Korona vei Henriikalta työt, sitten hän päätti hakea talvivahdiksi Seilin saarelle – ensimmäisenä yönä hän heräsi omaan huutoonsa

Seilin saari tunnetaan synkästä historiastaan, mutta se ei estänyt Henriikka Konkia, 28, ottamasta vastaan talvivahdin yksinäistä pestiä. Mitä kuukaudet saaren hiljaisuudessa opettivat?

Joogaopettaja Henriikka Konki lähti etsimään Seilistä aikaa ja rauhaa miettiä – ja sitä hän myös sai.

28.3.2021 18:00

Ensimmäisenä yönä Seilissä Henriikka Konki, 28, näki painajaisia. Hän pakeni unessa ihmisjoukkoa, joka ampui häntä selkään niin, että hän halvaantui liikuntakyvyttömäksi. Seuraavaksi joku availi unessa hänen asuntonsa ikkunoita.

Henriikka heräsi omaan huutoonsa.

Mitään tällaista hän ei ollut todellakaan kaivannut, kun hän oli hakenut talvivahdiksi Seilin saarelle.

Normaalioloissa Henriikka olisi viettänyt talven Portugalin lämmössä joogaa opettaen, mutta korona muutti suunnitelmat ja vähensi työt Suomessakin minimiin. Kun Henriikka sitten näki matkailuyrityksen työpaikkailmoituksen saaritontun pestistä Seilissä, se tuntui oivalta mahdollisuudelta pysähtyä ja rauhoittua.

Seili sijaitsee Saaristomerellä, noin 30 kilometrin päässä Turusta. Kesäisin saarella vierailee paljon turisteja, mutta talvisin on hiljaista. Saaritontun tehtävänä on katsoa paikkojen perään ja ottaa vastaan satunnaiset vierailijat. Pakkasilla pitää huolehtia, etteivät putket eivät jäädy.

– Ajattelin, että työ voisi sopia minulle. Tykkään matkustaa ja nyt toivoin sitten uudenlaista, erilaista seikkailua. Vaikka olen sosiaalinen, kaipaan myös rauhaa, hiljaisuutta ja riippumattomuutta muista ihmisistä, Henriikka kertoo.

Henriikka ei ollut kuitenkaan varautunut siihen, että saaren synkkä historia saattaisi hiipiä alitajuntaan.

Sopimattomien sijoituspaikka

Harmaana päivänä Seili näyttää arvoitukselliselta. Saaren taivaalle piirtyvät mäntymetsiköt ovat miltei mustia. Kun keltainen lautta kiinnittyy laituriin, on kuin saari olisi kiedottu harmaaseen pumpuliin. Puisen laiturin lisäksi näkyy vain muutama punamullalla maalattu vaja. Laiturilla seisoo Henriikka.

Seilin historiaa on tallennettu moniin kirjoihin ja dokumenttielokuviin. Saari tunnetaan spitaalisten sairaalasta, jonne ensimmäiset potilaat saapuivat Turusta vuonna 1624. Tappavaa tautia sairastaneet viettivät saarella viimeiset elinvuotensa ja päätyivät haudattavaksi Seilin kirkon läheisyyteen.

Myöhemmin saarelle tuotiin myös kuppaa sairastavia. Kun viimeinen spitaalipotilas kuoli 1785, Seilistä tuli mielisairaala.

Vuodesta 1889 alkaen Seilin sairaalassa oli vain naispotilaita, kun miespotilaat siirrettiin Käkisalmeen. Mielisairaala on harhaanjohtava nimike, sillä potilaat päätyivät Seiliin varsin kirjavista syistä. Osa naisista oli syyllistynyt rankkoihin rikoksiin, kuten lapsenmurhaan tai murhapolttoon, mutta saaresta tuli sijoituspaikka myös köyhille ja yhteiskuntaan sopimattomille.

Kuuleeko kukaan? Henriikan lisäksi saarella talvehti vain muutama ihminen. Kavereita kävi kuitenkin välillä kylässä.

Vuosina 1889–1944 sairaalaan lähetettiin 193 naista. Heistä enemmistö oli naimattomia ja ilman pysyvää asuntoa ja työpaikkaa. Syiksi saarelle joutumiselle kirjattiin muun muassa heikkomielisyys, huonoluonteisuus ja moraalittomuus.

Kun astelemme peremmälle saareen, sen rauha ja hiljaisuus tuntuvat hiipivän koko kehoon, mutta historiaa ei pääse pakoon. Vanhat ristit Seilin kirkon takana muistuttavat karulla tavalla siitä, miten monen potilaan elämä päättyi tänne.

Vanhan puukirkon edustalla makaa kuolleen jäniksen raato, ja kirkon sisällä on hyytävän kylmä. Kirkkoon rakennettiin aikoinaan spitaalisille oma alueensa, ja sen erottaa koristeellisista puukaltereista. Kauniina ajatuksena on ehkä ollut yrittää tehdä ihmisten erottamisesta toisista jotenkin lempeää. Lopputulos on enemmänkin surullinen.

