Mikä ihana talo! Järkevä, moderni. Uutta aikaa ja rakentamisen laatua henkivä tasakatto. Suora sähkölämmitys. SAFA-arkkitehtien Marjatta Leskisen suunnittelema pientalo Kauhajoki nousi vuoden 1970 Tuusulan asuntomessujen yleisöäänestyksessä kolmanneksi, ja näin sitä luonnehdittiin:
Kauhajoki-taloja on pidetty poikkeuksellisen kodikkaina ja viihtyisinä, mitä niiden yksinkertaisen järkevä tilankäyttö vain korostaa.
Vuonna 1970 asuntomessukävijät olivat maltillista väkeä. Yleisöäänestyksen häntäpäähän sijoittui kallis, moduulirakenteinen Bungalow, jossa oli hulppeaa lasiseinää, uima-allas ja luksuksen henkäys.
Vuoden 2012 myyntikuvissa Kauhajoki-talossa oli vielä tasakatto.
Kärkipaikat menivät hienostelemattomille laatikkomalleille. Avotakka-lehdessä tosin valiteltiin, että Kauhajoessa on ”raskaan näköiset ja koko julkisivun kokoon puristavat räystäslaatikot”, mutta vihaajat vihatkoot, talo oli kohtuuhintainen, se meni kaupaksi ja siitä tuli kelpo koti. Täällä kasvatettiin lapsia, tehtiin remonttia, viihdyttiin ja vanhennuttiin. Vuonna 2012 alkuperäisen omistajan oli tullut aika myydä oma koti seuraavalle sukupolvelle. Myyntiaika venyi pitkäksi. 1970-luvun unelmakoti ei ollut 2010-luvulla enää niin unelmainen.
Soila ja Janne Rantanenkin tulivat näyttöön ja epäröivät. Talo näytti vähän… parakkimaiselta. Autotallin tukitolppa oli vinossa. Yleisilme oli synkähkö. Pihasta huomasi, että nykyinen omistaja ei jaksanut enää kumarrella puutarhassa.
– Mutta silti kaikesta näki, että tästä kodista on pidetty huolta. Jotain hyvää, tuttua fiilistä tässä oli. Olimme asuneet 70-luvun rivarissa aiemmin ja tehneet sinne ison remontin. Täällä tuli eteisessä tunne, että meidän perhe voisi tässä asua, Soila Rantanen sanoo.
Kerttu (kuvassa) ja Heta saavat pian omat ullakkohuoneet.
Rantaset kävivät katsomassa taloa toisen kerran. Se näytti olevan rakenteiltaan alkuperäiskunnossa, ja se oli hyvä juttu – 70-luvun taloja on pilattu väärin tehdyillä remonteilla. Tätä yksilöä oli huollettu hyvin eikä kosteusvaurioita löytynyt. Rantaset tekivät maltillisen ostotarjouksen, ja myyjä hyväksyi sen.
– Me olimme ainoita, jotka suunnittelivat tästä kotia, ja se oli myyjille tärkeää. Muut olivat tarjonneet vain tontin hintaa aikeinaan purkaa talo ja rakentaa uusi.
Arava-ajan avara
Vuonna 2020 vanha Kauhajoki on oikein kotoisa. Ulkoa sitä ei meinaa tunnistaa entiseksi: väri on vaihtunut tummasta vaalean ruskeaksi, ja tasakaton tilalla on harjakatto. Talo on pitänyt Rantasten vapaa-ajanongelmat tehokkaasti poissa. Heti aluksi uusittiin kylpyhuone ja käyttövesiputket, sitten aloitettiin pihan kanssa ja kaadettiin vähän väliseiniä. Yhtenä juhannuksena tehtiin terassi, toisena maalattiin ulkolaudoitus.
– Tämä talo on se klassinen remontoijan unelma. Kaikilla omakotiasujilla on pitkä tehtävälista, mutta ehkä meillä on keskimääräistä pitempi, Janne sanoo.
