Toimivatko self help -kirjat oikeasti? Testasimme neljä opusta, jotka lupaavat onnea, mielenrauhaa ja menestystä - Ilmiöt - Ilta-Sanomat

Toimivatko self help -kirjat oikeasti? Testasimme neljä opusta, jotka lupaavat onnea, mielenrauhaa ja menestystä

Itse täytettävät self help -kirjat lupaavat onnea, mielenrauhaa ja menestystä. Kirjailija Miina Supinen päätti laittaa niillä elämänsä kuntoon.

To do: parempi elämä.­

17.10. 9:00

Todellista rohkeutta on seurata muiden ihmisten odotusten sijaan sydäntään, ilmoittaa Uskalla elää -työkirja. Ystävällisyys on supervoima, väittää Kindfulness-työkirja.

Tavoitepäiväkirja haluaa minun korjaavan kaikki elämäni epäkohdat. Onnellisuuskalenteri lupaa viedä kohti merkityksellistä elämää.

Itse täytettäviä elämäntaito-oppaita tuntuu ilmestyvän melkein harva se viikko. Tehtäväkirjat täytetään omilla pohdinnoilla ja oivalluksilla kirjan ohjeiden mukaan.

Mutta toimivatko ne? Tuovatko ne onnea ja menestystä?

Kokeillaanpa.

Suhtaudun testiin hieman skeptisesti, koska kirjojen idea tuntuu kaavamaiselta. Olen luonteeltani spontaani ja itsenäinen, ja valmiit mallit ärsyttivät minua jo lapsena koulussa.

Opin useimmat asiat kantapään kautta, ja puuhun menen mieluiten takamus edellä. Tiedän, että hyviä ohjeita kannattaisi joskus noudattaa, koska elämäni tuntuu usein aika kiireiseltä ja kaoottiselta.

Valitsen neljä lupaavaa työkirjaa ja annan jokaiselle viikon aikaa toimia.

Viikko 1: Uskallanko elää?

Uskalla elää – Enemmän rohkeutta ja elämäniloa on Henriikka Haapatien kokoama työkirja. Sen kirjoittaja tuntuu ajattelevan, että istun kädet helmassa kotona, ja harmaata arkeani pitää ravistella.

Ei ole väärin valita joka kerta samaa, tuttua ja turvallista reittiä. Mutta toisaalta menettääkö mitään, jos ajoittain uskaltautuu hieman vieraammille poluille?

Kirja tiedustelee, minkä harrastuksen haluaisin aloittaa. Olen sattumoisin hankkinut juuri akustisen kitaran. Alan opetella helppoja sointuja. Se kuulostaa kamalalta, mutta päivä päivältä hieman vähemmän kamalalta. Viikon sisällä jopa vaikea f-sointu lakkaa rämisemästä.

Mikä on hassu asia, jonka haluaisit tehdä, mutta et kehtaa, kirja kysyy. Kuvaan videon, jossa soitan harjoittelun ohessa säveltämäni ja sanoittamani hölmön kappaleen nimeltä Jarin kanssa merellä. Lähetän sen tutuilleni. ”Onpa hyvä!” sisareni kirjoittaa. ”Siskonpoikasi haluaa tietää, onko Jari salarakkaasi?”

Uskalla elää (Gummerus) tietää, että elämä on ”taitolaji”, joka vaatii voimaa ja rohkeutta.­

Viikko 2: Pelastaako kindfulness?

Toisella viikolla tartuun kirjaan Kindfulness – Ystävällisyyden ihmeitä tekevä voima, jonka on laatinut Anni Karhuvuori.

Meille kaikille tuttu mindfulness on hyväksyvää läsnäoloa ja keskittymistä tähän hetkeen. Kindfulness puolestaan on sitä, että tarjoamme hyväksyvän läsnäolon kokemuksen toisillemme. Kun kohtaamme toisemme lempeästi ja hyväksyen, annamme samalla toisillemme tukea ja voimaa.

