Mia, 48, ja Eliya, 34, ovat pyrkineet vuosia eroon masennuslääkkeistä – ”Pelotti tosi paljon jättää se viimeinenkin murunen” - Ilmiöt - Ilta-Sanomat

Mia, 48, ja Eliya, 34, ovat pyrkineet vuosia eroon masennuslääkkeistä – ”Pelotti tosi paljon jättää se viimeinenkin murunen”

Masennuslääkkeistä on apua monille, mutta niiden lopettaminen voi olla vaikeaa. Mia ja Eliya kokevat, etteivät saaneet siihen riittävästi tukea.

”Joskus olen ollut vaan niin väsynyt taisteluun, että olen alistunut ja ajatellut, että lopetan sitten joskus”, sanoo Eliya Zweygberg masennuslääkkeiden lopettamisesta.


9.5. 16:00

Maali on joka päivä ­lähempänä, vaikka ­matka etenee hiiren­askelin. Mia, 48, on vieroittanut itseään masennuslääke venlafaksiinista viime vuoden tammikuusta asti. Kuukauden välein hän tiputtaa annosta taas hitusen.

– Siitäkin tulee oireita. Hengästynyt, hermostunut ja levoton olo. Keho on epämukavalla tavalla ylivilkas, sanoo Mia, joka ei halua esiintyä jutussa koko nimellään.

– Kun tein vähennyksiä lääkärin ohjeilla nopeammin, ei siitä tullut yhtään mitään.

Masennuksen Käypä hoito -suositus suosittaa lääkeannoksen portaittaista alentamista viikon tai kahden välein. Helsingin yliopiston vanhuspsykiatrian professori Hannu Koposen mukaan se toimii yli 90 prosentilla ihmisistä. Annosta voidaan laskea myös hitaammin, kuukauden välein.

Joillekin sekin voi olla liian nopea tahti.

Keskivaikea masennus– vai lääkeoireita?

Mia alkoi syödä masennuslääkkeitä kahdeksan vuotta sitten. Hän oli eronnut vuotta aiemmin, muuttanut lasten kanssa uudelle paikkakunnalle ja perustanut perheen uuden miesystävän kanssa. Alku ei ollut helppo, ja Mia voi huonosti. Uusperheen ensimmäisellä yhteisellä lomalla kesällä 2013 Mia sai paniikkikohtauksen ja päätyi sairaalaan. Kun kohtaukset jatkuivat, hän meni lääkäriin ja alkoi syödä masennuslääke sertraliinia. Se auttoi.

Vuoden päästä perheen arki oli tasoittunut, ja Miakin voi paremmin. Hän halusi lopettaa lääkkeen.

– Apteekissa neuvottiin lopettamaan lääke kahdessa viikossa, eli syömään sen ajan lääkettä joka toinen päivä ja sitten lopettamaan kokonaan. Olin hirveän levoton, oli vaikea olla paikallaan. Piti pistää kädet puuskaan, kun tuli niin kova tarve lyödä ihmisiä. Aloin olla myös hirveän uupunut. Kehoa pisteli joka puolelta. Ei sellaista ollut ennen ollut.

Mialla diagnosoitiin keskivaikea masennus, ja lääke aloitettiin uudestaan.

– Pikku hiljaa pistelyt ja muut oireet helpottivat, mutta minulle alkoi tulla valtavan synkkiä oloja, joita ei ollut aiemmin ollut. Olot tulivat ihan tyhjästä kuin kohtaukset, ja menivät taas jossain vaiheessa ohi. Ihmettelin, miten minusta tuntuu näin hirvittävän synkältä.

Oireet yllättivät Mian, vaikka hän on ammatiltaan psykiatrinen sairaanhoitaja.

– Mietin, että mitä ihmeen masennusoireita nämä ovat. En mielestäni ollut masentunut, oli vain niin omituisia tuntemuksia. Paniikkihäiriö tuli mielestäni siitä, että olin elämäntilanteen takia kierroksilla.

Seuraavina vuosina tilanne mutkistui yhä. Mialla oli paniikkikohtauksia, ahdistusta ja uupumusta. Hänelle määrättiin uusia lääkkeitä, oksatsepaamia ja ketiapiinia. Mia oli välillä hoidettavana myös sairaalassa. Kolmen vuoden ajan hän kävi terapiassa.