Harjakatto on tähän mennessä isoin projekti, koska se ei ole pelkästään katto: katon alle tulee 47 neliötä lisätilaa. Sitä tarvitaan nelilapsiselle perheelle, ja säilytystilaa nyt varsinkin. Olikohan 70-luvun asujillakin ongelmia saada kaikki kengät ja takit mahtumaan eteiseen?
– Toisaalta, 70-luvulla ei ollut lapsilla pyöräilykypäröitä, salibandyvehkeitä, monia urheiluvarusteita… Ja ehkä lelujakin oli vähemmän, Soila miettii.
Olohuoneen iso kulmaikkuna on tyypillistä 70-luvun alkua.
50 vuotta sitten moni asia oli toisin. Tilaa käytetiin eri tavalla. ”Nykyaikainen – avara – lämmin – viihtyisä” luki talon messuesitteessä, mutta alkuperäinen pohja oli nykymakuun aika sokkeloinen.
– Avara tarkoitti silloin eri asiaa kuin nyt: olihan tässä tilaa 120 neliötä, mutta väliseiniä ja -ovia riitti.
1980-luvun vaihteessa muoti oli muuttunut: käkikellotaloissa oli hirmu jyrkkä harjakatto.
Kohta, jos Soila ja Janne jaksavat ahkeroida, tytöt Heta ja Kerttu saavat uudet ullakkohuoneet. Nykyisen tyttöjen huoneen seinät ovat sävyä Barbie. Se on Tikkurilan pinkein pinkki, ja se on valittu 4- ja 5-vuotiaiden varmalla maulla. Vanhemmat meinasivat ensin protestoida, mutta miettivät sitten, että mikäpä siinä. Uuden huoneen seiniin Hetalla on uudet suunnitelmat.
– Sellaista harmaata mä olen ajatellut.
Mukana myös UKK
Tuusulan Lahelanrinteen asuntomessut olivat historian ensimmäiset laatuaan. Messut olivat reaktio hurjaan kerrostalobuumiin: ihmiset muuttivat 60-luvulla maalta kaupunkeihin, ja Etelä-Suomi nousi täyteen kerrostalolähiöitä. Asuntomessuilla haluttiin muistuttaa, että ihmisillä oli myös omakotiunelmia, ja niinpä Lahelanrinteen messualueella esiteltiin nykyaikaista omakotiasumista. Tontit olivat pienehköjä, tasa-arvoisia 700-neliön plänttejä.
”Avara tarkoitti silloin eri asiaa kuin nyt.
Tämänkin vuoden asuntomessut pidetään Tuusulassa. Uudella messualueella talot ovat korkeita, komeita ja jyhkeitä. Hinnatkin ovat muhkeita, mutta tontit taitavat olla ainakin yhtä pieniä kuin vuonna 1970. Uuden unelmatalon ostaja saa varautua siihen, että miljoonakämpän ihanalla terassilla ja jätti-ikkunoiden takana eletään vahvassa yhteydessä naapureihin.
Aalto yliopiston arkkitehtuurin professori Pirjo Sanaksenaho kävi juuri asuntomessuilla ja pani ilolla merkille, että naapurien läheisyyteen on koetettu keksiä ratkaisujakin.
– Tykkäsin kovasti Hetena-talosta. Siinä oli uutta ideaa: sisäpihalla luotiin yksityisyyttä ahtaalle alueelle.
Jonkin aikaa vielä vie, ennen kuin uusi messualue alkaa vihertää ja täyttyy asujista. Sitten, jos hyvä tuuri käy, alueesta tulee haluttu ja vehreä. Lahelanrinne on nykyään aika viehättävä. 70-luku näkyy, ja kaikki vuosikymmenet sen jälkeen. Viidenkymmenen vuoden takaiset istutukset ovat kasvaneet isoiksi.
Urho Kekkonenkin kävi messuilla istuttamassa yhden talon pihalle männyn, ja kaikki paikalliset tietävät, mikä männyistä se on.
– Sen tunnistaa kitukasvuisuudesta, Janne Rantanen opastaa.
