Miksi ajaminen on monille naisille niin hankalaa? Essi, 42, meni autokouluun vuosien ajotauon jälkeen - Ilmiöt - Ilta-Sanomat

Peto on irti

Suomessa on yllättävän paljon naisia, joilla on ajokortti, mutta jotka eivät aja. Yksi heistä voimaantui ja päätti ottaa ajotaidon vuosien tauon jälkeen haltuun. Kuinkas sitten kävikään?

4.10. 18:00

Hei, olen Essi, ajokammoinen aikuinen nainen. Minulla on ollut ajokortti 24 vuotta, mutta ajokilometrejä on kertynyt vain ehkä joitakin… Satoja?

En ole koskaan omistanut autoa. Sen, mitä olen ajanut, olen ajanut etupäässä nuorena vanhempieni autolla. Muun muassa liikenteenjakajaan ja postilaatikot ojaan. 15 vuotta sitten työskentelin maakuntalehdessä ja ajoin joitakin kertoja toimituksen autolla. Muistikuvani on, että ainakin yksisuuntaista väärään suuntaan.

Viimeksi ajoin 11 vuotta sitten. Olin vanhemmillani vanhassa kotikaupungissani ja kävin ystäväni luona yhdessä parikuisen esikoiseni kanssa. En ymmärrä. Taisin olla jossakin hormonihuuruissa, kun olen uskaltanut ajella vastasyntynyt takapenkillä.

Se meni ihan hyvin, kukaan ei kuollut, mutta minä lakkasin ajamasta.

Meitä on muitakin

En ole ainoa nainen, jolla on kortti, mutta joka ei aja. Suomalaisilla on ajokortteja 3,7 miljoonaa, lähes yhtä paljon miehillä ja naisilla. Ajoneuvoista naisten nimiin on kuitenkin rekisteröity vain 35 prosenttia, ja kaikista ajokilometreistä naiset ajavat vain kolmanneksen. Naisia, jotka eivät aja ollenkaan, on kaksi kertaa niin paljon kuin miehiä.

Viestintäyrittäjä Noora Jokinen teki saman havainnon pari vuotta sitten, kun hän ilmoittautui uudelleen autokouluun 43-vuotiaana.

– Hämmästyin, kun yhtäkkiä moni lähipiirini fiksu, itsenäinen ja osaava nainen avautui, että pitäisi itsekin mennä, koska ei ole ajanut vuosiin. Olin luullut olevani ainoa ja häpeillyt asiaa, Noora Jokinen kertoo.

Monilla Jokisen tuttavapiirin naisilla oli vähän hankala suhde autoiluun. Moni oli joutunut kuuntelemaan vähättelyä ajotaidoistaan ja väsyneitä vitsejä akoista ratissa. Monella ajaminen oli loppunut parisuhteessa; mies nyt vain istahti aina luontevammin ratin taakse.

Jokinen huomasi, että vaikka Suomi on yksi maailman tasa-arvoisimmista maista, autoilu on meillä edelleen hyvin sukupuolittunutta puuhaa, ja stereotypiat surkeista naiskuskeista elävät vahvoina. Sama käy ilmi huoltoasemaketju Neste K:n kyselystä, jossa kysyttiin, mitä vastaajille tulee mieleen sanaparista ”nainen ratissa”. Vastaukset kuuluivat: Vaara. Tien tukko. Epävarma. Törppöilevä. Erikoistilanne, mies ei ajokunnossa.

– Naisautoilijoihin kohdistuvat asenteet voisivat hyvin olla sadan vuoden takaa, Noora Jokinen sanoo.

Jokinen julkaisi hiljattain kirjan Aikuinen nainen ratissa. Se on päiväkirja hänen ensimmäisestä vuodestaan autoilijana. Samalla hän pohtii feministisestä näkökulmasta, miksi niin moni muutoin reippaasti elämäänsä suhtautuva nainen on ”luovuttanut” autoilun miehille.

– Kyllähän isoissa kaupungeissa pärjää ilman ajotaitoa, mutta maakunnissa tilanne on jo ihan eri. Jos ajaminen tuntuu epävarmalta, oma elintila kaventuu, Jokinen sanoo.

