Sini vietti kaksi kuukautta Venäjällä tutkintavankeudessa, Johanna sai sumutetta silmiinsä – missä menee heidän aktivisminsa raja? - Ilmiöt - Ilta-Sanomat

Sini vietti kaksi kuukautta Venäjällä tutkintavankeudessa, Johanna sai sumutetta silmiinsä – missä menee heidän aktivisminsa raja?

Sini, Johanna ja Kati ovat ympäristöaktivisteja. Nyt he kertovat, miksi ovat valmiita rikkomaan vaikka lakia saadakseen viestinsä läpi.

Sini Saarela liittyi Greenpeaceen 19-vuotiaana.­

12.1. 13:30

Sini Saarela, 38, Greenpeacen aktivisti ja työntekijä: ”Vapaissa länsimaissa elävien pitää toimia muita radikaalimmin”

Jokaisessa suoran toiminnan mielenosoituksessa on mukana taianomainen hetki, sanoo Sini Saarela. Hetki, jonka äärellä tietää, että omalla toiminnalla on vaikutusta.

– Niissä hetkissä tiivistyy usko paremmasta huomisesta, hän kertoo.

Vuonna 2014 Sini koki sellaisen hetken Barentsinmerellä, keskellä päättymätöntä horisonttia. Greenpeacen aktivistijoukko oli seurannut jo pitkään norjalaista öljynporauslauttaa, joka matkasi porauspaikalleen. Tarkoitus oli estää lauttaa pääsemästä perille ja aloittamasta porauksia. Lautta kasvoi kasvamistaan, mutta oli aina kauempana kuin aktivistit luulivat. Kun joukko viimein saavutti lautan, he kiipesivät lautalle. Save the arctic -kampanjan aktivistit kiinnittivät itsensä valtavan lautan rakenteisiin ja roikkuivat niissä lopulta kaksi vuorokautta.

– Vesi oli niin kirkasta, että saatoimme nähdä, kun valaat uivat allamme. Se oli kauneinta, mitä olen ikinä nähnyt.

Näky sai Sinin kuitenkin itkemään. Tämä kauneus oli vaarassa.

Tutkintavankeus ei pysäyttänyt

Vain puolta vuotta aiemmin Sini oli pidätetty kampanjan toisessa mielenilmauksessa Barentsinmerellä venäläisen öljylautan läheisyydestä. Silloin hän joutui kahdeksi kuukaudeksi tutkintavankeuteen Venäjälle.

Kukaan ei tiennyt, kauanko tutkintavankeus kestäisi, saisiko Sini vankeustuomion ja kuinka pitkä se olisi. Sini ei voinut vaikuttaa asiaan mitenkään. Kokemus oli pelottava mutta myös silmiä avaava: oikeus vapauteen ja elämään näyttivät rajallisemmilta kuin koskaan.

– Tajusin, että olen tosi etuoikeutettu, kun voin toimia mielipiteeni puolesta. Voin mennä ja pysäyttää metsähakkuut, enkä minä tai perheeni joudu siitä hengenvaaraan.

Kokemus ei säikäyttänyt, vaan päinvastoin lisäsi Sinin motivaatiota.

– Vapaissa länsimaissa elävien pitää toimia ympäristön puolesta muita radikaalimmin. Meidän täytyy toimia myös niiden puolesta, jotka eivät samanlaisiin toimiin pysty, Sini sanoo.

Sini korostaa, että radikaalius ei tarkoita hänelle, että olisi lupa tehdä mitä tahansa.

Greenpeacen toteuttamat suoran toiminnan mielenilmaukset ovat väkivallattomia. Niissä ei saa vaarantaa kenenkään terveyttä tai henkeä. Järjestön mukaan aktivistit toimivat aina omilla nimillään ja kasvoillaan sekä kantavat vastuun seuraamuksista. Toiminnalla on aina syy, sitä ei tehdä huvikseen tai itsekästä hyötyä tavoitellen.

Greenpeacella on myös periaate, että jos esimerkiksi aitaan leikataan reikä, vahinko korvataan jälkeenpäin. Mutta jos merestä kerätään laittomia kalastusvälineitä, niitä ei korvata.

