Keväällä Hanna, 46, alkoi huomata, ettei lähiluontoa tunnu enää riittävän jokaiselle Helsingissä. Tutut metsäiset kävelytiet olivat yhtäkkiä täynnä väkeä – läskipyöräilijöitä, koirankävelyttäjiä, lenkkeilijöitä.
– Taukopaikoille joutui suorastaan jonottamaan, eikä kanssakuntoilijoiden hikisiä huuruja tehnyt mieli mennä kovin lähelle hengittelemään. Retket Nuuksioon ja Sipoonkorpeen paljastivat, että tilanne on sama myös hieman kauempana kotoa. Totuus on, että pääkaupungissa on suhteessa koko ajan kasvavaan väkimäärään luontoa vain rajallisesti.
Hannan mielestä karanteeniviikkojen voittajilta tuntuivat ne, jotka somessa saattoivat hehkuttaa parvekkeitaan, terassejaan, omakotitalojaan, kesämökkejään ja siirtolapuutarhapalstojaan. Maailmassa, jossa oli vuosia ylistetty jakamistalouden autuutta, yksityisyys, omistaminen ja oma reviiri nousivat jälleen rytinällä arvoonsa.
– Minullakin on maaterassi ja parveke, ihan kivat sellaiset. On pihaa ja ulkoilumaastoja lähistöllä. Mutta koronakevään aikana alkoi tuntua siltä, etteivät ne vain enää ole – no, tarpeeksi.
Maailma – nähty jo?
Loukussa olemisen fiilistä vain vahvisti se, että väylät maailmalle olivat pandemian vuoksi tukossa. Hannan tilille palautui yllättäen tuhansia euroja ylimääräistä rahaa kevättalvella varatuista lennoista ja hotelleista – matkoista, joille hän ei pääsisi.
– Yritin lohduttaa itseäni sillä, että tämä on vain väliaikaista. Vuosi sinne tai tänne, maailma on suuri, näkemättömiä paikkoja paljon ja mahdollisuuksia riittää. Olin aina rakastanut matkustelua, uusia paikkoja ja ihmisiä ja ajatellut, että paikallaan pysyminen on tylsää.
Keväällä Hannan unelmat matkoista tuntuivat haalistuvan sitä mukaa, kun koronauutiset eri puolilta maailmaa muuttuivat yhä synkemmiksi. Lentokenttien turvatarkastusjonojen, täyteen pakattujen lentokenttäbussien ja viimeistä sijaa myöten buukattujen lentojen ajatteleminenkin ahdisti hieman. Mikä määrä kontakteja, mikä määrä ilmaan hönkäiltyjä pöpöjä.
– Ajattelin, että ihan sama, vaikka valtiot alkaisivatkin availla rajojaan ihan pian. Paljon kauemmin menisi siihen, kun matkailu alkaisi omassa mielessäni tuntua samalta kuin ennen koronaa: kevyeltä ja hauskalta seikkailulta, täydelliseltä irtautumiselta arkihuolista.
– Sitä paitsi näin keski-iässä olin jo ehtinyt reissata paljon, nähdä Eiffel-tornin, Anne Frankin talon, Towerin linnan, Hollywood-kyltin, Ison valliriutan, Aasian miljoonakaupunkien pilvenpiirtäjät ja Thaimaan rannat – ja potenut jo vuosia huonoa omatuntoa lentojeni ympäristövaikutuksista.
Kotimaassa Hanna oli kiertänyt maailmanperintökohteet, Saariston rengastiet, Ahvenanmaan, kansallismaisemat ja Lapin tunturiseudut moneen kertaan.
Ehkä nyt olisi uudenlaisten haaveiden vuoro?
Ihania mökkimuistoja
Hanna huomasi yhtä useammin tuijottelevansa ruudulta sisustusohjelmia kuten Suomen kauneinta mökkiä ja Huvilaa ja huussia.
– Miten ihanan vehreää onkaan suomalainen luonto, kuinka puhtaita ja sinisiä tuhannet järvet. Ja oi, millaisia kesäparatiiseja ihan tavallisen oloiset ihmiset ovatkaan itselleen rakentaneet, hän ihasteli.
Fiilistelyä ryydittivät Hannan nostalgiset lapsuusmuistot mökkikesistä suvun huvilalla.
– Muistin, kuinka mummon kanssa tehtiin vihtoja saunaan, perattiin ahvenia, käytiin mustikassa ja herättiin aamuisin radion hiljaa soittamiin Suomi-iskelmiin. Noina viattomina aikoina ei oltu kuultukaan koronasta, ilmaston lämpenemisestä tai globalisaation haitoista, Hanna muistelee.
– Jäisikö lapsiltani kokematta suomalaiseen kulttuuriin olennaisesti kuuluvia onnenhetkiä, koska meillä ei ole omaa mökkiä? Suvun kesäpaikkakin kun myytiin jo kauan sitten, ikävä kyllä.
Hanna pohti, millaista olisikaan rakentaa itselleen jotakin kaunista ja pysyvää, vuosi vuodelta kehittyvää ja paranevaa, oman näköistä.
