Jättimäinen ruskea nallekarhu on melkein kantajaansa suurempi. Valtava pehmolelu ja sen pienemmät kaverit on silti saatava mukaan muutossa. Tai pikemminkin paossa, sillä osoitetta kaupungin sisällä on vaihdettava Taliban-liikkeen takia. Ääri-islamistit ovat saaneet selville nallea kantavan ihmisoikeusaktivisti Zarifa Ghafarin ja hänen toimittajamiehensä Bashir Mohammadin kodin tarkan sijainnin, joten jääminen olisi hengenvaarallista. Kun elämä on kovaa, siihen kaipaa pehmeitä asioita.
Kohtaus on Zarifasta kertovasta dokumentista, Yhden naisen käsissä. Sen kuvaamisen aikaan, kolmisen vuotta sitten, hän toimi pormestarina Maidan Sharin kaupungissa Wardakin maakunnassa Keski-Afganistanissa ja pyrki edistämään naisten oikeuksia. Poliittisesti aktiivisena nuorena naisena hän oli vastustuksen, vihan ja vainon kohde.
Elokuussa 2021 kodin vaihtaminen ei enää riittänyt, vaan Zarifa joutui jättämään maansa. Hän pakeni miehensä, äitinsä ja seitsemän sisaruksensa kanssa kaoottiselta Kabulin lentokentältä Eurooppaan juuri sellaisella täyteen ahdetulla Yhdysvaltojen armeijan evakuointirahtikoneella, joita me suomalaisetkin näimme uutisissa.
Nyt ihmisoikeusaktivisti puhuu Me Naisille Saksan Düsseldorfista videopuhelulla. Lyhyiksi leikattuja hiuksia ja pyöreitä silmälaseja kehystää viininpunainen päähuivi. Taustalla näkyy Afganistanin mustapunavihreä lippu. Pöydältään Zarifa kurottaa syliinsä valkoisen nallen, jonka korvassa punainen sydän julistaa englanniksi rakkautta.
– Rakastan nalleja! En sentään leiki niillä, mutta pidän siitä, että niitä on kotonani siellä täällä, Zarifa hymyilee.
Tytöistä ja pojista
Zarifa syntyi Kabulissa syksyllä 1992. Hänen isänsä Abdul Wasi oli arvostettu Afganistanin armeijan erikoisjoukkojen eversti, ja äitinsä Karima tehdastyöntekijä.
Taliban hallitsi Zarifan kotimaata jo vuosina 1996–2001. 9/11-terrori-iskujen jälkeen Yhdysvallat hyökkäsi maahan tavoitteenaan kitkeä terrorismi. Iso osa Afganistanista oli kuitenkin Talibanin hallinnassa tai vaikutusvallan alla myös Yhdysvaltojen miehityksen vuosina 2001–2021.
”Suurin rikokseni on aina ollut se, että olen nainen.
Vuoteen 2001 saakka Taliban oli kieltänyt muun muassa tyttöjen koulutuksen. Zarifa kasvoi kulttuuriin, jossa tytöt olivat alempiarvoisia kuin pojat.
– Huomasin varhain, että vanhempani kohtelivat minua eri tavoin kuin nuorempia veljiäni. Se tuntui hyvin epäoikeudenmukaiselta etenkin, kun ainoa syy oli erilainen ruumiinrakenteeni. Suurin rikokseni on aina ollut se, että olen nainen.
Vanhemmat olivat kuitenkin melko liberaaleja ja antoivat Zarifan opiskella lopulta hyvinkin pitkälle. Salaa he saattoivat jopa olla ylpeitä tyttärensä saavutuksista. Zarifan mukaan afgaanikulttuuriin ei kuulu tunteiden avoin ilmaiseminen.
”Veljiäni palkittiin opinnoista rahallisesti, minua ei.
Tyttären ja isän suhteessa ei vältytty yhteentörmäyksiltä. Isä oli kyllä kertonut Zarifalle tämän olevan vastaus hänen rukouksiinsa ja että hän oli toivonut esikoisekseen tyttöä. Kiitollisuus ei aina välittynyt oikeassa elämässä.
– Kerran lomaillessani yliopistosta kuulin salaa, kun isä puhui veljilleni. Hän vannotti, että heidänkin tulisi opiskella, etten olisi heitä parempi, tai he joutuisivat häpeämään itseään. Veljiäni myös palkittiin opinnoista rahallisesti, minua ei. Tyttönä jouduin tekemään aina vähän enemmän.