Pahimpina hetkinä Mia ei jaksanut edes kokata. Lapset olivat paljon isänsä luona ja mummolassa. Uusi avioliitto ja uusperhe hajosivat. Talo, jota pari oli yhdessä remontoinut, myytiin. Mian mielestä kriisi johtui lääkeoireista.

– Olin monta vuotta siinä kunnossa, etten jaksanut ajatella muuta kuin karmeaa oloani. En jaksanut panostaa mihinkään.

Mia kokee, etteivät läheiset ymmärtäneet, mistä se johtui. Tärkeitä ihmissuhteita meni solmuun.

Joka kymmenes saa oireita

Masennuslääkkeet vaikuttavat hermoverkkojen toimintaan ja usein pääasiassa serotoniinivälitteiseen järjestelmään. Suomessa eniten käytetyt masennuslääkkeet, niin sanotut SSRI-lääkkeet eli serotoniinin takaisinoton estäjät vilkastuttavat aivojen serotoniiniaineenvaihduntaa.

Lääkkeistä voi tulla haittaoireita, kun lääkeaineen pitoisuus nousee tai laskee. Jos lääke loppuu tai annos muuttuu yhtäkkiä, ei keho ehdi sopeutua muutokseen.

Potilaan lääkärilehden mukaan noin kymmenen prosenttia masennuslääkkeiden käyttäjistä saa lopetus­oireita. Voimakkaita oireita saa noin 1–2 prosenttia käyttäjistä.

Yleisin lopetusoire on huimaus sekä sähköiskutuntemukset. Tavallisia ovat myös päänsärky ja pahoinvointi, erilaiset mahaoireet ja ahdistuneisuus.

Hannu Koposen mukaan eniten lopetusoireita aiheuttavat vanhemmat masennuslääkkeet: 1950-luvulta peräisin oleva klomipramiini, 1970-luvulta peräisin oleva paroksetiini ja 1990-luvulta lähtien käytetyn venlafaksiinin lyhytvaikutteinen muoto.

Kaikille lopetusoireita ei tule. Sitä selittävät Koposen mukaan ainakin geenit, temperamenttierot ja yksilölliset erot lääkeaineenvaihdunnassa.

Kestävyyslaji

Lopetusoireet puhuttavat masennuslääkkeiden käyttäjiä keskustelupalstoilla ja vertaisryhmissä. Aiheesta ovat kirjoittaneet viime vuosina ainakin HS, Yle ja Iltalehti. Bazar julkaisi helmikuussa itsekin lääkkeiden ja lopettamisen kanssa painiskelleen Jenny Rostainin kirjan Irti masennuslääkkeistä. Siinä Rostain muun muassa kirjoittaa, ettei ”masennuslääkkeiden lopettaminen ole sprintti- vaan kestävyyslaji”.

Käyttäjien kokemuksista välittyy se, että suositusten mukainen lopetustahti on joillekin liian nopea. Onko se?

– Nykyään suositaan yksilöllisyyttä. Masennuslääkkeiden lopettamisessa on harvoin kiire, Hannu Koponen sanoo.

Lopetusaikataulua suunnitellessa kannattaa hänen mukaansa ottaa huomioon se, onko lääkkeiden lopetuksessa aiemmin tullut oireita. Silloin aikataulua voi pidentää.

Jos pahoja oireita tulee, on lopetustahti ollut Koposen mukaan liian nopea. Silloin lääkityksen vähentämisessä pitää ottaa aikalisä. Lääke pitää aloittaa uudestaan pienehköllä annoksella ja kokeilla vähentämistä myöhemmin rauhallisemmin. Koposen mukaan lopetusoireet häviävät yleensä vuorokaudessa, jos annos palautetaan noin puoleen siitä, mitä se on alun perin ollut.

Lopettaminen tulisi aina tehdä yhteistyössä lääkärin kanssa. Pahin virhe, jonka voi tehdä, on lääkkeiden käytön lopettaminen ”kuin seinään”.

– Tyypillinen tilanne, jossa oireita tulee, on silloin, kun lähtee mökille Saimaalle ja unohtaa masennuslääkkeet kaupunkiin. Jos ottaa perjantaina viimeisen annoksen, sunnuntaina voi alkaa olla jo kohtuullisen hankala olo, Koponen sanoo.