Kirjan sanoma on minusta ihana. Minustakin lempeys toisia kohtaan on onnen salaisuus, vaikka joskus se unohtuu. Olen joskus kokeillut loving-kindness-meditaatiota, jossa lähetetään rakastavia ajatuksia tutuille ja tuntemattomille, ystäville ja vihollisille. (Tietäisivätpä Putin, Trump ja lähikaupan kassa, kuinka paljon olen ajatellut heitä rakkaudella!) En usko, että siunaukset lentävät eetterin halki kohteeseensa, mutta oma olo on aina todella hyvä, kun on ajatellut toisia ihmisiä keskittyneesti ja lempeästi. Onkohan se on pohjimmiltaan itsekästä?

Lähden luottavaisin mielin kokeilemaan kindfulnessia. Kirjan ensimmäinen tehtävä on kirjoittaa hetkestä, jolloin tunsin itseni arvostetuksi. Alan muistella erilaisia suurempia ja pienempiä saavutuksiani työuralla ja elämässä. Ehkä se, kun eräässä helsinkiläisessä konditoriassa tehtiin kerran Miina Supinen -niminen konvehti erään romaanini kunniaksi? Se oli hieno hetki. Konvehdissa oli popcornia, kinuskipiikki ja suklaata.

Mutta tajuan, että kaikkein arvostetuimmalta minusta on tuntunut silloin, kun olen saanut hyväksyntää siitä, että olen vain oma itseni. Muistan, kuinka olin kerran reissussa ystäväni kanssa ja hän sanoi: ”Olet kivaa matkaseuraa, koska olet niin myönteinen ja innostunut kaikesta.”

Tuntui tosi mukavalta kuulla, että oma läsnäolo oli toisen mielestä miellyttävää.

Työkirja sukeltaa kuitenkin myös syviin vesiin ja tiedustelee, milloin olen loukannut jotakuta kipeästi tai milloin minua on loukattu. Niitä muistoja kirjoittaessani nousee pala kurkkuun. Ymmärrän ehkä ensimmäistä kertaa, että olen viettänyt joskus aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät pohjimmiltaan arvosta minua – ja toisinkin päin. Ja sehän on ehdottomasti elämän haaskaamista.

Välillä kirjan viisaudet tuntuvat siirappisilta onnittelukorttilauseilta. Ystävälliset sanat elävät ikuisesti saajansa sydämessä. Niin vissiin.

Viikko kindfulness-pohdintojen parissa on kuitenkin antoisa. Katson ihmisiä ja elämää lempein silmin ja sirottelen ympärilleni kehuja. Niitä ei kannata säästellä.

Kindfulness (Gummerus) lupaa tuoda elämään iloa ja näyttää maailman valoisempana paikkana.­

Viikko 3: Nyt muija kuriin!

Nyt ei enää herkistellä! Otavan julkaisema Tavoitepäiväkirja opastaa ankarasti kuriin ja järjestykseen. Heti ensimmäisellä sivulla pitää kuvailla nykyistä elämäntilannettaan, ja toiselle sivulle pitää kirjoittaa, millaisia muutoksia siihen toivoo. Sen jälkeen merkitään tavoitteet työhön, talouteen, vapaa-aikaan, hyvinvointiin ja ihmissuhteisiin. ”Minä ihmisenä” -sarake on tarkoitettu henkiselle kasvulle.

Mitähän tavoitteita minulla voisi tällä hetkellä olla? Olen jo nyt aika onnellinen. Minulla on ihana perhe ja parisuhde sekä työ, josta nautin. Kaikki tärkeimmät unelmani ovat toteutuneet.

Haluaisin yhden lisähuoneen asuntooni, mutta se ei kai ole varsinainen tavoite? Niin, ja kunpa oppisin soittamaan BoJack Horsemanin loppumusiikin. Ja olisi hienoa kirjoittaa joku hyvä romaani tai käsikirjoitus.