Eriarvoinen kohtelu sisuunnutti, mutta myös jätti jälkensä. Zarifa kokee yhä, ettei ole vanhempiensa silmissä yhtä arvokas kuin veljensä.
– Isäni on kuollut, mutta jos äitini pitäisi valita minun tai veljieni väliltä, hän valitsi veljeni silmääkään räpäyttämättä. Niin sitkeässä maani typerät perinteet istuvat.
Koulutettu nainen on uhka
Epäoikeudenmukaisuuden kokemus muovasi Zarifasta aktivistin. Kun presidentti Hamid Karzai oli perunut kouluvierailunsa, 11-vuotias Zarifa läksytti häntä tavatessaan presidentin kasvokkain myöhemmin lasten oikeuksien konferenssissa. Se, että presidentin helikopteri oli meinattu ampua alas, ei ollut Zarifasta riittävä syy.
16-vuotiaana Zarifa ei enää nähnyt muita vaihtoehtoja kuin puuttua rohkeasti epäkohtiin. Hän alkoi puhua naisille erilaisissa tilaisuuksissa.
”Ulosmeno muistuttaa minua siitä, etten ole kotimaassani. En myöskään tunne oloani täysin turvalliseksi.”
Opiskellessaan yliopistossa hän ymmärsi, ettei naisten heikko asema koske vain hänen perhettään tai yhteisöään. Naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia, ja niiden tallominen on koko maailman ongelma.
– Oivalsin, että afgaaninaiset tarvitsevat äänen. Jos minä voin olla se ääni vaikka sitten rikkinäisellä englannillani, haluan todellakin käyttää sitä.
Zarifan kielitaidossa ei tosin ole mitään vikaa. Tokaisu vain kuvastaa hänen itseironiaansa. Zarifa höystää puhettaan huumorilla ja tehostaa välillä sanomaansa kirosanoilla. Erityisen palavasti hän puolustaa naisten oikeutta koulutukseen. Se kun on avain kaikkeen ja ainoa tie muutokseen myös Afganistanissa.
– Yhden naisen koulutus vaikuttaa kymmeneen sukupolveen. Koulutetut naiset osaavat pyörittää talouttaan, kasvattaa lapsensa ja vaatia tytärtensä koulutusta. Näin se siirtyy sukupolvelta toiselle.
Lisäksi koulutetut ihmiset osaavat kyseenalaistaa asioita – ja johtaa. Se onkin Zarifasta suurin syy, miksi tyttöjen koulutus koetaan Afganistanissa uhkana.
– Miehet pelkäävät menettävänsä valtansa. Uskonto ei kelpaa perusteluksi naisten mitätöinnille maassani, sillä monessa muussa islaminuskoisessa valtiossa on naisia korkeissa asemissa.
Töissä henkensä kaupalla
Vuonna 2018 Zarifa nimitettiin maansa nuorimmaksi pormestariksi. Hän oli myös ensimmäisiä naisia kyseisessä tehtävässä. Yliopistosta valmistuttuaan hän oli palannut Kabuliin ja perustanut naisten oikeuksia ajavan Peghla FM -radiokanavan. Zarifa alkoi saada uhkauksia, mutta se ei estänyt häntä haaveilemasta korkeasta virasta. Mahdollisuus avautui, kun keskushallinto tiedotti järjestävänsä kokeet nimittääkseen pormestarit. Zarifa lähetti hakemuksen ja eteni monivaiheisessa hakuprosessissa loppuun saakka.
Tie Wardakin pormestarina oli kauniisti sanottuna kivinen. Kesti yhdeksän kuukautta ennen kuin Zarifa saattoi edes astua virkaansa, sillä häntä vastaan protestoitiin rankasti ja hänestä leviteltiin juoruja. Vaikka Zarifa oli saanut hakukokeissa parhaat arvosanat, hänen väitettiin napanneen työn joko seksillä tai lahjuksilla.
– Jo hakiessani paikkaa kuvernööri sanoi, että työntekijäni ahdistelevat kaltaistani pikkutyttöä ja menetän kunniani, hän puuskahtaa.
Zarifa asuu nykyään Düsseldorfissa Saksassa ja odottaa ensimmäistä lastaan.