Lopetusoireiden tunnistamista vaikeuttaa se, että ne muistuttavat masennusoireita: kehollisia oireita, ahdistuneisuutta, rauhattomuutta ja ärtymystä.

Koposen mukaan masennuslääkkeitä on pitänyt käyttää vähintään 1–2 kuukautta, jotta lopetusvaiheen oireita voisi ilmaantua. Olennaista on selvittää, vastaavatko oireet potilaalle tyypillisiä masennusoireita ja millä aikataululla niitä on tullut.

– Tulevatko ne keskimäärin kahdessa-neljässä päivässä lääkkeen lopettamisesta tai annoksen alentamisesta, vai onko potilaan depressio kuitenkin aktiivinen?

Koposen mukaan osalla lopetusoireet johtuvat siitä, että masennus uusiutuu.

– Jos oireet tulevat 1–3 viikkoa lääkkeen lopettamisen jälkeen ja jatkuvat kuukausikaupalla, todennäköisesti kyse on oireiston uusiutumisesta.

Masennusta hoidetaan usein perusterveydenhuollossa. Millaiset ajalliset ja tiedolliset resurssit yleislääkäreillä on erottaa, ovatko kyseessä lopettamisoireet vai onko masennus uusinut? Masennus uusii herkästi.

– Jos potilaskontakti terveyskeskuksessa on noin 15 minuuttia, ei siinä pysty koko farmakologiaa masennuslääkkeistä luennoimaan siten, että potilas pystyy sen omaksumaan. Sen takia esitetään, että lääkehoito rakennetaan portaittain, ja potilasta tavataan viikon tai parin välein. Sama toisinpäin lopetustilanteessa.

Koposen mielestä lopetusoireiden ei kuitenkaan pitäisi tulla potilaille yllätyksenä. Tietoa on saatavilla muun muassa hoitosuosituksissa ja tiedotusvälineissä.

Mia kuitenkin sanoo, etteivät häntä hoitaneet lääkärit missään vaiheessa tuoneet kunnolla esiin, millaisia lopetus­oireita masennuslääkkeistä voi tulla. Lääkärit kertoivat hänen mukaansa vain mahdollisista aloitus­oireista. Mia kokee, ettei hän tullut kuulluksi, kun hän otti oireet puheeksi.

– Tuntui, että se oli sellaista silmien pyörittelyä. Minua vähäteltiin, kun yritin kyseenalaistaa lääkkeitä.

– Lääkäreillä on ajatus saada ihmiset työkykyisiksi, mutta se saattaa joillain olla ihan toisinpäin. Työkykyni meni entisestään lääkkeistä, niiden lopetuksista ja aloituksista. Kyllä se aika pakkohoitoa oli.

Huonovointisena oli vaikea vaatia perusteluja annoskoon lisäämiselle, lääkkeen vaihtamiselle tai uudelle lääkkeelle.

– Nyt kun olen paremmassa kunnossa, voin paremmin puolustaa itseäni.

Ei vaihtoehtoja?

Eliya Zweygberg, 34, alkoi käyttää masennuslääkkeitä 16-vuotiaana. Eliyan vanhemmat erosivat, ja vaikea elämäntilanne näkyi paniikkikohtauksina.

Lääkkeiden aloittaminen tuntui vieraalta. Eliya olisi halunnut keskusteluapua. Samaa mieltä oli Eliyan mukaan myös hänen äitinsä.

– Muistan, että lääkäri sanoi, että näihin ei voi millään tavalla jäädä riippuvaiseksi ja voisin lopettaa ihan koska haluan. Mutta ei se ollut niin.

– Koin, että minulla ei ollut vaihtoehtoa. Lääkäri sanoi, että minut katsotaan hoitokielteiseksi, jos en aloita lääkitystä, eikä silloin ole myöskään mahdollista aloittaa terapiaa. Terapia oli oikeastaan sitä, että sain käydä psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa. Se loppui, kun täytin 17. Sen jälkeen jäin oman onneni nojaan.

Eliya alkoi syödä duloksetiinia, mutta paniikkikohtaukset jatkuivat. Ensimmäisen kerran hän yritti lopettaa vuoden jälkeen. Eliya ei kokenut, että lääkkeistä olisi ollut hyötyä, päinvastoin. Eliya kertoo, että hänelle tuli sähköiskutuntemuksia ja voimakkaita itse­tuhoisia ajatuksia.

