanoo.

– Alaikäiselle tullut dickpic on syy tehdä rikosilmoitus. Samalla tulee myös varmistaa, ettei alaikäinen jää asian kanssa yksin.

Illukka neuvoo, että rikosilmoituksen tekeminen onnistuu nykyään helposti netissä ilman käyntiä poliisiasemalla.

Lue myös: ”Kollega saattoi läpsäistä peniksellä poskeen” – Ravintola-alalla työskentelevät naiset kertovat nyt kokemuksistaan

Lue myös: Naiset kertovat, miten seksismi jyllää pelialalla –nörttimaskuliinit käskevät olemaan hiljaa ja menemään keittiöön

Lue myös: Seksuaalinen häirintä on yhä voimissaan opiskelijapiireissä – pahimmillaan naisviha siirtyy opiskelijabileistä työpaikoille

Artikkeliin liittyviä aiheita

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?