Kun Zarifa vihdoin aloitti työssään, häntä odottivat kaupungintalolla vihaiset kaupunkilaiset. Hänen päästyään rakennukseen, muut työntekijät marssivat ulos. Miespuoliset kollegat kieltäytyivät työskentelemästä naisen kanssa.
Mutta muutostakin tapahtui.
– Kun lopetin työssäni vuonna 2021, samat miehet auttoivat ja tukivat minua. Osoitin heille, että naisissa on voimaa.
Työssään Zarifa kiersi maakuntaa ja tapasi ihmisiä. Usein hän teki sen käsin kirjaillussa takissa ja korkokengissä kynnet punaisiksi lakattuina. Mistään leppoisasta edustamisesta ei silti ollut kyse.
Dokumentissa nähdään hetkiä, kun Zarifa rukoilee ääneen auton takapenkillä ja pitää oikeaa kättään rinnallaan. Hänen henkivartija-autonkuljettajansa ohjaa autoa vasen käsi ratissa. Miehen oikeassa kädessä on reidelle laskettu pistooli, etusormi valmiiksi liipaisimella.
Afganistanissa uhat aavikkoteillä ovat pahimmillaan kolaria suurempia. Zarifa oli työnsä vuoksi Talibanien mustalla listalla, joten henkeä uhkaava väijytys oli mahdollinen koska tahansa. Hän sai tappouhkauksia kirjeitse ja puhelimitse.
– Tiedostin, että mikä tahansa sekunti voi olla viimeiseni. Sydämeni hakkasi villisti, siksi pidin kättä rinnallani.
”Elämän pituus ei ole itseisarvo vaan se, miten aikansa käyttää.
Kolmesti Zarifa joutui konkreettisen murhayrityksen kohteeksi. Niiden jälkeen hänen oli pakko liikkua lyhyetkin matkat autolla. Toisen hyökkäyksen jälkeen hän sai hallinnolta luodinkestävän auton ja kolmannen jälkeen kaksi aseetonta henkivartijaa. Zarifa hankki näille rynnäkkökiväärit itse.
– En ole koskaan pelännyt kuolemaa. Jokainen meistä kuolee joskus. Elämän pituus ei ole itseisarvo vaan se, miten aikansa käyttää. Jos olisin kuollut taistelukentällä, olisin tehnyt palveluksen yhteisölleni ja maailma muistaisi minut. Ja sitä minä haluan, tulla muistetuksi.
Jotta tyttärellä olisi paremmin
Marraskuussa 2020 Zarifan isä ammuttiin kuoliaaksi kotitalonsa edessä Zarifan pikkuveljen nähden. Tytär sai tiedon puhelimitse.
– Silloin ajattelin muutaman minuutin, että loppuni on tullut, menen rikki ja romahdan. Mutta itkiessäni mieheni halauksessa hän sanoi, että minun pitää olla vahva. Minun on pidettävä huolta itsestäni ja perheestäni.
Abdul Wasi murhattiin tyttärensä aseman ja agendan vuoksi. Kirjassa Zarifa kertoo aina pelänneensä eniten perheensä, ei niinkään oman henkensä vuoksi. Hänestä on vanha temppu uhata rakkaita, jos uhria itseään ei voi pelotella. Nyt se toteutui karmeimmalla mahdollisella tavalla.
Zarifa kuvailee isäänsä elämänsä tärkeimmäksi henkilöksi. Isän murha muutti Zarifaa ja sai hänet laittamaan oman ja perheensä turvallisuuden työn edelle. Hän myöntää joutuneensa uhraamaan paljon, mutta ei ainakaan suoraan potevansa syyllisyyttä isänsä kuolemasta.
– Haluan ajatella, että nyt isänikin muistetaan minun ansiostani.
Pala kotimaata kulkee kirjaimellisesti Zarifan perheen mukana. Lähtiessään Kabulista hän keräsi huivinsa liepeeseen hiekkaa ja solmi huivin pussiksi. Nyt hiekka on ainoita konkreettisia muistoja kotimaasta.
Mikä sitten antoi voimaa jatkaa työtä naisten oikeuksien puolesta?
– Sitoutumiseni Afganistanin naisiin, joiden asema ei muutu istumalla kotona. Isoäitini ja äitini ovat kokeneet vääryyttä, minä olen kokenut vääryyttä enkä halua, että tyttäreni joutuu käymään läpi saman.