Eliya jatkoi lääkkeiden syömistä ja yritti aina välillä lopettaa. Hän kuvaa sitä kamppailuksi. Parin päivän jälkeen oireet olivat useimmiten niin voimakkaita, ettei lopettamisesta tullut mitään.

– En pysy kärryillä, kuinka monta kertaa yritin lopettaa ja kuinka monta kertaa hain apua lääkäristä. Oikeastaan vastaus oli joka kerta, että tarjottiin uutta lääkettä. Kolme kertaa vaihdoinkin sen.

Eliya on syönyt duloksetiinin lisäksi muun muassa essitalopraamia.

– Joskus olen ollut vaan niin väsynyt taisteluun, että olen alistunut ja ajatellut, että lopetan sitten joskus.

Eliyan mukaan lääkäri toisensa jälkeen diagnosoi lopetusoireet palanneiksi sairauden oireiksi. Eliya sai ensimmäisen masennusdiagnoosin alle 20-vuotiaana.

 Lääkäri sanoi, että voisin lopettaa koska haluan. Mutta ei se ollut niin.”

– Minulla oli ollut paniikkikohtauksia, jotka eivät ikinä edes lähteneet mihinkään. En missään vaiheessa käsitellyt asioita, joita oireiden takana oli. En kokenut itseäni sairaaksi.

Eliyan mukaan hän ei saanut työterveyslääkäriltä tukea lopettamiseen.

– Välillä suhtautuminen oli ylimielistä. Että minun pitäisi vain hyväksyä, että mielialalääkitys on loppuelämän lääkitys, eikä sitä pidä hävetä.

Saako lääkärin kyseenalaistaa?

Mielenterveysjärjestö Mieli ry:ssä lopettamisoireisiin liittyvät ongelmat tunnetaan. Järjestön psykiatrin ja kehitysjohtajan Kristian Wahlbeckin mukaan Mieli ry:n kriisipuhelimessa näkyy se, että ihmisen omat ajatukset hoidosta eivät välttämättä mene läpi tai niitä vähätellään.

– Kohtaamattomuuden teema toistuu meidän kriisi­puhelimessa, kun ihmiset kertovat kokemuksistaan terveyspalveluista. Nykyään lääkärin ei enää pitäisi määrätä hoidosta, vaan siitä tulee sopia yhdessä. Potilaalla pitäisi olla mahdollisuus valita eri vaihtoehdoista. Lopullisen päätöksen tekee hän itse.

Lääkäri on kuitenkin auktoriteetti, jonka mielipiteitä voi olla hankala kyseenalaistaa. Wahlbeckin mielestä pitäisi kyetä kuuntelemaan herkällä korvalla, mitkä ovat potilaan omat toiveet ja voimavarat päästä ulos hankalasta tilanteesta.

– Lääkärillä on asiantuntemus lääkehoidosta. Hänellä on siten ehkä vähän ylivaltaa potilaaseen, koska hän tietää lääkkeistä potilasta enemmän. Mutta tätä ei saisi käyttää väärin. Pitäisi luoda keskusteleva ilmapiiri, jossa potilas kokee saavansa hoidosta tarvittavat tiedot.

Masennuslääkkeiden lopettamisoireista on Wahl­beckin mukaan puhuttu laajemmin vasta 2000-luvulla. Hänen mukaansa se johtuu siitä, ettei lopetusoireiden yleisyyttä ja vakavuutta aluksi tunnistettu, kun SSRI-lääkkeet 1990-luvulla tulivat markkinoille. Oireiden yleisyyteen havahduttiin vasta 2010-luvulla.

– Lääketutkimuksissa keskityttiin lääkkeiden tehoon. Tutkimuksissa ei juuri seurattu potilaita sen jälkeen, kun lääke oli lopetettu. Myös markkinoinnissa painotettiin lääkkeiden vaikuttavuutta. Tietoa lopetusoireista on tullut enemmän vasta 2000-luvulla.

Wahlbeck opetti lääkäreitä Helsingin yliopistossa 2000-luvun alussa, kun hän työskenteli siellä psykiat­rian professorina ja kliinisenä opettajana.

– Koulutuksessa painotettiin, että masennuslääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta. Vaikka onkin totta, että ne eivät aiheuta riippuvuutta, ne voivat aiheuttaa lopetusoireita. Tämä asia ei ollut koulutuksessa silloin riittävästi esillä.