On myös pakko myöntää, että välillä toteutuneet unelmani väsyttävät. Elämän suuria paradokseja on se, että juuri se, mistä nauttii eniten, on myös pahimman rasittavuuden lähde. Kaipaisin lisää vapaapäiviä ja rentoutumista, omaa aikaa ja rauhallista puuhastelua.

Mitä enemmän tavoitteita kirjaan ylös, sitä tyytymättömämmäksi muutun. Tajuan, että koko olemassaolon voisi hoitaa paljon skarpimmin. Töissä voisi olla tehokkaampi ja vapaa-ajalla voisi kehittää itseään, eikä vain rämpytellä kitaralla Jarin kanssa merellä -kappaletta ja katsoa Netflixiä.

Voisin treenata lankkua ja pudottaa muutaman kilon, tehdä pintaremonttia ja siivota kotona ja mökillä. Ameebamaisuuteni ja huonouteni tiivistyy siihen, että en ole pessyt ikkunoita kertaakaan, vaikka muutimme tähän kämppään kolme vuotta sitten. Eivätkä ikkunat olleet silloinkaan mitenkään erityisen puhtaat.

Tavoitepäiväkirjan jokainen aukeama kattaa viikon. Aukeammalle merkitään päätavoite ja palkinto, pakolliset tehtävät, tehtävälista, viikon saavutukset ja parannettavat asiat. Lopuksi kalenterin käyttäjä saa värittää seitsemästä tähdestä niin monta kuin ansaitsee.

Tunnen itseni ankaraksi opettajaksi, joka arvostelee omaa suoriutumistaan. Sydämeni alkaa hakata ahdistuksesta, kun katselen vaativia sarakkeita. Haluaisin paljon mielummin löhöpäiväkirjan, joka muistuttaisi minua vapaapäivien ja rauhoittumisen merkityksestä. Kyllä tässä saa häärätä ihan tarpeeksi jo ilman mokomia kirjojakin!

Ja nyt likaiset ikkunat ärsyttävät minua entistä enemmän. Joka kerran kun näen kauniin auringonlaskun, näenkin vain sormenjälkiä. Aloitan ikkunoiden pesemisen. En voi enää elää niiden kanssa.

Tavoitepäiväkirja (Otava) lupaa tarjota työkalut tavoitteiden saavuttamiseen. ”Keskity, suunnittele, saavuta tavoitteet!”­

Viikko 4: Asuuko onni siistissä keittiössä?

Olen säästänyt kirjoista herkullisimman näköisen viimeiseksi: Sanna Sporrongin laatimassa Onnellisuus­kalenterissa on kaunis, vaaleanpunainen kansi, tyylikäs taitto ja paksut, kiiltävät sivut.

Kirja alkaa ystävällisellä, mutta vakavalla esipuheella, jossa muun muassa muistutetaan, että jos roikkuu päivittäin tunnin somessa, kahdessatoista vuodessa siitä kertyy kahden vuoden työviikot.

Kirjan avain parempaan elämään ja menestymiseen löytyy rutiineista.

Kalenteriosa muistuttaa Tavoitepäiväkirjaa, mutta ei ole aivan niin koulukirjamainen, vaan tyyli on vapaampi. Joka päivälle listataan kolme tärkeintä tavoitetta sekä merkitään, kuinka ne onnistuivat ja mitä päivän aikana oppi. Lisäksi päivän kohdalta rastitetaan pienet ruudut, jos suoritti aamu- ja iltarutiinit.

Päätän, että aamurutiinini on lyhyt jooga ja iltarutiinini keittiön siivoaminen. Niissä ei ole kovin paljon vaivaa, ja ne tuovat välitöntä iloa. Saan rastit koko viikolta, ja tuntuu hyvältä, kun aamut alkavat mukavasti venyttelyllä ja aamiaisella siistissä ympräistössä.

Jotain ankeaa ruutujen rastittamisessa kuitenkin on. Mitä sitten, kun istun kiikkustuolissa ja mietin, mihin elämäni meni? Kuuluuko vastaus, että keittiön siivoamiseen?