Tilaa hengittää

Kirkolta on lyhyt matka laiturille. Siitä on tullut Henriikalle tärkeä paikka. Innostuneena hän kertoo käyvänsä useana aamuna viikossa dippaamassa veteen. Henriikan asunto on jyhkeää sairaalarakennusta vastapäätä sijaitsevassa Portti-nimisessä rakennuksessa. Asunnossa on nykyajan mukavuudet wifeineen päivineen. Toiseen asunnon huoneista Henriikka on pystyttänyt joogastudion.

Alun painajaisten jälkeen saari on alkanut tuntua jo kodilta, ja päiviin on muodostunut rutiineja. Aamupulahdusta seuraa online-joogatunteja. Sitten ruoanlaittoa, metsäkävelyjä, saunomista ja soittelua ystäville. Henriikka kehittelee myös joogatutkimusta ja käynnistelee kirjaprojektia.

Turussa hän piipahtaa parin viikon välein. Syömiset pitääkin suunnitella tarkkaan etukäteen. Lähimpään kauppaan Nauvossa on puolen tunnin lauttamatka, mutta alus kulkee talviaikaan harvoin. Päiväseltään kauppareissu ei kovin usein onnistu.

Henriikan kavereita on vieraillut Seilissä säännöllisesti. Hän kertookin huomanneensa nopeasti, miten tärkeitä ihmiskohtaamiset ovat.

– En etukäteen miettinyt, millaisia tyyppejä täällä on. Kaikki ovat olleet ystävällisiä. Välillä joku koputtaa ikkunaan ja kyselee, että oletko sinä se saaritonttu, hän naurahtaa.

Henriikan lisäksi saaritonttuina toimii myös eläkeläis­pariskunta, joka on majoittunut omaan mökkiinsä. Heidän lisäkseen talven aikana saaressa oleskelee pysyvämmin vain huoltomies ja yksi mökkiläinen. Koronatodellisuus onkin saaressa aivan toista kuin kaupungissa. Ei tarvitse miettiä maskeja ja voi hengittää rauhassa raikasta ilmaa.

– Parasta on, että täällä jutellaan ihmisille kuin ennen vanhaan. Katsotaan toisia silmiin, tutustutaan ja nähdään, kun toinen hymyilee, Henriikka sanoo.

Vastauksia metsästä

Moni tuntee sanonnan, että Seiliin saapuvien potilaiden piti ottaa arkkulaudat mukaansa. Väitteelle ei ole löytynyt todisteita. Kaikkien potilaiden elämä ei myöskään päättynyt saarelle.

Potilasasiakirjoista käy ilmi, miten Seiliin lähetettiin 1930- ja 1940-luvuilla entistä enemmän rikoksiin syyllistyneitä potilaita. Aikakaudelle löivät leimansa myös rotuhygieniaopin yleistyminen ja vuonna 1935 voimaan tullut sterilisaatiolaki.

Rotuhygieniaoppi näkyi pelkona rappeutuneena pidettyä alaluokkaa kohtaan. Alaluokan rikollisuus ja säädyttömyys olivat huolenaiheita. Lain voimin potilaita voitiin steriloida ilman potilaan omaa suostumusta. Erityisesti mielisairauksista kärsivät kuuluivat lain kohderyhmään, mutta naisia steriloitiin myös köyhyyden perusteella.

Seilin vanhoista potilasdokumenteista ilmenee, miten naisia myös syyllistettiin ei-toivotuista raskauksista. Naisten seksuaalista aggressiivisuutta korostettiin, ja esimerkiksi potilaiden kuukautisvuodot kirjattiin tarkkaan ylös.

Dokumentti Seilin naiset (Kvinnorna på Själö) kertoo Katarina Karlssonin tarinan. Katarina tuli Seiliin potilaaksi vuonna 1940 ollessaan 26-vuotias. Potilasasiakirjoista käy ilmi, että Katarina oli 14-vuotiaana tavannut naimisissa olevan miehen. Mies oli yrittänyt raiskata hänet, ja Katarina muuttui sulkeutuneeksi.

Hän oli 19-vuotiaana mukana aseellisessa ryöstössä, mutta vankilassa hänen todettiin olleen liian levoton. Katarina sai diagnoosikseen ”vaikea asosiaalinen psykopaatti”.

Kun Katarina joutui Seiliin, hänen vanhempansa kirjoittivat monta anomuskirjettä, että tytär pääsisi saarelta kotiin. Lopulta he joutuivat taipumaan siihen, että Katarina steriloitiin. Vasta sitten hän pääsi palaamaan kotiinsa.