Yhä useampi syö masennuslääkkeitä

Masennuslääkkeitä käyttää noin puoli miljoonaa suomalaista. Kaikki eivät hoida niillä masennusta. Noin kolmannes menee ahdistushäiriöiden hoitoon. Lisäksi esimerkiksi duloksetiinia ja amitriptyliiniä käytetään kivun hoitoon sekä mirtatsapiinia unettomuuteen.

Mieli ry:ssä masennuslääkkeiden käytön kasvusta ollaan silti huolissaan.

– Masennuslääkkeiden käyttö on lähtenyt reippaaseen kasvuun. Käyttö oli 2010-luvun aika tasaista, mutta muutaman vuoden ajan on ollut selkeää nousua, sanoo Kristian Wahlbeck.

– Kun keskusteluhoitoa ei ole riittävästi tarjolla, turvaudutaan ehkä liiankin nopeasti lääkitykseen, myöskin niissä lievissä ja keskivaikeissa tapauksissa, jossa keskustelu olisi ensisijainen hoito.

– Vakavassa masennuksessa lääkehoito on ensisijainen ja tarpeellinen, eikä keskustelemaan edes jaksa mennä ennen kuin on sitä saanut. Mutta ihmisen yksilölliset tarpeet pitäisi huomioida nykyistä paremmin.

Wahlbeckin mukaan osa lääkäreistä haluaisi ohjata potilaita keskusteluhoitoon, mutta koska se ei aina ole mahdollista, joutuvat he turvautumaan lääkkeisiin.

 Yksilölliset tarpeet pitäisi huomioida paremmin.”

– Valitettavasti Suomessa on niin, että kun keskusteluapua ja terapiaa on vaikea saada, lääkkeitä kirjoitetaan liiankin heppoisin perustein.

Entä saako potilas yleensä tarpeeksi tietoa sivuvaikutuksista? Wahlbeckin mielestä asia ei ole lääkärin näkökulmasta ihan yksinkertainen.

– Jos lääkäri on vakuuttunut siitä, että potilaan olisi hyvä aloittaa lääkitys, hän pyrkii vahvistamaan hoitomyöntyvyyttä ja kertoo lääkkeestä hyviä puolia painottaen. Silloin on vaikea antaa tietoa sivuvaikutuksista ja lopetusoireista. Mutta kyllä haitatkin pitäisi kertoa.

Wahlbeckin mielestä masennuslääkkeistä voi joskus olla jopa haittaa.

– Elämän kriisitilanteissa lääkitys voi jopa haitata suruprosessia. Lääkkeet on tarkoitettu sairauksien ja häi­riöiden hoitoon. Elämään kuuluvat kriisit, ja niistä on parasta selviytyä läheisten tuella ja ammattilaisten keskusteluavulla. Silloin kriisistäkin voi oppia jotakin. Sitä ei tapahdu, jos kulkee lääketokkurassa sen läpi. Asian käsittely tulee kuitenkin jossain vaiheessa eteen.

Joskus lääkkeitä on syytäkin syödä loppuelämä. Kristian Wahlbeckin mukaan se voi olla tarpeen esimerkiksi silloin, jos takana on useita vaikeita masennusjaksoja.

– Masennuslääkkeilläkin on haittavaikutuksia, eikä lääkettä kannata syödä turhaan. Siksi on hyvä hitaasti yrittää lääkityksen lopettamista riittävän pitkän oireettoman jakson jälkeen. Usein suositellaan kuuden kuukauden oireetonta jaksoa ennen lopettamisen yrittämistä.

Sooloilu ei kannata

Jotkut lopettamisen kanssa painiskelevat ottavat ohjat omiin käsiin ja vähentävät lääkkeitä omassa aikataulussa, kuukausien tai jopa vuosien ajan. He avaavat kapseleita ja syövät lääkettä muru kerrallaan. Hannu Koponen tyrmää metodin, sillä osa lääkkeistä ei sovellu avattavaksi. Lääkkeen annostusta ei pitäisi muuttaa omin päin.

– Jotkut kokevat, että lääkkeen avaaminen ja murustelu voi mahdollistaa pienemmän annostelun. Siinä voi käydä niin, että kun lääketabletin avaa, pinta, josta lääke imeytyy, on suurempi ja vaikutus tulee nopeammin.