Toiveena moderni mökki
Haaveista ei ollut enää pitkä matka Oikotien ja Etuoven Myydään loma-asuntoja -ilmoitusten klikkailuun.
– Aloin vertailla myytäviä paikkoja huolellisesti, ynnäillä etuja ja haittoja, pohtia hintoja. Asiaa helpotti se, että kiinteistöjen katselu oli yksi koronakevään harvoja sallittuja nautintoja – etenkin sen jälkeen, kun Uudenmaan rajat avautuivat. Omalla autolla yksityisnäytöille ja terve etäisyys välittäjään, siinäpä tärkeimmät turvatoimet, Hanna kuvailee.
Hänen näkemyksensä siitä, millainen mökin tulisi olla, kirkastui prosessin edetessä. Ei saarta: tavaroiden ja ihmisten kuljetus veden yli olisi ajatuksena romanttinen, käytännössä raskasta. Ei jyrkkiä rinteitä tai hirmuisia korkeuseroja tontilla: ne vaikeuttaisivat kiinteistön ylläpitoa ja pihahommia. Ei vanhaa vetoista lautamökkiä, jossa ei oltu vuosiin tehty remppaa tai uudistuksia.
Mukavuudet kuten juokseva lämmin vesi, pyykki- ja tiskikoneet ja talviasuttavuus lisäisivät mökin käyttöä ja antaisivat enemmän aikaa hauskuudelle ja yhdessäololle. Kenenkään ei tarvitsisi hinkuttaa keittiön perällä käsitiskiä kesän parhaina päivinä eikä likaisia lakanoita ja pyyhkeitä tarvitsisi roudata kaupunkiin pyykättäviksi. Suihku ja vesi-wc olisivat kiva bonus.
Kiinteistö yksiön hinnalla
Hannan päätöstä ostaa mökkikiinteistö helpottivat lukuisat seikat.
Esimerkiksi oivallus siitä, ettei Helsingistä keskustan tuntumasta saa edes yksiötä sillä hinnalla, jolla noin tunnin matkan päästä saa jo ihan kivan kiinteistön ja palan maata.
Ja se, että Hannan puoliso innostui suunnitelmasta myös.
– Meitä olisi siis kaksi työtätekevää mökkilainan makselijaa, molemmilla koulutusta, pysyvät työpaikat ja säästöjä. Eläkeikään olisi näin nelikymppisinä kuitenkin sen verran pitkä matka, että hyvällä tuurilla ehtisimme hoitaa mökkilainan maaliin vielä työelämässä ollessamme. Lainaturvavakuutus toimisi suojana sairauden ja kuoleman varalta, Hanna selittää.
Plussaa oli se, että perheen oma kaupunkiasunto oli jo velaton ja yhtiövastike pienehkö.
– Oivalsin, että pystyisimme lyhentämään mökkilainaa ja maksamaan pysyvän kodin yhtiövastiketta pienemmällä summalla kuin monet tuttavamme joutuvat Helsingissä maksamaan vuokraa.
– Ynnäsin yhtälöön myös tulevan kiinteistön kiinteistöveron, tiemaksun ja jätemaksun. Niiden kattamiseksi riittäisi, että jättäisimme vuodessa yhden risteilyn tai kylpyläreissun tekemättä.
Unelma toteutuu
Kiinteistökauppaan liittyvän varainsiirtoveron kuittaaminen onnistui Hannalta pitkälti kevään tekemättä jääneistä reissuista palautuneilla varoilla. Etua oli siitäkin, että nainen oli vuosia kerryttänyt varoja osakkeisiin ja rahastoihin pahan päivän varalle.
– Nyt ei oikeastaan ollut paha päivä, mutta ehkä tämä olisi oikea hetki vaihtaa nuo säästöt kiinteäksi omaisuudeksi - real estate, kuten englanninkielisissä maissa sanotaan.
Seuraava askel mökkiprojektissa oli sopivan paikan löytyminen.
– Olimme puolisoni kanssa tutkineet lukuisia paikkoja, ja kun kaarsimme erään myytävän kiinteistön pihaan, tiesimme molemmat, että tämä kiinnostaa ja kovasti.
Hannan tuoreella mökillä on reviiriä ja vehreyttä. On vanha, vakiintunut mökkialue, jossa ei ole jaettuja tontteja eikä vuokramökkejä vaihtuvine porukoineen. On metsän kuisketta, mustikkamättäitä ja mahdollisuus pulahtaa kirkasvetiseen järveen. On tilaa sen verran, että niin perhe kuin mahdolliset vieraatkin mahtuvat yöpymään mukavasti – ja bonuksena sujuva yhteys kotiin sekä paikallispalvelut suhteellisen lähellä.
– En kaipaa lainkaan Välimeren kuumaa rantahiekkaa enkä jäähileistä cocktailia. Minulla on herukkapensaita, juhannusruusuja, riippumatto ja omenapuu. Ja järveltä kuulen kuikan huudon, Hanna fiilistelee.