Ja siinähän se, kahden isomman männyn välissä, yllättävän pieni 50-vuotiaaksi puuksi. Ehkä Urhon viherpeukalo ei ollut kummoinen, tai sitten liian moni fani on käynyt hyväilemässä tainta sen herkkinä nuoruusvuosina.
Muotikaton kirous
”Tasakatto” oli yhdessä vaiheessa sana, jolle piti hymähtää ja tuhahtaa yhtä aikaa: hirveä virhe menneisyydestä. Lahelanrinteessä ei ole jäljellä kuin pari alkuperäistä kattoratkaisua, loput on remontoitu harjakatoiksi. Olikohan tasakatto oikeasti niin huono idea, vai pilasiko muutama maanantaikappale koko jalon kattorakenteen maineen? Pirjo Sanaksenaho on sitä mieltä, että maine on tarpeettoman synkkä.
– Ei tasakatto ole huono, kun se tehdään hyvin. Onhan Suomessa vaikka kuinka paljon tasakattoisia kerros- ja rivitaloja. Mutta vedenpoisto pitää hoitaa hyvin. Tasakatossa ovat kaikki putkien ja piippujen läpiviennit herkkiä kohtia kosteudelle.
Sanaksenahon mukaan tasakattoinen talo tuli Suomeen jo paljon ennen 60-lukua: funktionalististen arkkitehtien luomuksissa oli jo 30-luvulla tasakatot, ja 50-luvulta lähtien modernia muotokieltä siivitti sodanjälkeinen eteenpäin katsomisen ja Amerikan ihailu. Arkkitehtuuriin otettiin mallia Kaliforniasta. Siellä päin säät suosivat tasakattoratkaisua paremmin kuin Suomessa, mutta ei se mitään, täällä oli kyllästytty rintamamiestaloihin loivine harjakattoineen ja pienine ikkunoineen. Tasakatto oli jotain uutta. Ja tehdään vaihteeksi isot ikkunatkin, niin näkee ulos!
Sitten joidenkin vuosien päästä, kun sorsat laskeutuivat loiskahtaen katoille keväisin, kattoja alettiin remontoida harjakatoiksi. Ikkunat pienenivät, kun öljykriisi säikäytti 70-luvun puolivälissä ja energiaa alettiin säästää.
– Muotikin muuttui, ja haluttiin taas jotain uutta. 70-luvun lopulla tuli uusregionalismin aalto arkkitehtuuriin. Silloin rakennettiin käkikellotaloja, joissa oli hyvin jyrkät harjakatot.
Rantasetkin halusivat väliovia pois ja lisää valoa: keittiön ja olohuoneen välistä kaadettiin seinä.
Keittiö kuin olkkari
Yksi asia on sellainen, missä asumisen muoti on mennyt jo pitkään samaan suuntaan: halutaan valoa ja avaruutta. Olemme olleet jo vuosikymmeniä yhtä mieltä siitä, että tilava, olohuoneeseen jatkuva avokeittiö on ihana asia. Onko oikeasti kyse jatkuvasta tarpeesta viihdyttää vieraita ruokaa laittaessa, kuten telkkarin Remppa vai muutto -ohjelmissa väitetään? Jos on, ei voi kuin ihailla pohjoisamerikkalaisten elävää kyläilykulttuuria. Pirjo Sanaksenahon mielestä avokeittiön kaipuu kertoo vähän muusta.
– Koti heijastaa perheen tasa-arvoistumista. Keittiö ei ole enää pelkästään äidin tai kotiapulaisen valtakuntaa, vaan kaikkien yhteistä tilaa. Keittiökalusteitakin integroidaan nykyään niin, että ne näyttävät olohuoneen seinältä.
Tästä on tosiaan aikaa, kun Ritvan keittiö on kodin sydän -huoneentaulut olivat muotia. Sanaksenaho huomauttaa, että tilan virtaaminen ja jatkuminen ulos asti ikkunoiden läpi kuuluu modernin kodin ihanteisiin. Jo 60-luvulla tehtiin liukuovia ja baarikeittiöitä. Kauhajoki-talossakin oli pieni baariluukku ruokapöydän suuntaan.