Toisin kuin ennen, nykyään saarelle tullaan vapaaehtoisesti. Mutta Seili on edelleen paikka, jossa on pakko pysähtyä – ja silloin tulee myös ajateltua.

Seilin saarella talven yli asuva Henriikka Konki lauttasatamassa.

Elämänilo nollassa

Joulukuun lopulla Henriikka on viettänyt Seilissä kaksi kuukautta. Hän kertoo, miten hän vuosien jatkuvan menemisen jälkeen tuntee viimein pysähtyneensä.

Kun Henriikka on käynyt Turussa, hän on miettinyt, miksi hänelle tulee kaupungissa tarve täyttää päivänsä ohjelmalla ja jatkuvalla tekemisellä. Miksi siellä on niin vaikea pysähtyä?

Pitkät kävelyt Seilin tunnelmallisissa metsissä ovat tuoneet myös vastauksia. Taianomaisten käppyräisten mäntyjen ja smaragdinvihreän sammaleen peittämien kivien keskellä Henriikka on kelannut elämäänsä taaksepäin. Sitä, miten hänen SM-tason salibandyuransa katkesi parikymppisenä selkärangan rasitusmurtumaan. Sitä, miten pian sen jälkeen hänen ystävänsä kuoli oman käden kautta. Ja sitä, miten hänen silloinen poikaystävänsä sairastui syöpään.

– Siinä kaikessa, poikaystävän syöpää ja parhaan ystävän kuolemaa läpi käydessä, osa minustakin varmasti kuoli, Henriikka pohtii nyt.

Valmistuttuaan restonomiksi Henriikka muutti Espoosta Turkuun. Elämän­ilo tuntui olevan kuitenkin nollassa. Vasta mindfulness-kurssi avasi hiljalleen hänen silmänsä sille, miten huonosti hän voi.

Työt ja opiskelut veivät Henriikan vuosiksi niin Yhdysvaltoihin, Hollantiin kuin Englantiinkin. Seilistä tuli pysähdyspaikka vuosien kiertolaiselämälle.

Saarella Henriikka on ymmärtänyt, että osasyy jatkuvaan menemiseen oli halu kieltää rankat kokemukset. Vasta nyt syrjäisellä saarella hän on uskaltanut kohdata menneisyytensä.

Ei enää tarvetta paeta

Alunperin Henriikan piti olla Seilissä kevään kynnykselle saakka. Seikkailu tuli kuitenkin päätökseen helmikuun alussa – kolmen ja puolen kuukauden jälkeen. Työt mantereella kutsuivat, ja samalla Henriikalle tuli tunne, että Seili oli täyttänyt tehtävänsä.

Kun Henriikka nyt miettii, mitä kaikkea hän on saarella oppinut ja opetellut, hänestä tuntuu, että lyhyessä ajassa tuli taivallettua melkoinen matka. Enää hänen ei tarvitse paeta. Hän kokee olevansa valmis rakentamaan elämäänsä yhdessä paikassa.

– Nyt tuntuu kuin kivi kerrallaan se menneisyyden painava reppu tyhjenisi ja askel kevenisi. Koen olevani uudenlaisen rohkeuden äärellä.

Henriikka on todennut myös sen, että kun tulee tarve pysähtyä ja olla yksin, parin viikon mökkireissu riittää. Sen verran tärkeää yhdessäolo läheisten ihmisten kanssa hänelle on.

Seilin saarella talven yli asuva Henriikka Konki lähdössä iltakävelylle lyhdyn valossa.

Kaiken kaikkiaan kuukaudet Seilissä ovat opettaneet Henriikkaa näkemään oman elämänsä hyväksynnän ja myötätunnon kautta.

– Silmäni avautuivat. Sain viettää aikaa yksin ja uskalsin myös olla yksin. Selvisi myös se, että minulla on tarve yhteydelle ihmisiin, ja ihmisten seurassa on nyt myös entistä mukavampi olla.

Nyt Henriikka asuu Turussa ja jakaa asunnon kolmen kämppiksen kanssa. Hänestä tuntuukin siltä, että Seilissä myös ristiriitainen suhde kotikaupunkiin muuttui. Turku tuntuu nyt maailman siisteimmältä paikalta. Siellä hän haluaisi järjestää esimerkiksi joogatapahtumia.

– Enää ei huvita lähteä mihinkään. Seilissä olin piilossa muilta ihmisiltä. Toisaalta siellä opin olemaan tyytyväinen. Elämään kaunista ja pelkistettyä elämää.

Lähteet: Jutta Ahlberg-Rehn: Diagnostisering och disciplinering: medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1889–1944 (Åbo Akademis förlag, 2006). Dokumenttielokuva Seilin naiset (Kvinnorna på Själö, 2008, ohj. Mikaela Weurlander). Ilppo Vuorinen: Seili – elon kirjoa (Kustannus Aarni, 2020).

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?