Koponen painottaa pyrkivänsä suhteuttamaan lo­petusoireita.

– Masennuslääkkeitä ei ole kehitetty ihmisten kiusaamiseksi. Niistä on selkeää ja kiistatonta hyötyä oireiden lievittämisessä ja niiden keston lyhentämisessä.

– Oireisto on olemassa, sitä ei kukaan kiistä. Toisaalta kyseessä on oireisto, joka ei ole hengenvaarallinen, ei vie sairaalahoitoon eikä siihen kuole. Useimmiten se on muutaman päivän mittainen juttu.

Koponen korostaa, että vaikka oireet ovat kiusallisia, niiden vakavuus on suhteellista, etenkin, kun niitä vertaa hoitamattoman masennuksen pahimpiin seurauksiin. Koponen on huolissaan siitä, että lopetusoireiden yli­korostuminen saattaa estää masennuslääkkeiden käytön aloittamisen niillä, jotka lääkkeistä hyötyisivät.

– Lopetusoireiden merkittävin haitta on, että ne estävät lääkkeiden käyttöä masentuneilla. Masennuslääkkeiden keskeisin osoitettu teho on oireiden lievitys ja masennusjakson lyhentyminen. Jos suhteutetaan lopetusoireita siihen, että depressio kestää hoitamattomana vähintään kuukausia, niin lopetus­oireet ovat huomattavasti pienempi ongelma.

 Hetkellisiä kriisejä tai surua ei saisi nykyään tuntea.”

Auttavat useimpia

Mialta on mennyt useita vuosia masennuslääkkeiden lopettamiseen. Venlafaksiini on vielä jäljellä. Tähän mennessä hän on saanut puolitettua annoksen.

Mia on sitä mieltä, että lääkkeet tekivät hänestä sairaamman kuin hän koskaan oli.

– Masennusta ei välttämättä olisi tajunnut lääkityksen haittavaikutukseksi, mutta kun lopetin, masennus hävisi samalla. Mutta on inhimillistä tehdä se, mitä lääkäri sanoo.

Töihin Mia palasi toukokuussa 2018 ensin osa-aikaisesti, sitten kokonaan. Hän oli ollut poissa töistä lähes kolme vuotta, ja hänelle oli jo myönnetty osa-aikainen työkyvyttömyyseläke. Mian työ oli siirretty toiselle työntekijälle, mutta hän palasi saman työnantajan palvelukseen uuteen tehtävään. Nykyään hän työskentelee uudessa työpaikassa.

Mia korostaa, ettei hän vastusta masennuslääkkeitä. Ne auttavat useimpia. Myös Miaa ne auttoivat, sillä ne lopettivat paniikkikohtaukset. Mutta Mia olisi kaivannut apua lopettamiseen ja sitä, että lopetusoireet olisi otettu vakavasti.

– Läheskään kaikki eivät voi lopettaa lääkkeitä lääkärien ja lääkkeiden tuoteselosteiden tahdilla. Vaikka lääkärit puhuvat hitaasta lopetuksesta, heille se on ihan jotain muuta kuin mitä se sitten monille oikeasti on. Lopettamiseen tarvittaisiin paljon enemmän ymmärrystä.

Eliya on ollut vuoden ilman lääkkeitä. Lopettamiseen meni lopulta kaksi vuotta.

– Ajattelin, että vähennän niin hitaasti, että se varmasti onnistuu. Pelotti tosi paljon jättää se viimeinenkin murunen.

Eliyan omasta mielestä parempi olo liittyy myös elämäntaparemonttiin. Elämässä on nyt paremmat rutiinit ja esimerkiksi enemmän liikuntaa kuin ennen. Suurimman avun Eliya on saanut vertaistukiryhmistä.

– Kun olen lähtenyt käsittelemään kaikkea sitä, mikä on aiheuttanut niitä ongelmia, se on auttanut. Olen enemmän yhteydessä itseeni kuin koskaan, eikä paniikkikohtauksia ole tullut. Mieli on myös luovempi.

Myös Eliya haluaa painottaa, ettei hänellä ole mitään masennuslääkkeitä vastaan.