– Mielestäni Suomessa omaisuuden suojaan kiinnitetään liikaakin huomiota paljon tärkeämpien asioiden ohi, Sini sanoo.

Moni muistaa Sini Saarelan uutisotsikoista vuodelta 2013, kun vietti kaksi kuukautta tutkintavankeudessa Venäjällä.­

Sittenkin normaali

Aktivisti Sinistä tuli 19-vuotiaana, kun hän löysi ydinvoimaa vastustavan porukan, joka oli valmis suoraan toimintaan.

– Huojennuin, että ehkä olenkin aika normaali! Siihen asti oli aina tuntunut, että olen liian radikaali.

Toki Sini ymmärsi, että neuvotteluita ja demokraattisia prosesseja tarvitaan, mutta hänestä tuntui, ettei hänellä itsellään ollut aikaa sellaiseen. Maapallon pelastamisella oli kiire, ja Sinillä polte toimia.

Kun ensimmäisen porukan toiminta hiipui, Sini liittyi Greenpeaceen. Sen riveissä hänen ei tarvinnut valita, mitä ympäristöongelmaa vastaan taistella.

Yksi kansalaistottelemattomuuden tavoitteista on lisätä tietoisuutta, mutta aina pelkkä ajatus tietoisuuden lisäämisestä ei lohduta. Jos vanha metsä hakataan, on Sinin vaikea löytää iloa pelkästään siitä, että ihmiset tietävät metsän kuolleen.

Toisinaan kuitenkin tietoisuutta lisäämällä voidaan saavuttaa ihan konkreettisia asioita. Näin kävi esimerkiksi syyskuussa, kun useiden ympäristöliikkeiden yhteinen ponnistus pysäytti Ruotsin suurimman öljynjalostamon laajentumisen. Sini osallistui kiipeämällä myrskyssä jalostamon nostureihin.

Nykyään Sini asuu Ruotsissa ja tekee Greenpeacelle töitä projekteissa sekä järjestämällä koulutuksia.

Sinistä aktivismiin suhtaudutaan nykyään suopeammin kuin hänen aloittaessaan. Hänestä aktivistit kohtasivat aiemmin paljon enemmän halveksuntaa ja vihaa.

Julkisilla paikoilla ohikulkijat huutelivat rumia asioita, tytöttelivät ja jopa uhkasivat tappaa.

– En minä vielä 18 vuotta sitten uskaltanut suvun joulupöydässä kertoa, että yritimme tehdä tällaista mielenosoitusta. En ole koskaan hävennyt aktivismia, mutta silloin se herätti enemmän jännitteitä ja vastakkainasettelua. Joku olisi voinut suuttua.

Mutta vaikka asenteet kansalaistottelemattomuutta kohtaan ovat tänä päivänä ehkä myönteisempiä, työ itsessään on Sinin mukaan yhä vaikeampaa. Ilmastokriisi ja luonnon monimuotoisuuden katoaminen etenevät aina vain hallitsemattomampaan suuntaan. Ympäristötuhot lisääntyvät.

– Tarvitaan rajumpia toimia. Kasvuun perustuva kapitalismi ei voi jatkua, Sini sanoo.

Sini on kuitenkin toiveikas; aktivistien joukko on kasvanut, on koululakkoliikettä ja Elokapinaa.

– Meitä on yhä enemmän tekemässä muutosta.

Johanna Lamminen, 32, Elokapinan aktivisti ja luonto-ohjaajaopiskelija: ”Toiminta helpottaa ilmastoahdistusta”

Johanna Lamminen oli mukana Elokapinan mielenilmauksessa lokakuussa.­

Kansalaistottelemattomuus on viimeinen keino saada ilmasto- ja ekokriisille huomiota. Kaikkia muita keinoja on jo kokeiltu. Näin ajattelee Elokapinan aktivisti Johanna Lamminen.

– Ei kukaan halua tällaista tehdä. Emme ajattele, että lähdemme pitämään perjantaikivaa, hän sanoo.

Johanna on yksi aktivisteista, joita poliisi kaasutti OC-sumutteella lokakuun 3. päivänä Helsingissä.