Jokinenkin halusi ajaa kortin avioeronsa jälkeen: kortti oli askel kohti itsenäisempää elämää.

Ei sittenkään ihan surkea

– Kai se on vähän, että mikä kiinnostaa. Minun ensimmäinen sanani on kuulemma ollut ”ajaa, ajaa”, Teemu Lindgren kertoo.

Aikuisen elämäni ensimmäinen ajotunti on mennyt yllättävän hyvin, eikä Teemun ole tarvinnut painaa jarrua kertaakaan. Tosin olemme pyörineet koko tunnin kolmenkympin rajoitusalueella autokoulun lähellä teollisuusalueella, muistelleet auton käsittelyä, harjoitelleet mäkilähtöä ja liikenneympyrässä ja risteyksissä toimimista.

– Sehän meni ihan mukavasti, Teemu väittää.

– Vaikka olet ajanut vähän, auton käsittely on sulla kuitenkin jo automatisoitunut eli pystyt keskittymään liikenteeseen ajaessasi.

Olen häkeltynyt. Enkö olekaan aivan paska?

Itseluottamus hakusessa

Kirjassaan Jokinen pohtii myös sitä, miten mielikuvat vaikuttavat ajotaitoihin. Australiassa tehtiin vuonna 2008 tutkimus, jossa laitettiin naisia ajamaan ajosimulaattorilla. Osalle ”muistutettiin” ennen ajoa, että naiset ovat miehiä huonompia kuskeja. Tämä ryhmä ajoi testissä huonommin kuin ne, joille ei ollut näin väitetty.

Neste K:n kyselyssä 22 prosenttia naisista kertoi jännittävänsä ajamista, jos ei ollut ajanut pitkään aikaan, miehistä vain 7 prosenttia.

Ehkä naiset aliarvioivat kykynsä, kun miehet tuppaavat yliarvioimaan ne. Fakta on, että liikennerikkomuksista epäillyistä valtaosa on miehiä. Naiset ajavat pikku peltikolarit parkkipaikoilla, miehet kuolonkolarit.

Teemu Lindgren on ollut liikenneopettajana kohta 20 vuotta.

– Ehkä urani alkuaikoina näin enemmän sellaista, että pojat tiesivät jo etukäteen tyttöjä enemmän autoista ja ajamisesta, mutta sittemmin ero on tasoittunut. En näe, että naisten ja miesten taidoissa tai tiedoissa olisi nykyään eroa, kummissakin löytyy varmoja ja epävarmoja kuskeja. Mutta asiaan voi vaikuttaa sekin, että ollaan pääkaupunkiseudulla. Maaseudulla pojat ovat usein jo ennen korttiakin harjoitelleet jossain pellon reunassa.

Ja ajatkin muuttuvat. Nykyään ei miehenkään tarvitse olla enää kiinnostunut autoista voidakseen kutsua itseään mieheksi.

Lilliputissa on järjestetty joskus nimenomaan naisille räätälöityjä ajokursseja.

– Kurssia markkinoitaessa on tullut palautetta, että mihin naiset muka tarvitsevat oman kurssin. Tarkoitus on ollut vain hyvä: luoda naisille sellainen ilmapiiri, jossa voi turvallisesti kysyä tyhmiäkin kysymyksiä ilman että ympärillä virnuilee kymmenen 17-vuotiaista lippisjätkää, jotka ajattelevat tietävänsä jo autoista kaiken.

Kysyn Teemulta, käykö heillä paljon kaltaisiani naisia verestämässä ajotaitojaan.

– Liian vähän, Teemu sanoo.

Mutta miehiä käy vielä harvemmin.

– Paitsi että nyt on käynyt lyhyen ajan sisällä kaksikin vanhempaa miestä. Kumpikin halusi testata ajotaitonsa.

