Finni olikin tyvisolusyöpä, joka jätti kasvoihin ikuiset jäljet – 5 suomalaista kertoo, millaista elämä on näkyvän arven kanssa - Ilmiöt - Ilta-Sanomat

Finni olikin tyvisolusyöpä, joka jätti kasvoihin ikuiset jäljet – 5 suomalaista kertoo elämästä näkyvän arven kanssa

Arpi on merkki taistelusta, muisto onnettomuudesta. Uutena epätoivottu ja pelätty jälki muuttuu ajan mittaan pysyväksi osaksi kantajaansa.

1.9.2020 5:10

”Syövän jälkeen oli vaikea katsoa peiliin”

Mika Melender, 52, freelance-näyttelijä ja valokuvaaja

”Tietysti olen miettinyt, kelpaanko tällaisena”, Mika sanoo.­

”Nenänvarresta viime kesänä löytynyt finni osoittautui tyvisolusyöväksi. Se veti aika hiljaiseksi. Operaation piti olla pieni, mutta lääkärit sanoivat, etteivät olleet koskaan nähneet vastaavaa. Niin iso syövän peittämä alue oli. Hinta oli kova, mutta onneksi kaikki saatiin pois.

Aluksi oli todella vaikea katsoa peiliin. Kasvot näyttivät vieraalta. Kun niissä ei ensin ollut tuntoa, tuntui aivan kuin en olisi koskettanut itseäni. Kadulla ihmiset tuijottavat. Kun kasvot ovat tämän näköiset, moni saattaa ajatella, että olen ollut tappelussa. Olen myös tehnyt paljon mainoskuvauksia. Siinä maailmassa haetaan täydellistä ihmis­kuvaa. Minulle sanottiin, että annetaan arven parantua, mutta en usko, että työtilanne palaa ennalleen.

Tietysti olen miettinyt, kelpaanko tällaisena. Vaimo on onneksi kannustanut ja torpannut synkät ajatukset. Elämässä ei kannata katkeroitua. Se tuo eteen kaikenlaisia asioita. Jotain muuta hyvää tulee varmasti tilalle. Arpi on osa minua.”

”Arpi on osa taisteluani”

Elina Peltoniemi, 35, sairaseläkkeellä

Elinan syöpä on levinnyt luustoon ja aivoihin. ”Vielä tulee myös hyviä asioita”, hän sanoo.­

”Minulta leikattiin rinta vuonna 2017. Tiesin heti, etten halua uutta rintaa syövän takia poistetun tilalle. Naiseuteni ei ole siitä kiinni. Korjausleikkaus on iso operaatio, ja arpia olisi tullut­ enemmän. Kun rintaa ei ole, pysyn myös paremmin kartalla siitä, mitä rinnan alueella tapahtuu. Arpi ulottuu rintakehän puolesta­välistä kainaloon saakka. Aluksi sen näkemiseen liittyi kuolema ja kuolemanpelko. Enää en kiinnitä siihen juuri huomiota. Antaa arven näkyä. Se on osa taisteluani.

Olisin halunnut poistattaa myös toisen rintani. Kesällä 2018 kuitenkin selvisi, että syöpä on levinnyt luustoon ja aivoihin, eikä sitä voida enää parantaa. Poistoleikkauksesta luovuttiin, jotta hoidot eivät olisi viivästyneet. Sädehoidot onneksi tehosivat aivojen kasvaimiin. Nyt tilanne on stabiili ja toivottavasti pysyy sellaisena pitkään.

Ennen olin hyvin vahvasti työhön orientoitunut. Jäin sairauteni vuoksi eläkkeelle vuosi sitten ja nyt teen osa-aikaisesti töitä kuntoni mukaan. Olen saanut asian selvitettyä omassa mielessäni ja nautin arjesta perheeni kanssa. Vielä on elämää elettäväksi ja vielä tulee myös hyviä asioita. Kaikki eivät koe näin paljon kuin minä olen saanut kokea. Asiat ovat nyt oikeassa tärkeysjärjestyksessä.”

”Karatekolhu paljasti kasvuvirheen”

Nea Vallenius, 33, fysioterapeutti

Nea ei enää ajattele peittävänsä arpiaan tatuoinnein. ”Ne muodostavat ranteeseen hymynaaman.”­

”Kaaduin karatessa tatamilla ja satutin ranteeni, kun olin noin 10-vuotias. Sairaalassa röntgenkuvista huomattiin, että ranteeni kasvulevyt olivat erilaiset kuin ikäiselläni kuuluisi olla. Olin aina ollut sellainen vähän paksu, enkä kasvanut samoilla käyrillä kuin sisarukseni. Syyksi paljastui myöhemmin geenitestillä vahvistettu harvinainen X-krosomin pienen osan puutos.