– En tykkää kaksijakoisuudesta, joka masennuslääkkeisiin liittyy. Mutta jos lähdetään lääkitsemään ihmisen perustunteita tai reaktioita rankkaan kokemukseen, siinä mennään ojasta allikkoon. Ei niitä silloin pysty käsittelemään. Eihän se ole kiva olla tunteiden kanssa, kun niitä ei turruta millään.

Eliyakin toivoo, että häntä olisi kuunneltu paremmin. Potilas ei saisi jäädä yksin oireidensa tai niiden aiheuttamien huolien kanssa.

– Hetkellisiä kriisejä tai surun tunteita ei saisi ny­kyään tuntea. Pitäisi vaan pitää koneisto käynnissä. Se, että oikeasti istuu ja käsittelee asian, on paljon pidempi tie kuin se, että määrätään vain lääkkeitä. Hienoa, jos joku saa lääkkeistä avun. Mutta on ihmisiä, jotka ovat masennuslääkkeiden takia ihan päinvastaisessa tilanteessa.

Lukijat kertovat

Me Naiset kysyi ­verkkokyselyssä masennuslääkkeiden käytöstä. Kyselyyn vastasi 1008 ihmistä. Kaikkien siteerattujen vastaajien henkilöllisyys on toimituksen tiedossa.

”Lääkkeitä pelätään liikaa. Siinä, missä diabeetikko tarvitsee insuliinia, aivojen serotoniinituotannon on oltava kunnossa, ja joskus sitä joutuu tehostamaan ke­miallisesti.” Nainen, 37

”on ollut suuri apu. Keskittymiskyky parani huomattavasti ja mieliala kohosi. Ainoa, mitä mietin, oli se, että miksi en aloittanut jo aikaisemmin.” Nainen, 36

”Suhtaudun kriittisesti hoitomalliin, jossa ensimmäisenä askeleena tarjotaan lääkehoitoa. Tämä voi olla sopiva yleismalli, mutta toivoisin hoidon ottavan huomioon hoidettavan henkilön persoonallisuuden.” Mies, 39

”Sairastuin vaihdevuosien alkaessa. Yöhikoilu ja unettomuus johtivat uupumiseen sekä lopulta vakavaan masennukseen ja ahdistukseen. Puolen vuoden (lääkkeiden) käytön jälkeen olen jälleen oma itseni, oireet ovat poissa ja kykenen jälleen nauttimaan auringonlaskuista. Minulle on ok, vaikka joutuisin syömään näitä loppuelämäni. Teen mitä tahansa, etten enää sairastu masennukseen.” Nainen, 51

”Mielialalääkkeet leikkasivat kaikesta huiput pois. Ne tekivät orgasmin saamisen todella vaikeaksi. Onnistuin lopettamaan toisella yrityksellä. Sivuvaikutuksia tuli paljon. Pitkään lääkkeen jälkeen oli myös vaikeaa hahmottaa, oliko alakulo tulossa takaisin ja mikä oli tavallaan normaalia mielialan vaihtelua.” Mies, 45

”Ärsyttää, että lääkkeitä pidetään vain pahana asiana, joka tekee ihmisestä ameeban. Tietyssä pisteessä se tunteettomuus on hyvä, näin pääsee lepäämään, ja siitä on hyvä lääkehoitoa muokkaamalla saada ihminen jälleen omaksi, ­tunteelliseksi ja hyvinvoivaksi ihmiseksi.” Nainen, 30

”Kunnallisella ei ymmärretty vieroi­tusoireita. Yksityisellä olen saanut lääkärin tuella ssri-lääkkeen ajettua alas. Viimeinen lopetus tehtiin hitaasti vuodessa.” Nainen, 41

”Ennen lääkkeiden aloitusta olin jatkuvasti itkuinen, masentunut ja helposti ärtyvä. Lääkkeiden ansiosta sain ajatukseni järjestykseen. Nyt lääkitys on ­tarkoitus lopettaa asteittain puolen vuoden sisällä. Sain keskusteluapuakin, mutta en kokenut sitä erityisen hyödylliseksi.” Nainen, 28

”Kävin kaksi vuotta psykoterapiassa kolmesti viikossa. Se pelasti hengen, yhdessä lääkkeiden kanssa. Ilman toista ei parantuminen olisi ollut mahdollista. Lääkkeitä on kuitenkin monenlaisia, ja niiden niputtaminen on ongelmallista.” Nainen, 49

Artikkeliin liittyviä aiheita

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?