Muutaman vuoden takainen ajokorttiuudistus mahdollisti sen, että ajo-opetusluvan voi saada entistä helpommin. Lisäksi esimerkiksi liukkaan kelin ajo on mahdollista suorittaa nykyään kokonaan simulaattorissa. Halvempana vaihtoehtona entistä useampi valitsee sen.

– Minusta se ei ole kyllä hyvä juttu, ei ajajan itsensä eikä liikenneturvallisuuden kannalta, Teemu sanoo.

Käytännössä se voi tarkoittaa lisää epävarmoja kuskeja teille.

Noora Jokisesta suurin syy naisten vähäiseen autoiluun on sukupolvelta toiselle periytyvissä uskomuksissa ja asenteissa. Kirjassaan hän kertoo ystävästään, nelikymppisestä, pätevästä ja reippaasta bossladysta, joka on kohta 30 vuotta kuullut päässään isänsä ”huonoa naisautoilijaläppää”. Siksi bossladyn on vaikea uskoa, että hänestä olisi koskaan kuskiksi.

– Jokaisen epävarman naiskuskin kannattaisikin miettiä, mistä epävarmuus kumpuaa. Kuka ajoi lapsuudenkodissa? Millaisia naisautoilijaesikuvia ympärillä on ollut? Miten naisten autoiluun on suhtauduttu lähipiirissä? Onko kannustettu vai vähätelty, Jokinen luettelee.

Minä en kyllä voi syyttää ajamattomuudestani miestäni, sillä hänellä ei ole edes korttia. Enkä isäänikään: hän antoi autonsa minulle vielä senkin jälkeen, kun olin naarmuttanut sitä jo kahdesti. Lapsuudessani muistan istuneeni useammin äidin kuin isän kyydissä.

Mutta mummoni ei ajanut, vaikka hänellä oli kortti, ja mummon ainoasta ajomatkasta jaksettiin repiä loputtomasti huumoria. Hän oli kortin saatuaan lähtenyt töihin ja ajanut koko matkan ykkösvaihteella keskellä tietä. Sen jälkeen pappa ei antanut mummon enää koskea autoonsa.

Onneksi ei ollut inssi!

Mutta olenko minä aidosti huono? Vai onko se vain tarina, jota olen kertonut – ja antanut muiden kertoa – minulle vuosikausia?

Nyt kun muistelen itseäni tuore kortti taskussa, minusta löytyi yllättävää tarmokkuutta. Olen ajanut pakettiautoa (kämppikseni ei suostunut ja meidän oli pakko muuttaa) ja olen käynnistänyt auton kaapeleilla (useamman kerran, koska isäni autossa loppui akku, jos radiota kuunteli moottori sammuksissa). Olen myös kerran jäänyt tienposkeen bensiinin loputtua ja joutunut liftaamaan läheiselle bensikselle kanisterin kanssa. Siitäkin selvisin!

Juuri kun olen päättänyt kyseenalaistaa mielikuvan itsestäni huonona kuskina, Teemu joutuu polkemaan omaa jarruaan. Eikä vain kerran, vaan ainakin kolmesti!

Liikenneympyrät ovat minulle paha paikka. Kaistaa vaihtaessa käännän rattia samalla kun päätäni ja auto tekee uhkaavan horjahdusliikkeen. Amatöörin moka!

– Nyt jos olisi ollut inssi, ei olisi mennyt läpi, totean nolona.

– Mutta nytpä ei ollut inssi, Teemu toteaa lohduttavasti.

Olen alkanut hahmottaa, että en välttämättä ole synnynnäisesti lahjaton kuski, vaan epävarmuuteni ja sekoiluni johtuvat vain kokemattomuudestani. Eikä ajotaidoillani tietenkään ole mitään tekemistä sukupuoleni kanssa.

Jotenkin ajaminen vain aikoinaan jäi. Pian kortin saatuani muutin etelään ja asuin aina niin, että minun oli järkevämpää käyttää jalkojani ja julkisia kuin kiroilla ruuhkia autossa.