Hätäjarrutus-mielenosoituksen osallistujat olivat jo monta tuntia blokanneet liikennettä kaupungin kaduilla. Iltapäivällä pieni joukko siirtyi vilkkaasti liikennöidylle Kaisaniemenkadulle.

– Se näytti vaaralliselta, ja teimme nopean päätöksen seurata, Johanna kertoo nyt.

Hänen mukaansa Elokapinassa jokainen päättää itse, mitä haluaa tehdä. Aina voi perääntyä.

Poliisit ohjasivat liikenteen mielenosoittajien ohitse. Noin neljän minuutin jälkeen poliisit ottivat esiin sumuttimet ja kiersivät ne kädessään mielenosoittajien luona.

Johanna koki poliisin käytöksen uhkaavana. Poliisit sumuttivat mielenosoittajia useaan kertaan.

– Se oli ahdistavaa ja pelottavaa. Silmiä kirvelsi todella paljon ja liman eritys oli kovaa. Pahinta oli, että hengittäminen tuntui syövyttävältä, Johanna kertoo.

Lopulta poliisi kantoi mielenosoittajat pois yksi kerrallaan, osan poliisiautoon, osan tien sivuun. Aktivistit viettivät illan yhdessä ja kävivät tapahtumia läpi seuraavana päivänä.

– Mielenosoitus onnistui, mutta ei meidän vaan poliisin ansiosta, Johanna sanoo.

– Mutta on tosi tosi ikävää, että yhteinen asia saadaan mediaan ja hallituksen keskusteluun vain tuolla tavalla.

Poliisin poikkeuksellinen voimankäyttö rauhanomaisessa mielenosoituksessa herätti paljon keskustelua. Sisäministeriö pyysi tapahtuneesta selvityksen. Siinä poliisihallitus sanoi, ettei lakia rikottu. Sittemmin poliisin toiminnasta aloitettiin esitutkinta.

Kiistanalaisia toimintatapoja

Johanna on kuulunut Elokapina-liikkeeseen puolitoista vuotta. Hän kertoo etsineensä 15 vuoden ajan omaa tapaansa toimia. Sitten hän kuuli Elokapinasta kämppikseltään.

– Ajattelin, että vihdoista viimein tässä on porukka, joka haluaa toimia minulle tärkeiden asioiden eteen ja jakaa itselleni tärkeät arvot.

Vaikka Elokapina on osa maailmanlaajuista Extinction Rebellion -liikettä, eri maiden haarat toimivat itsenäisesti. Liikkeessä ei ole johtajaa, vaan asiat päätetään yhdessä paikallisesti.

Johanna listaa muita hänelle tärkeitä periaatteita: Jokaisen panos on yhtä arvokas. Kapinalliset pitävät itsestään ja toisistaan huolta. Väkivallattomuus on numero yksi kaikessa toiminnassa.

– Väkivalta lisää väkivaltaa, enkä halua agitoida siihen millään tavalla.

Extinction Rebellion alkoi Isosta-Britanniasta, kun joukko ympäristön kriisistä huolestuneita ihmisiä päätti ottaa tavoitteekseen yleisen kapinan. Liike perustelee tavoitetta sillä, että historia ja tutkimus ovat osoittaneet suurenkin muutoksen olevan mahdollinen, kun kyllin moni lähtee kadulle muutosta vaatimaan.

Yksi Extinction Rebellionin – ja Elokapinan – toimintatavoista on esimerkiksi juuri liikenteen pysäyttäminen. Jotkin muiden maiden haarojen toimintatavat ovat herättäneet julkisuudessa paljonkin kritiikkiä, esimerkiksi niin sanottu rahakapina. Siinä kannustetaan jättämättä lainoja maksamatta, jotta ympäristön tuhoamista tukeva pankkitoiminta lamaantuisi.

Usein kansalaistottelemattomuus kuitenkin toimii. Vuonna 2019 Elokapina järjesti Syyskapina-viikon, jonka keskiviikkona kymmenkunta aktivistia esti luksusristeilijää lähtemästä liikkeelle. Se sai yhtä paljon huomiota julkisuudessa kuin myöhemmin samalla viikolla järjestetty ilmastomielenosoitus, johon otti osaa tuhansia.