Pirjo Sanaksenaho on sitä mieltä, että heiluri on jo heilahtamassa open conceptin suunnasta takaisin väliseiniin. Kaikkein avoimimmat Loft-asunnot näyttävät jo vähän turhan 2010-luvulta. Avoimet tilat ovat periaatteessa ihanan muunneltavia, mutta käytännössä on joskus todella mukavaa paiskata ovi perässään kiinni.
– Ehkä tulevaisuuden unelmakoti on samalla tavalla muunneltava kuin vanha töölöläinen kerrostalokoti: on useampi iso huone, joista voi vapaasti miettiä, mikä olisi makuu- ja mikä olohuone.
”Lisää rohkeutta toivoisi pientaloarkkitehtuurilta.
Maailman muuttuminen saisi Sanaksenahon puolesta näkyä arkkitehtuurissa enemmänkin. Perheet muuttuvat, vuoroasuminen yleistyy, useampi sukupolvi asuu ehkä yhdessä. Silti rakennusliikkeet luottavat vanhaan sabluunaan: iso avokeittiö-olkkari, muutama pienempi makuuhuone. Suomessa ei tehdä kovin kokeilevaa omakotiarkkitehtuuria, koska voitot saa maksimoitua tutulla kaavalla helpoiten.
– Lisää rohkeutta toivoisi pientaloarkkitehtuurilta. Siihen voisi ottaa mallia esimerkiksi Tanskasta tai Hollannista.
Lintukodossa
”Jokos se teidän yläkerta on valmis?” Rantasilta kysytään aina välillä. Ei ole: se on iso remontti, johon on tarvittu poikkeuslupia ja ammattilaisten työpanosta. Remontointi kaiken muun elämän ohella on hidasta puuhaa. Sitä ei oikein voi priorisoida moneksi vuodeksi, koska on myös palkkatöitä, harrastuskyydityksiä, salibandyvalmennusta, mokkapalatalkoita, vapaan ajan ja levon tarvetta. Soila ja Janne ottavat rennosti. Heistä on kiva remontoida lomilla ja miettiä, mitä tehdään seuraavaksi. Siihen tottuu, että projekteja on kesken.
– Ei se ole yhtään ahdistavaa. Tehdään yhdessä ja korjataan työn jäljet, ettei remontti häiritse elämistä – yläkertaan puhkaistaan portaiden aukko vasta viimeiseksi, niin sen rakentaminen ei ole koko ajan silmillä, Janne sanoo.
Rantaset kotona: Elmeri, Janne, Heta, Kerttu, Soila ja Akseli.
On tässä vielä puuhaa yläkerran jälkeenkin. Terassin porras pitäisi uusia. Makuuhuoneen lattiasta olisi kiva repiä se alkuperäinen, psykedeeliskuvioinen muovimatto pois. Janne tosin on sitä mieltä, että se tulee ihan kohta taas muotiin.
70-luku on jo muotia sisustuksessa. Mäntypanelointeja näkee sisustuslehdissä, ja voimakkaat värit ovat tehneet paluun. Niitä löytyy Rantastenkin seinistä päällimmäisen kerroksen alla useampi kerros. Tummaa violettia, oranssia, kirkasta keltaista. Reippaat värit olivat 70-luvulla sisustusuutuus.
Rantaset eivät vielä ole lähteneet palauttamaan seiniä alkuperäisiin sävyihin, mutta muuten 70-luvun talosta tulee koko ajan enemmän myös 2020-luvun unelmakoti. Täällä on sitä paitsi kivoja naapureita, yhteisöllisyyttä, sujuva arki ja onnellista elää. Soila ja Janne tosin muistelevat, että he ovat kotiutuneet hyvin jokaiseen paikkaan, missä ovat asuneet. Janne asui lapsuutensa Helsingissä kerrostalolähiössä.
– Sielläkin oli turvallista. Mutta jotenkin tämä on minulle sellainen lintukoto. En mä muuta täältä enää kuin Malmille.