Saatuani lapsia aloin tiedostaa kuolevaisuuteni uudella tavalla ja pelätä vähän kaikkea enemmän. Ja mitä pidemmäksi ajotaukoni venyi, sitä vaikeammalta rattiin astuminen alkoi tuntua. Ehkä omaa autoani olisinkin voinut ajaa, mutta ajatus muiden omaisuuden mahdollisesta turmelemisesta hirvitti.

Aja, älä häpeä

Siitä en kuitenkaan taida päästä, että pelkään vähän autoilua. Mutta kyllähän se onkin vaarallista – ainakin jos vertaa lentämiseen, jota jostain syystä on ihan ”normaalia” pelätä ilman naureskelua.

Itse asiassa en niinkään pelkää liikenteessä töpeksimistä, peltikolareita tai raitiovaunuja, jotka eivät väistä ketään, vaan kovia nopeuksia, moottoriteiden liittymiä, ohitustilanteita ja isoja rekkoja.

Ja juuri siksi kolmannella ajotunnillani ohjaan autoa kohti Kehä III:n liittymää ja painan kaasua. Muistelen Teemun ohjeita: vilkku ajoissa päälle, ennakoi ja sovita vauhtisi muiden mukaan, sillä vastuu on sinulla.

Ja viuuuh, sitten vain sinne rekkojen sekaan! Tekisi mieli tuulettaa edes yhdellä kädellä, mutta en tietenkään tee niin, koska olen järkevä naisautoilija, joka pitää kädet aina kymmentä vaille kaksi -asennossa. Kaasujalkani lähtee kuitenkin keulimaan innosta niin, että Teemu joutuu jo toppuuttelemaan.

– Legendaarisen liikennekasvattajan Ensio Itkosen sanoin: älä aja sataa, jos sataa.

Kolmannen tunnin lopuksi teen vielä täydellisen taskuparkkeerauksen ylämäkeen. Vai että muka ongelmia avaruudellisen hahmottamisen kanssa, haha!

Nyt kun olen viimein uskaltautunut rattiin, ajotaitoa olisi tärkeää tietenkin pitää yllä. Epävarmuus ei karise muuta kuin ajamalla. Luulen, että naisten ajamattomuus on myös aika kaupunkilainen ongelma. Maakunnissa asuvat naispuoliset ystäväni ja sukulaiseni ovat kaikki erinomaisen päteviä kuskeja, koska heidän on pakko ajaa.

– Muita kaltaisiasi naisia neuvoisin ehkä tulemaan ajotunnille vaikka juuri ennen kuin on se tarve ajaa. Joskus yksikin tunti voi riittää rohkaisuksi, Teemu sanoo.

Noora Jokinen ratkaisi asian niin, että päätti hankkia oman auton kahdeksi ensimmäiseksi vuodeksi. Nyt hänellä ja hänen valkoisella Fiat Puntollaan on takana jo kahdeksan yhteistä kuukautta.

– Ajattelin, että kahden vuoden jälkeen olen ajanut niin paljon, että voin siirtyä vuokra- ja yhteiskäyttöautoihin. Ja tämä on toiminutkin. En stressaa ajamista enää niin paljon, että minun pitäisi joka kerta koota itseni uudelleen.

Mutta jokohan minut uskaltaisi päästää itsenäisesti liikenteeseen? Teemu Lindgren miettii hetken.

– No kyllähän sulla se kortti jo on, mutta jos sopii, paria juttua voisimme vielä ensi viikolla harjoitella. Esimerkiksi niitä liikenneympyröitä, joita on Helsinki täynnä.

Vähän kirpaisee, mutta muistelen Noora Jokisen kirjasta löytyvää huoneentaulua epävarmalle autoilijalle: Älä vaadi itseltäsi liikoja. Älä pienennä itseäsi. Olet fiksu, osaava aikuinen. Autoilu on sinulle uusi elämänalue, mutta se ei tarkoita, että sinun täytyisi hävetä.

Eli ei kun ensi viikkoon ja terveisiä tutuille: kuka lainaa minulle ensimmäisenä autoaan?

KUVAT: JUHA SALMINEN, KUVITUS: SUVI-TUULI JUNTTILA. Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 12/2020.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luetuimmat

Tuoreimmat Me Naiset