Ehkä joinakin iltoina olisi vain parempi katsoa vaikka meemejä kännykästä sen sijaan, että puunaa tiskipöytää.

Onnellisuuskalenteri (WSOY) ohjaa rutiinien avulla ”stressittömämpään ja tasapainoisempaan elämään”.­

Opinko mitään?

Joitakin työkirjojen opeista on jäänyt käyttöön testikuukauden jälkeenkin. Esimerkiksi arkeni on nyt himpun verran organisoidumpaa. Välillä myös ohjaan tietoisesti ajatteluani myönteiseen suuntaan.

Opin kuitenkin sen, että teen to do -listat mieluiten omalla tavallani, omaan tyhjään vihkooni. Ja joskus on mukavaa elää ilman mitään tietoista läsnäoloa tai pyrkimystä itsensä johtamiseen.

Joskus paras päivä onkin sellainen, että vain lötköttää koiran vieressä sohvalla, lueskelee, katsoo elokuvia ja syö mitä sattuu. Ja katselee puhtaasta ikkunasta ulos.

”Kunnon ihminen rentoutuu järjestelmällisesti”

Otavan kustannuspäällikkö Lotta Sonninen on ­itsetäytettävien self help -kirjasten asiantuntija. Hän tuntee genren hyvin työnsä puolesta, mutta on myös itse luonut satiirisen Pieni pahan mielen kirja -sarjan. Niihin voi kirjata muun muassa ärtymyksen aiheita.

Mihin tarpeeseen työkirjat vastaavat?

”Itsetutkiskelu, -määrittely ja -brändäys ovat nykyään suoranainen kansalaisvelvollisuus, joten pitäähän niihin olla välineitä tarjolla. Veikkaan, että suurin osa opuksista on suunnattu stressaantuneelle keski-ikäiselle naiselle, joka tietää, että kunnon ihminen myös rentoutuu järjestelmällisesti ja suunnitelmallisesti. Ehkä ne myös vastaavat kustantamojen tarpeeseen löytää uudenlaisia tuotteita ja niille ostajia.”

Missä ovat näiden kirjasten juuret?

”Lähimmät sukulaiset niille ovat varmaankin lasten ystäväkirjat ja puuhakirjat. Lapsilta lainattiin aikuisille

jo värityskirjat, ehkä tämä ilmiö oli ikään kuin loogista jatkoa.”

Voiko työkirjoista olla oikeasti hyötyä?

”Jos vaikka kokee päiväkirjan kirjoittamisen vaikeaksi, niin tehtäväkirjan avulla voi päästä alkuun. Ja onhan

jo pelkkä käsin kirjoittaminen tutkitusti hyödyllistä, ajanvietteenä varmasti hyödyllisempää kuin vaikka päämäärätön älypuhelimen selailu. Pienten pahan mielen kirjojen piilotavoite on, että ihminen vähän naurahtaisi itselleen ja omille patoutumilleen. Sehän voi joskus olla hyvinkin hyödyllistä.”

Miksi halusit satirisoida self helpiä?

”Minua risoo erityisesti naisiin kohdistuva vaatimus

jatkuvasta itsensä hoitamisesta fyysisesti ja henkisesti.

Ihoa pitäisi kuoria, lihaksia treenata, suolistoa helliä,

tunteita eritellä ja persoonallisuustyyppinsä tuntea.

Kenellä normaalilla ihmisellä siihen kaikkeen on aikaa?

Kun työssäni kustantamossa törmäsin kolmanteen

peräkkäiseen naisen elämää erittelevään tehtäväkirjaan, ajattelin, että kyllä näille pitäisi olla joku vastaisku.”

Voiko pahan mielen kirja olla terapeuttinen?

”Kirjani saivat alkunsa vitsistä ja ne on tehty huumorin ehdoilla. Mutta etenkin ensimmäisestä kirjasta sain

palautetta, että sen äärellä oli koettu terapeuttisia hetkiä ja saatu alkuun keskusteluja vaikeista aiheista.”

Luetuimmat

Tuoreimmat Me Naiset