– Siitä hetkestä, kun avaan silmäni siihen asti, kun suljen silmäni, olen aktiivisesti kapinassa mukana, Johanna sanoo.

Myös se on ”kapinaa”, kun Johanna suunnittelee tai järjestää koulutuksia, hankkii tietoa ja keskustelee chatissa. Tämän lisäksi Johanna on ollut mukana monissa suoran toiminnan mielenilmauksissa Suomessa ja Berliinissä.

Tulevaisuuteen voi vaikuttaa

Johanna ei osaa arvioida, mitä kaikkea on kapinan nimissä valmis tekemään. Hän aikoo jatkaa väkivallatonta toimintaa, kunnes asiat saadaan yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön.

Jonkinlaista yleisen ilmapiirin muutosta Johanna on jo todistanut. Hätäjarrutuksessa hän kertoo yllättyneensä, kun ohikulkijat näyttivät peukaloa ja kiittivät mielenosoittajia.

– Tuntuu, että aiemmin suoran toiminnan mielenilmauksissa olemme kohdanneet enemmän keskareiden heiluttelua ja menkää töihin -huutelua, Johanna sanoo.

– Mutta aina ollut ihmisiä, jotka ihmettelevät, niitä, jotka haluavat muutosta. Vuonna 1905 oli suomalaisia, jotka ihmettelivät suurlakkoa ja että miksi nuo huutelevat tuolla yhtenäisen äänioikeuden puolesta, Johanna muistuttaa.

Alkuun ihmisten häiritseminen tuntui Johannasta epämukavalta ja jopa pelottavalta. Silti toiminta helpottaa ahdistusta. Johannasta on tärkeää kokea, että tulevaisuuteen voi vaikuttaa.

Kati Juva, 62, Koijärvi-liikkeen aktivisti ja neurologian erikoislääkäri, dosentti: ”Mikään ei yhdistä ihmisiä niin kuin tiukan paikan kokemus”

Kati Juva on ollut ympäristöaktivisti yli 40 vuotta. Nykyään hänen keinonsa vaikuttaa ovat jo erilaiset kuin nuorena.­

Vuonna 1979 kahdeksankymmentä nuorta matkusti Forssan lähelle Koijärvelle. Yksi Suomen rikkaimmista lintujärvistä oli vaarassa.

Koijärvi tulvi vuosittain läheisten maanviljelijöiden pelloille, ja viljelijät olivat ryhtyneet kuivattamaan järveä. Nuoret halusivat estää sen. Osa kahlitsi itsensä kaivinkoneisiin, osa muodosti koneiden eteen ihmissolmun estääkseen töiden alkamisen.

Tuolloin 19-vuotias Kati Juva oli yksi nuorista.

– Mikään ei yhdistä ihmisiä enemmän kuin tiukan paikan kokemus. Aina kun tapaan Koijärvellä olleita ihmisiä, välillämme on tavallista lämpimämpi tunne, Kati kertoo nyt, 40 vuotta myöhemmin.

Kesällä 1979 Kati vietti Koijärvellä useita viikonloppuja. Seuraavana kesänä tenttejä ja kesätyötä lukuun ottamatta aika kului järvellä. Kahden kesän aikana aktivistit rakensivat alueelle useita patoja. Välillä patoa tehtiin yöllä. Yhden padon päälle he pystyttivät puisen tornin, jossa istui joku ympäri vuorokauden. Kati luki tornissa tentteihin. Sammakot pitivät öisin mekkalaa.

Koska järven kuivattamiseen oli lupa, kuivaamisen estäminen oli laitonta. Kati ajatteli: jos laki on moraalisesti väärin, sitä vastoin voi toimia väkivallattomasti.

– Ja niin ajattelen yhä.

Leirissä nuoret opiskelivat kansalaistottelemattomuuden periaatteita ja lukivat muun muassa Mahatma Gandhin opetuksia.