Molemmat käteni leikattiin 13 ikävuoteen mennessä. Pidin pitkähihaisia paitoja ja suunnittelin, että joskus otan tatuoinnin arpien päälle. Iän mukana arvet ovat vaalentuneet ja olen tajunnut, että minulla on elämänpalikat muutenkin aika hyvin. Käsien liike­radat ovat melkein normaalit. Arvet ovat osa minua ja tarinaani, sitä paitsi ne muodostavat ranteeseen­ hymynaaman. Olisi makeeta käydä vahvistamassa hymyt.

Työharjoittelussa tapasin minut leikanneen kirurgin. Hän oli yllättynyt, mitä kaikkea näillä käsillä on tehty. On hyvä olla itsepäinen ja kyseenalaistaa. Jos olisin kuunnellut kaikkia varoituksia, en olisi nyt tässä.”

”Syöpäni on mieto ja ystävällinen”

Jenni Pelkonen, 26, tradenomiopiskelija

Jennin arpi tuntuu haukotellessa.­

”Löysin korvani alta patin neljä vuotta sitten. Vasta neljäs lääkäri lähetti minut tutkimuksiin: löytyi hyvälaatuinen kasvain, joka leikattiin. Kun lääkäri sitten soitti, hän kysyi ensin, mitä kuuluu. Ajattelin heti, että uutiset ovat huonoja. Se olikin sylkirauhasen syöpä. Muistin kaikki ohjeet, joita lääkäri antoi. Romahdin vasta, kun soitin poika­ystävälle. Olimme tutustuneet puoli vuotta aiemmin.

Olin lyhentänyt hiukseni vähän ennen leikkausta. Siskon rippijuhlissa arpi vielä hehkui punaisena ja sitä sai selitellä. Nyt arpi on maastoutunut aika hyvin, mutta tunto alueella ei ole normaali. Kun raavin sitä, se tuntuu korvalehdessä. Arpi myös kiristää ja haukottelu sattuu. Mutta olo on nyt paljon nätimpi, kun patti on poissa, ja pystyn taas pitämään korvakoruja.

Lääkärin mukaan tämä on mieto, ystävällinen syöpä, jolla ei ole tapana levitä. Olen aloittanut uudet opiskelut ja vihdoinkin se on minun alaani. Viime kesä meni sädehoidoissa, enkä saanut olla­ yhtään auringossa. Nyt saan jo­ kulkea ilman hattua. Kaikki on ihan hyvin.”

”Oli traumaattista, kun keho petti”

Pauliina Laukkanen, 41, tanssija, tanssipedagogi ja tohtorikoulutettava

Nuorena Pauliina halusi peittää arpensa. ”Nyt suhtaudun niihin aika neutraalisti.”­

”Niveleni ovat luonnostaan yliliikkuvat. Harjoittelin 11-vuotiaana rytmisen kilpavoimistelun kisoihin. Kun tein repivän liikkeen, polvilumpio meni pois paikoiltaan. Nuorilla valmentajilla ei ollut paljoa anatomista ymmärrystä. Polvi leikattiin heti. Kun olin 14, myös toinen polvi leikattiin. Oli traumaattista, miten jalat lähtivät alta ja oma keho petti minut. Voimistelu jäi siihen.

Aluksi arvet olivat punaiset ja isot. Ihoni tuottaa paljon arpikudosta. Halusin aina peittää polvet. Teininä kukaan ei halua erottua muista. Kahden

leikkauksen välissä tekniikka kehittyi. Siksi toinen arpi on linjakas kuin käärme, toinen vähän sellainen sotku. Myöhemmin löysin nykytanssin. Polvistani huomaa, että ne eivät ole enää ihan luonnontilassa. Joskus polvet oireilevat. Se tuo tanssimiseen­ lisähaastetta.

Nykyään arvet ovat osa minua ja­ suhtaudun niihin aika neutraalisti. Se, etteivät­ muut kiinnitä niihin huomiota on auttanut­ ymmärtämään,­ etteivät arvet lopulta ole elämäni kannalta niin­ tärkeitä, vaikka kokemus lapsena olikin traumaattinen.”

Artikkeliin liittyviä aiheita

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?