Hetken Zarifa näyttää empivän, mutta sitten kasvoille leviää onnellinen hymy. Afganistanista lähdön jälkeen hän on mennyt naimisiin ja paljastaa nyt odottavansa lasta.
– Odotan esikoistani. Hänen on määrä syntyä elokuussa.
Valta naisille
Puolessatoista vuodessa arki Saksassa on asettunut uomiinsa. Zarifa matkustaa maailmalla puhumassa, luennoi oppilaitoksissa, tapaa poliitikkoja ja hoitaa APAW-avustusjärjestönsä (Assistance and Promotion for Afghan Women) asioita. Lisäksi hän kirjoittaa toista teostaan, tietokirjaa afgaaninaisista.
Vapaa-ajallaan Zarifa katsoo elokuvia ja sarjoja. Hän mainitsee suosikeikseen Charlie Chaplinin ja Mr. Beanin sekä ”hassut intialaiset draamasarjat”. Lisäksi hän lukee kirjoja, joogaa ja kuuntelee musiikkia.
– Kun olen oikein vihainen tai surullinen, kuuntelen kuulokkeista kovalla afganistanilaista rumpumusiikkia ja hypin sen tahtiin.
”Saan puheluita tuntemattomista numeroista ja kun vastaan, joku on linjalla hiljaa.
Zarifa viettää paljon aikaa sisätiloissa kahdesta syystä.
– Ulosmeno muistuttaa minua siitä, etten ole kotimaassani. En myöskään tunne oloani täysin turvalliseksi. Taliban ei suoranaisesti vainoa minua täällä, mutta kuitenkin. Saan puheluita tuntemattomista numeroista ja kun vastaan, joku on linjalla hiljaa.
Zarifa saa uhkauksia etenkin sosiaalisessa mediassa. Kun hän äskettäin kirjoitti ajatuksiaan Facebookiin, päivitys keräsi 800 kommenttia: hänen mukaansa 50 niistä oli asiallista ja loput 750 vihapuhetta.
– Minulle esimerkiksi kirjoitetaan, kuinka monen ja minkä värisen miehen kanssa makaan täällä Saksassa ja kenen kanssa makasin Afganistanissa saadakseni pormestarin työni. Mitä helvettiä? Miksi ihmiset kohdistavat omat seksuaaliset patoutumansa minuun?
Saksa ei tunnu Zarifasta kotimaalta. Se hänelle on ikuisesti Afganistan. Silti hän kokee, että voi tällä erää parhaiten vaikuttaa maansa asioihin sen ulkopuolelta. Afganistanissa olisi nyt liian vaarallista.
– Minusta tuntuu tärkeältä olla Saksassa. Osa siitä on totta ja osa tekosyytä, jolla lohdutan itseäni.
Sitten Zarifa hassuttelee puhumalla hetken äänekkäämmin, jotta aviomieskin viereisessä huoneessa kuulisi.
– Kunpa mieheni vain ymmärtäisi antaa minun lähteä käymään Kabulissa! Nyt kun olen raskaana, häntä on entistä vaikeampi vakuuttaa ideani järkevyydestä.
Siihen Zarifa auttaa Euroopasta käsin. Puhujan palkkioistaan ja ystäviensä tuella hän lahjoittaa säännöllisesti rahaa Afganistaniin tukeakseen paikallisia naisia.
Afganistaniin hän toivoo tulevaisuutta, jossa kenenkään ei koko ajan tarvitsisi pelätä kuolevansa. Ja että jokainen voisi elää normaalia, tasa-arvoista ja oikeudenmukaista elämää.
– Tiedän, että se on mahdollista vain, jos maata johtaa nainen. Naiset ovat parempia johtajia. Itse en kuitenkaan havittele sitä tehtävää.
Fakta
Zarifa Ghafari
30-vuotias afganistanilainen aktivisti ja poliitikko asuu Düsseldorfissa aviomiehensä kanssa ja odottaa ensimmäistä lastaan. Taloustieteen kandidaatti ja maisteri nimitettiin 26-vuotiaana pormestariksi, työskenteli sen jälkeen puolustusministeriössä. Pakeni perheineen Saksaan 2021. International Woman of Courage -tunnustus 2020. Dokumentti Yhden naisen käsissä (2022) Netflixissä. Hannah Lucinda Smithin kanssa tehty kirja Zarifa – Naisen taistelu Afganistanissa (Bazar) ilmestyy maaliskuussa.