Suoralla toiminnalla tarkoitetaan laajasti yhteiskunnallisesti tavoitteellista toimintaa, niin rauhanomaista lakkoilua, liikenteen häiritsemistä kuin esimerkiksi sabotaasia. Kansalaistottelemattomuus puolestaan on rauhanomaista toimintaa, jossa joko kieltäydytään noudattamasta lakia tai aktiivisesti rikotaan sitä. Ketään ei vahingoiteta. Periaatteisiin kuuluu myös, että sivullisille aiheutetun mahdollisen kiusan on oltava mahdollisimman pientä. Jonkun elinkeino voi kuitenkin vaarantua ”oheisvahinkona”. Aktivistin pitää hyväksyä seuraukset, kuten putkareissut tai sakot.

Kati painottaa, että kansalaistottelemattomuuden periaatteiden mukaisessa toiminnassa tavoitellaan yleistä, ei omaa etua. Yleinen etu on usein helppo määritellä vasta jälkikäteen, mutta se ei ainakaan laajasti heikennä muiden oikeuksia. Jokainen lain rikkomista harkitseva tekee ratkaisun omantuntonsa mukaan.

– Näin siis Suomessa. Täysin toinen asia ovat tilanteet monessa muussa maassa, joissa aktivistit toimivat jopa henkensä kaupalla.

Tottelemattomuuden pitkä historia

Väkivallattomalla kansalaistottelemattomuudella on pitkä historia Suomessa: esimerkiksi tsaarin vallan aikana suomalaiset kieltäytyivät asevelvollisuudesta. Koijärvi oli kuitenkin luonnonsuojelutekona Suomen ensimmäisiä.

Nuorilla aktivisteilla oli Koijärvellä tiukka kuri. Leirissä ei nautittu alkoholia. Vahinkoa ei saanut aiheuttaa, pelloilla ei kävelty ja roskat kerättiin.

– Tuomarit ja oikeuslaitos eivät meinanneet millään uskoa, ettei meillä ollut johtajia. Päätökset oikeasti tehtiin kollektiivisesti.

Asiaa puitiin oikeudessa monta vuotta, ja lopulta aktivistit saivat päiväsakkoja. Kati kertoo, että liike keräsi yhdessä rahaa auttaakseen niiden maksamisessa.

– Koijärven opetus on, että kansalaistottelemattomuuden tavoitteena on saada yleinen mielipide puolelle ja sitä kautta ajaa asiaa.

Aktivistit yrittivät vaikuttaa asiaan myös poliittisesti ja osoittivat mieltään Helsingissä.

Katin mukaan lehdistö otti nuoret aktivistit pääosin myönteisellä kiinnostuksella vastaan. Koijärvestä uutisoitiin paljon, ja sinne virtasi uutisista kiinnostuneita turisteja.

Tänä päivänä vastakkainasettelu on Katin mukaan hankalampaa kuin Koijärvellä. Aktivisteja pilkataan ja halveksutaan, asioista keskustelu jää jalkoihin, kun ”trollaajien ammattikunta” asettautuu kaiken yläpuolelle.

Silti Kati ajattelee, että kansalaistottelemattomuus on ratkaiseva voima, jotta maailma saadaan muutettua paremmaksi.

– Kaikkea ei voi jättää byrokraattien ja poliitikkojen varaan puhumattakaan markkinavoimista. En usko, että Pariisin ilmastosopimusta olisi saatu aikaan, jos Greenpeacea ja muita kansalaisjärjestöjä ei olisi olemassa.

Sama asenne, uudet konstit

Aktivistien työ Koijärvellä tuotti tulosta. Järveä ei kuivattu, ja vuonna 1992 se rauhoitettiin.

Ympäristökysymyksistä tuli tärkeä teema yhteiskunnallisessa keskustelussa. Liikkeen aktivisteja oli myöhemmin perustamassa Vihreää liittoa.

Koijärven jälkeen Kati on toiminut rauhanliikkeessä ja vastustanut ydinaseita. Hän on myös vihreiden kaupunginvaltuutettu Helsingissä.

Nykyään hän tekee valtuustoaloitteita, kiertää puhumassa, kirjoittaa artikkeleita ja mielipidekirjoituksia.

Hänen on helppo saada viestinsä kuuluviin ihan laillisin keinoin.

– Minulla on kontakteja muutenkin, esimerkiksi vanhaan Koijärvi-ystävääni ulkoministeriin. Voisin silti nähdä itseni melomassa tykkiveneen edessä. Se asenne on tallella.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?